Nyt tuli koko seitsemänvuotisen cityasumisuran aikana ihan ensimmäistä kertaa se ajatus: olisikohan lasten kanssa sittenkin parempi asua jossain…muualla. Sattui nimittäin muutama yksittäinen, ärsyttävä, tapaus osumaan yhteen soppaan.
Tapahtumien alkupisteenä oli perjantai-ilta, tuo kaupunkielämän syntisin aika. Menimme Ykkösen kanssa mukavan kesäisen ilta-auringon siivittämänä vielä seitsemän aikaan vähän puistoilemaan.
Matkalla kaupalta puistolle yritin pitää keskustelua yllä hinnalla millä hyvänsä, ettei Ykkönen pysähtyisi huomaamaan puiston ylärinteessä tapahtuvaa perheriitaa. Ilmeisesti Kaitsu ei ole mikään saatanan idiootti vaan sä oot saatana sen akka, vittu vaimo! Tiedä häntä, ainakin Kaitsu ja kaverinsa sai Akalta päähän jostain pullosta tai muusta, paha sanoa. Vaikutus oli aika vähäinen, Kaitsu kaatui jo valmiiksi melko makaavasta asennosta, ja Akkakin tietysti kaatui kun eihän se tasapaino neljän(toista?) koffin jälkeen enää moisiin suorituksiin yllä. Perheen muut viisi jäsentä eivät ilmeisesti huomanneet koko tilannetta, tai sitten olivat jo oppineet vanhan kunnon ole vaan hiljaa ja juo sitä kaljaasi -lähestymistavan. Äänistä päätellen Akka ja Kaitsu olivat muuten joskus ennenkin huutaneet.
Pääsimme menestyksekkäästi puistoon, näkemättä perheriidan kliimaksia. Muuten tyhjässä puistossa oli kolme söpöä pikkutyttöä, olisivatkohan olleet ehkä 8-10v. Istuivat siellä keinujen vieressä, puun alla. Lähempi tarkastelu tosin osoitti, ettei ne olleetkaan söpöjä pikkutyttöjä, vaan helvetin ärsyttäviä esiteinejä, tulevia taparikollisia. Pieni, vaalea ja vielä vähän babypyöreä tyttö juoksi kovaa vauhtia keinuille kun näki meidän lähestyvän, ja otti kummankin keinun ketjusta kiinni. Senkin hassuttelija, ajattelin, ja kysyin kepeän vitsikkäästi ”ai meinaatko varata ne kummatkin vai?” Tympeää nyökyttelyä, mukaovelaa hymyä. ”Höpö höpö, tämähän on kaikkien puisto, tämä pikkutyttö tulisi nyt tähän keinumaan”, sanoin, ja nostin Ykkösen keinumaan.
Tuleva nuorisorikollinen pikkutyllerö meni takaisin kavereidensa luokse ja alkoi mumista jotain.
”Mitä sanoit?”
”..tammenterhoja.”
”Anteeksi mitä?”
”niin että näiden tammenterhojen heittely ei ainakaan ole kiellettyä.”
”Ei ole ei, tietty pitää varoa ettei muihin osu.”
”Niin, nää on aika teräviä. Näätsä, näissä on tälläiset piikit? Ei olis kiva jos osuis vaikka suhun”.
Pää löi hetken tyhjää. Siis oikeastiko?
”Yritätkö sä olla jotenkin pelottava?”
”Eeeeeen tietenkään.”
”Jahas. No koitas nyt olla ihan kiltisti vaan”
”Ai kiltisti??” [halveksivaa naurua, johon vain tietyn ikäiset tytöt pystyvät]
”Niin. Ettei tarvi alkaa riehua”.
”Ai riehutaanko me nyt vai? hei tytöt, me kuulemma riehutaan [lisää mukaitsevarmaa naurua]”.
About tässä vaiheessa sisälläni taisteli se vanha teinityttö, joka olisi keksinyt sen sata samanlaista asetta yhtä ärsyttävää teinityttöä vastaan, kukkahattutäti, joka olisi alkanut kysellä vanhempien perään, aggressiivinen nakkikiskatappelija, joka jo laski että toi ei voi painaa edes 30kg:a jos pitää taklata ja huolestunut äiti, joka näki silmäkulmastaan aika hämmentyneen, keinuvan pienen tytön.
Voi helvetti että pisti vihaksi. Ei ne pikkupissikset sinänsä, tollanen itsekin varmaan olin. Mutta se, etten keksinyt mitään järkevää / aikuista / edes vähän auktoritääristä sanottavaa. Mitä siinä muka olisi pitänyt tehdä? En ainakaan anna tollaisen käytöksen mennä sormien läpi, en muiden enkä toivottavasti tulevaisuudessa omankaan tytön osalta. Tilanne päättyi raggareiden vähin äänin poistumiseen, taisivat huomata minun käyvän noita persoonallisuusvalintoja päässäni.
Seuraavana aamuna saatiin vielä piste ii:n päälle; Kaksi poliisiautoa suoraan makkarimme ikkunan edessä. Ja pari tuntia myöhemmin kolme lisää toisella puolen taloa. Eivät ne ainakaan pyöriä ole vahtimassa, sillä meiltä pöllittiin vastikaan neljäs pyörä sisäpihaltamme. Tästä(kin) syystä hätistelemme sieltä sisäpihalta viikottain epämääräisiä hiippareita, joka kuulemma etsivät omia, kadonneita pyöriään. Että kyllä tässä nyt aika kaukana sitten mistään lintukodosta ollaan. Jotenkin joinain päivinä se oma piha ja rauhallinen kotikatu olisivat aika bueno sittenkin.
Sisuunnuimme, ja lähdimme pyörillä Käpylän kautta Kumpulaan, Vanhankaupungin koskelle ja Kalasataman kautta takaisin kotiin. Pieni syysretkemme osoitti, että siellä päin on aika kivoja paikkoja, ja aika kivoja taloja. Se osoitti myös, että kolmivuotias jaksaa huutaa ainakin 25minuuttia suoraa huutoa, jos joutuukin pyörävaunuun lastenistuimen sijaan. Ja viimeistään kun pääsimme ensimmäiseen avoinna olevaan kahvilaan, Bulevardilla, se osoitti jotain masentavaa. Totesimme siinä hissuksiin tuoppiemme ääressä, että aika kaukana se Käpyläkin sitten kuitenkin on. Aika kaunis tuo Bulevardi.
Saisinko yhden järkevänhintaisen, juuri tässä sijaitsevan, kivan perheasunnon omalla pihalla ja kaupungin sykkeellä, kiitos?
 |
| Tuleva raggari, nykyinen Coolio. |