Heidelberg – Verbier: 492km
Kokonaismatkaa tehty 1144km / 3116km
Ajamme tällä hetkellä neljättä noin kolme tunnin rykäisyämme 1,5 vuorokauden sisään. Aiemmat kolme ovat menneet tosi kivasti, pienet ovat nukkuneet yhden kokonaan ja toisen leikkineet. Nuorin otti jonkun verran kierroksia eilen viimeisen kohdalla kun uni katkesi kesken ja ruokaa ei tullut.
Tätä kirjoittaessani ylitimme juuri Sveitsin rajan, auton tuulilasissa vasta ostettu Vignette (47€). Välittömästi rajan jälkeen alkoi Sveitsin pilvenpiirtäjät, hämmentävää miten iso ero Saksan tasaiseen Autobahniin.
Autobahnilla ajelin tänään minä, aivan onnellisena! Mulle mieluisin tapa ajaa on liikenteen tahtiin, eikä nopeusrajoitusten tahtiin. Toki niitä noudatan mutta en siitä pidä, haha! Ihaninta on kun saa ajaa rauhassa sataaviittäkymppiä tai vähemmän jos siltä tuntuu.
Automatkailu sujuu toistaiseksi vielä kivasti, mutta sitä värittää minun stressini. Vaikka pienin matkustajamme on aina ollut tosi hyvä autoilija (kerran herätettiin se pitkiltä unilta suoraan kahden tunnin mökkimatkalle ja se vietti sen hiljaa penkillään istuen), huomaan että mietin jatkuvasti miten hommat hoituisi niin että pienin ei valita.
Tästä seuraa koko perheen tyytymättömyyttä, koska minä japatan koko ajan siitä ettei nyt voi sitä taikka tätä, ettei pienin herää tai että se saisi jo nukahtaa. Eilen Insinööri ei saanut lupaa jalottelutauolle ennen kuin Nelonen heräsi. Olen vähän (tai välillä tosi) rasittava, mutta en täysin väärässä.
Hyväkin automatkustaja alkaa kitistä kun päivä toisensa perään vedetään kuusi tuntia tien päälle ja jopa Nelonen on hiukan antanut ymmärtää ettei tämä pelkästään ok ole kun ei oikein liikkumaan pääse.
Eilen illalla minä saavutin ensimmäisenä pienen reissyväsykiukun pisteen, kolmen täyden matkustusvuorokauden jälkeen.
Olimme saapuneet Heidelbergin asuntoomme, jossa oli jäätävän kylmä (hyvää lämmittelyä Espanjaan, tiedän) ja kaikki olivat kierroksilla. Lapsista vähän jokainen joko riehui, riiteli, tuijotti ruutua tai ulvoi. Tavarat oli sekaisin ja illallispaikka löytämättä.
Nelonen oli tyytymättömin ja mulla alkoi kiristää sen jatkuva kitinä. Olin jo aiemmin lyönyt oman pään auton kattoon ja sitten oli vielä loputtoman kylmäkin ja vauva tyytymätön ilman syytä. Tuli pikku itku, myönnän.
Saimme jotenkin koko porukan viereiseen oluttupaan jossa kävi ilmi että Nelosella on nälkä (jännä, tämmösiä sitä oppii kun neljännen lapsen saa!) ja Kolmosella väsy. Asiat lähtivät ratkeamaan omenamehun ja ranskalaisten myötä, tosin Kolmonen ei syönyt palastakaan koska sitä oli tätä ennen jo liennytelty omenalla ja banaanilla.
Nelonen sai ensin omaa ruokaansa purkista ja sitten karjuttuaan riittävästi, myös ranskalaisia. Loppuillan se vietti kävellen avustettuna ympäri ravintolaa vieraiden ihasteltavana, tutustui myös yhteen koiraan. Schnitzelit ja Knödelit olivat mainoita, saksamme taipuu vielä hienosti ja ne kaksi isoa oluttuoppia tekivät terää. Kaikki oli paremmin.
