Aikaiset aamut pienen miehen kanssa on ihania. Ollaan kahdestaan aika pimeässä olkkarissa ja hän tutkii maailmaa, tulee aina välillä takaisin puraisemaan mua.
Toki nautin myös aamuista jolloin saan nukkua tai jolloin kukaan ei pure minua.
Onkohan aamut erilaisia Fuengirolassa? Onko siellä jo valoisaa ennen lounasaikaa, kylmemmät lattiat ja oudot äänet? Asumme siellä rivitalossa, joten muidenkin ääniä kuulunee. Meidän lapset eivät muista aikaa ilman omakotitalon rauhaa, mitähän kakofoniaa tuodaan sinne rauhalliseen mummorivariin.
Mummorivari nimitys tulee siitä että talomme sijaitsee ikäihmisten kuntoutuslaitoksen välittömässä läheisyydessä, anteeksi rivitalo jos loukkaannuit!
Muisteltiin eilen lasten kanssa että Ykkönen on asunut elämänsä aikana viidessä osoitteessa, Kakkonen neljässä ja nämä kaksi pientä vain tässä yhdessä. Nyt jo hauska nähdä kuinka he tulevat aikuisena muistamaan eri asiat lapsuudestaan!
Muistavatkohan he sen kun keksin iltasadut päästäni tai leikimme puuta nukkumaan mennessä? Vahvat juuret kasvavat yhä syvemmin maahan ja tuuli tuivertaa latvoissa ja niin edelleen.
Vai muistavatko he vain sen että joka ikinen päivä sanoin ainakin kerran täällä on kauhea sotku ja sitten mäkätin kaikille? Tai sen että ahdistuin joskus ilman syytä (joskus edellämainitusta syystä) ja olin siksi kireä ja itkuinen.
Toivottavasti muistavat ainakin sen kun kerroin että nyt on jostain syystä paha olo ja äitiä itkettää, ja kerroin senkin että nyt helpotti.
Mietin joskus menneitä sukupolvia ja heidän kuormaansa. Me olemme tässä ajassa valtavan paineen alla, se on selvää. Tiedostamme vahvasti maailman puutteet ja ristiriitaisuudet ja samalla vaadimme itseltämme ja toisiltamme jatkuvasti parempaa suoritusta, vaikka olemme enemmän yksin kuin koskaan ennen.
Meidän ajassa koko kylä huomauttaa.
Mutta ei se ollut helppoa boomereillakaan. Silloin oli ihan samalla tavalla kiukuttelevat lapset ja liian vähän rahaa, sodan uhka tai vähintään muistokin leijui pään yllä ja energiat oli kriisissä. Ehkä elämä ei ollut ihan yhtä moneen paikkaan repivää, keskittymätöntä ja kiireistä mutta tunteidensa kanssa sai jäädä kyllä yksin. Ei ollut tilaa ja muottia olla eronnut, homo tai ahdistunut.
Sitä toki toivoisin kummallekin sukupolvelle, että yritettäisiin ymmärtää toisen paineet. Ajateltaisiin että kun me jouduimme tämän kärsimään niin ei enää kukaan, eikä niin että kun emme mekään saaneet ahdistua.
Itse olen jo mummoutunut tämän neljännen lapsen kanssa. Huomaan olevani sen kanssa se sellainen pullaa tyrkyttävä mummeli joka kyselee ääni mankuen että eikö sekin nyt vähän voisi saada maistaa. Ja kyllähän se yleensä saa, neljännen etuja.
Tuommoisessa pienessä valloittavinta on se miten vahvasti se tuntee mutta kuitenkin melkein ainoastaan positiivisia tunteita. Vastasyntynyt on vain rakastunut ja kaipaava. Tämmöinen melkein vuoden ikäinen saattaa jo harmistua kun siltä otettiin herkullinen peikonlehti kädestä pois, mutta silti sen ilme kirkastuu sekunnissa kun pienet sormet löytää jotain uutta tutkittavaa.
Nyt jatkan pienen ihon nuuhkuttelua ja paijaamista, miten se voikaan olla noin pehmeä vielä kolmevuotiaallakin?
Tätä tekstiä kirjoittaessa kaksi lasta vaelsi melkein alasti ympäri asuntoa, söi kaikenlaista kiellettyä ja minä tiskasin muutaman päivien ajan odottaneen astian. Sanoinhan, kauhea sotku.
Kuva: Yle