Nyt se on tapahtunut. Lopullisesti.
”Mitä jos me haettaisiin Ykkönen saareen sunnutaista tiistaihin?”
Jotenkin musta tuntuu, että muutama kuukausi sitten olisin vastannu isäni tekstiviestiin ilosta kiljuen ”JOO” ja alkanut samantien suunnittelemaan, mitä kaikkea teen kaikella vapaa-ajallani, siis ajalla vain yhden lapsen kanssa. Vaan ei, sen sijaan nihkeilin, mietin, ja tuskailin. ”En mä haluaisi sitä noin pitkäksi aikaa päästää, tulee ikävä”, jouduin vastaamaan. Siis ihan oikeasti, ikävä? Kahdessa yössä?*
Oikeasti tilanne on vielä paljon, paljon pahempi. Se ikävä yllättää minut nykyään jo puolessa vuorokaudessa. Olen ihan pulassa jos lounaalla samassa ravintolassa istuu joku Ykkösen tai Kakkosen ikäinen lapsi (eli väliltä 4kk-3v, kaikki menee tässä tilassa). Tekisi mieli mennä höpöttelemään sille lapselle tai edes sen vanhemmille.
Ja ai kamala, jos Insinööri laittaa jotain söpöjä kuvia noista kahdesta pallerosta kesken työpäivän. Keskittyminen menee kuin deittailun alkuaikoina konsanaan! Joudun ärsyttävään hurmioon, jossa hymyilen typerästi PowerPointille ja taistelen tiukasti vastaan halua näyttää työkavereilleni kuvia kahdesta random lapsesta keinussa.
Insinöörille väitän, etten voi tulla keskellä päivää kotiin (siis unohtuneita silmälaseja, lompakkoa tai kännykkää hakemaan. Mutta todellisuudessa homma taitaa olla niin, että eroahdistus löytyy lähinnä äidiltä.
Perhanan työssäkäynti. Pilasin hyvän ja kauan kehitetyn kyynisyyden.
*Tilanne ratkesi yhden yön kompromissillä. Oikein sopiva: ei tule ikävä, ja ehtii tehdä jotain omiakin juttuja ehkä. Ja se ehtii riehua itsensä väsyksiin. Win win!