Eniten balsamia pieneen tuskaani oli muut ihmiset. Se on tavallaan kyllä surullista huomata aina se valtava ero Suomen ja muun maailman välillä siinä miten lapsiin suhtaudutaan. Täälläkin olimme kaikkien suuri ilo ja ihmetys, eikä kukaan pyöritellyt silmiä kun kolmevuotias kiipeili melko kirjaimellisesti pitkin seiniä.
Heidelberg oli mukavien ihmisten ja ruoan lisäksi muutenkin kiva, vaikka emme sitä kauheasti ehtineet nähdä. Se on tämän ison ajorupeaman tylsä puoli, on ollut vielä vähän hankalaa löytää sopivia aikoja ajaa, siis lapsille sopivia.
Sellaista tutustutaanpa nyt tähän kaupunkiin – aikaa on vähän kun on aina j0nkun uni-, vessa- tai nälkähätä. Ja jos ei mitään ongelmaa ole, se aika olisi syytä käyttää ajamiseen eikä kaupungin katseluun. Nyt olemme ajaneet Nelosen ensimmäisiä unia vasten (noin aamuyhdeksältä) ja sitten reilun tunnin lounas- ja jaloittelutauon jälkeen toisen kolme tuntia.
Näistä seuraa se että emme ehdi nähdä oikein mitään ”kohteessa”, sillä illalla on edessä enää syöminen ja sitten jo pian nukkumaan, ja aamulla on aika kiire lähteä taas ajamaan. Vaihtoehto olisi tietysti ottaa aamiainen autoon ja lähteä tosi aikaisin (jolloin kumpikin ajopätkä olisi aamupäivän aikana) mutta se ei tunnu meidän perheen rytmillä ja menolla mieluisalta. Meillä menee lähtemiseen aina aikaa, eikä kiirehtiminen ja stressaaminen sitä ainakaan helpota.
Aiomme kokeilla jonakin päivänä sitä että ajamme ne noin kolme tuntia aamusta lounaaseen ja etsiydymme johonkin kivaan paikkaan, kuten Montpellier. Sitten siellä voisi viettää melkein koko päivän ja lähteä vasta iltaseitsemän, kahdeksan aikaan ajamaan pienten yöunia vasten seuraavaan kohteeseen, saapua sinne vaikka puolilta öin.
Ja jatkossa taidamme pitää huolen että majapaikassa on aamiainen tarjolla: ei ole aina ihanteellista kuljeskella tyhjän kaupungin kujia etsien paikkaa joka olisi riittävän aikaisin auki.
Viimeisen vuorokauden aikana matkaan on tiivistynyt sellainen lapsiperheen matkailun ydin: kaikki aina lopulta järjestyy mutta paljon säätöä, roudaamista ja kitinää on luvassa. Jos on kaltaiseni jonkinasteista kontrollia ja järjestystä rakastava, ahdistukseen taipuva suorittajaluonne, ei lasten kanssa matkustaminen ole aina pelkkää alohaa ja näin pitkä yhtäkestoinen matkaaminen käy välillä raskaaksi.
Mutta! Vaikka kaikki on tavallaan hankalampaa kuin kotona tai edes jossakin ”perillä kohteessa”, saadaan jatkuvasti pieniä kivoja yhteisiä kokemuksia ja uusia muistoja, auton ikkunasta katsellen tai välipysähdyksellä tunnustellen. Jokaisen kivan hetken kohdalla miettii että tämä oli kyllä kaiken arvoista. Niinhän se on.
Ei tässä tarvitse kuin itse kunkin vähän tottua matkaamiseen ja hakea niitä meille parhaiten sopivia matkustusaikoja niin loppuu pienetkin murheet! Ja muistaa että mun mieli pysyy korkealla villasukat jalassa, suklaata kädessä ja vastamelutulpat korvissa. Alles wird schon wieder in Ordnung sein.
Juuri nyt autossa soi Elämä ei oo hassumpaa ja sen ylitse kuuluu Nelosen iloista juttelua, ystävien kotiin alle kaksi tuntia matkaa. Kaikki on hyvin.