Ensimmäinen kouluvuosi loppuu alle viikon päästä, iik! Tulin nyt jo vähän etukäteen kertomaan että se meni aivan loistavasti!
Ykkönen on kasvanut koululaisen rooliin ilman yhden yhtä kasvukipua. Olen isosta pienestä tyypistäni päivittäin niin ylpeä etten kestä! Hukassa haahuilleesta tunnesmoothiesta on kasvanut tasainen, iloinen, pirteä ja vastuuntuntoinen koululainen. Ihan ehta koululainen.
Pitää oikein pinnistämällä miettiä, tuliko meille sitä kuuluisaa tuskaa mistä monet minua etukäteen varoitteli. Puhuivat että ensimmäinen vuosi on uusine vastuineen, ystävineen ja kuvioineen tosi rankka ja verottaa koko perheeltä hirveästi.
Onhan se ihan uudenlainen elämä, iso muutos! Mutta on myönnettävä, että tässä kohtaa meidän perhe pääsi tosi helpolla. Meille on sattunut oikein hyvin koululaisen elämään sopeutuva tyyppi. Mitä tulee siihen henkiseen kasvuun ja sen aiheuttamiin kipuihin, uskon myös että semitiukka (eli: ”mikä on tämä lapsi joka meille on muuttanut ja mihin se vei Ykkösen?”) eskarivuosi loivensi sitä melko lailla.
Käytännön asioiden suhteen meillä on käynyt vielä isompi tuuri saatuamme ekaksi lapseksi juuri Ykkösen. Tyyppi on osoittanut olevansa vielä sata kertaa tunnollisempi ja tarkempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Läksyt tehdään ilman hirvittävän suuria mukinoita, kouluun lähtö ja sieltä tulo menee kuin itsestään eikä yksikään tavara ole koko vuonna hänen toimestaan hävinnyt.
Kun likka lähti ensimmäisen kerran yksin kouluun, homma hoitui paremmin kuin mihin olisin ikinä itse kyennyt. Se laittoi itselleen herätyksen kännykästä päälle, jotta osaa lähteä ajoissa kävelemään ja katsoi lähdön hetkellä ikkunasta mitä muilla ihmisillä kadulla on päällä. Että pitääkö ottaa sateenvarjo vai ei. Holy moly miten neuvokasta!
Aamu oli niin hyvässä otteessa jo töihin lähtiessäni että unohdettiin lopulta tarkistaa pääsikö se kouluun asti.
Oikeastaan, vaikeinta koko vuodessa onkin ehkä Ykkösen näkökulmasta ollut sen mutsi, joka ei todellakaan muista kaikkea mitä pitäisi. Olen saanut useamman kerran nuhteita pieneltä neidiltä kun olen unohtanut jotain oleellista. Kännykän sohvalle, lupalapun kirjoittamatta tai retkieväät pakkaamatta. Shit. Lupaan parantaa tokalle!
Ykkönen on edelleen se aktiivinen perheemme jäsen, joka kyllä muistaa kaiken.
Satunnaisia (minun) unohteluja lukuun ottamatta koulu ei ole ollut rasite. Kirjojen päällystäminen lopetettiin heti ekan kerran jälkeen kun Ykkönen tiesi kertoa, että se ei ole pakollista. Yhtäkään koulumyyjäistä ei ole suoritettu, eikä kerhoihin ilmottauduttu. Ei mutta, kävihän tuo heppakerhossa – senkin hoiti itse. Koulumatkat menevät yhdessä naapurin tytön kanssa reippaasti ja minä olen jo täysin tottunut siihen etten aina tiedä missä lapseni on. Luotan, sillä taidot ovat selvästi kohdillaan.
Emme ole saaneet täitä, huonoja Wilma-merkintöjä tai haukkuja keneltäkään. Ykkönen on saanut hirveästi uusia ystäviä ja kaverusten keskustelujen sekä muuten kuulemani perusteella mitään merkittävää kiusaamista ei luokalla ilmene.
Koulu on ollut niin kivaa, mukavaa ja helppoa, että en jaksaisi odottaa Kakkosenkin jo siirtyvän sinne. Jotenkin tämä kaikki vain on helpompaa nyt! Tyyppi menee kouluun ja tulee sieltä, tai menee kaverilleen. Syö välipalaa ja soittaa jos on asiaa. Tämähän on kaiken kaikkiaan aivan 100% parannus viime vuoteen!
Toki on muistettava että Kakkonen on todellakin aivan eri ihminen kuin Ykkönen, joten saa nähdä miten koulunkäynti vuoden päästä alkaa. Mutta murehditaan sitä sitten myöhemmin jos jaksetaan. Nyt keskitytään pieneen ekaluokkalaiseen, joka saa pian ensimmäisen todistuksen käteen ja reiät korviin. Jos sen vanhemmat muistaa sellaisen ajan varata. Ja jos sen perhe ehtii kevätjuhlaan. Me nimittäin ajateltiin muuttaa samana päivänä.
Lue myös: