Tartuin eilen ensimmäistä kertaa viikkoihin romaaniini, jota olen vältellyt, koska se on huono.
Sen kuuluukin tavallaan olla tässä kohtaa, mutta en meinaa päästä yli siitä, että olen ensimmäistä kertaa proosan äärellä ja tunnen itseni aivan amatööriksi.
Tunnen olevani ekaluokkalainen, joka on kutsuttu lukion novellikilpailuun. Tiedän teoriassa, mitä haluan tehdä ja miten sellaista tehdään, mutta kun alan tehdä sitä käytännössä, syntyy päälauseita ja alakoulutasoista tarinaa.
Hän heräsi, sitten hän meni tänne, sitten hän sanoi näin.
Sitten hän eli minä melkein oksentaa kun oma teksti on niin kamalaa.
No, tietenkään se ei oikeasti noooooin hirvittävää ole, mutta tiedostan liian hyvin kaikki puutteet.
Vaikka tiedän, että ne korjataan seuraavassa ja sitä seuraavassa vaiheessa, uusilla kirjoituskierroksilla, tuntuu paljaalta kirjoittaa nyt alkuun näin huonosti, ihan vain että saisi tarinan ulos ensin.
Mikä pahinta, melkein kaikki kirjallisuus on tässä samalla mennyt multa pilalle! Kun yritän lukea muita kirjoja, kiinnitänkin huomion vain kerronnan tyyliin.
Aivan, noin voisi vaihtaa näkökulmaa kesken kaiken. Hetkinen, tässä sisäinen dialogi on eri aikamuodossa, mitenhän mulla oli? Katson miten asioita kuvaillaan: huonon yön jälkeen voi kirjoittaa, että henkilön
niska jomotti tai
hän hieroi jomottavaa niskaansa
tai hän vei kätensä niskaansa ja painoi sormillaan lihasta, yrittäen pehmentää sitä.
Mikä taso näistä on mun kirjalle sopiva, mikä on mun tyyliä? Yleisohje on näytä, älä kerro siis sormet ennemmin kuin jomotus. Mulle omin tyyli on aina ollut kertoa. Siinä on osa mun tekstin kauneuttakin: se on suoraa ja joskus tarkkaakin. Toimi loistavasti tietokirjassa, ei ehkä toimi proosassa.
Ensimmäiset 20 sivua harjoittelin: kirjoitin oikein tarkkaan kuvailevan kohtauksen kahvilasta. Se oli hyvä harjoitus, koska sen aikana paljastin vahingossa itselleni yhden tärkeän asian juonesta, jonka en tiennyt olevan olemassa. Mutta muuten se oli aika kamalaa tuubaa. Irvistelin itsekin, kun päähenkilö käveli askel kerrallaan kohti baristaa. Olen miettinyt sen luvun kohtaloa koko kesän ja eilen päätin tarttua siihen, minkä tiesin olevan välttämätöntä ja poistin sen. En ihan kokonaan, jätin vain ne tärkeät kohdat.
Kakkatukoksen avaaminen sai mut tarttumaan seuraavaan vaikeaan asiaan ja yhtäkkiä kirjoittamisessa on taas iloa ja järkeä. Aloitin uuden dokumentin, johon siirrän vanhoista 50 sivusta vain sen, mitä haluan säilyttää. Samalla käskin itseäni kirjoittaa tarinasta kaiken mitä puuttuu, hyppimättä niiden yli. Nyt on vain kirjoitettava tarina ylös, sen verran mitä sitä tiedän. Loput selviää kirjoittamalla.
Seuraavassa vaiheessa alan latoa näiden muurikivien päälle jotain eristettä ja vasta ehkä 4. tai 5. kierroksella valitsen tapettia.
Tietokirjan kirjoittaminen oli tosi erilaista, vaikka prosessissa on paljon samaa. Yritän nojata siihen tunteeseen, että alku oli ihan yhtä tahmeaa viimeksikin. Silloin hapuilin sävyn ja tekstin muodon kanssa, olin epävarma mun oikeutuksesta kirjoittaa.
Sitten, lähes sivulleen samassa kohdassa, tein samanlaisen ison puhdistusliikkeen ja jätin huonon huomiotta, aloin kasvattaa hyvää. Nyt aion tehdä saman ja tästä tulee perhana sittenkin kirja (sitten joskus).
Tänään aloin lukea myös Helmi Kekkosen Näin minä sen kirjoitin -kirjaa ja lähes liikutuin kun tajusin sitä lukiessa niin monta asiaa mun omasta tavasta kirjoittaa.
Esimerkiksi tämä ajattelematta eteneminen onkin aivan oikein, aivan hyvä.
Jatkan kirjoittamista. Myös siksi, että mun täytyy. Koska ihan niin kuin Helmi Kekkonen kirjoittaa:
”…Kun herään, kun keitän kahvia, kun kirjoitan tätä, minä ajattelen miten tämä, juuri tämä hetki, muotoutuisi kerrotuksi.
Kirjoita, piste.”
