Miksi me emme enää näe kavereita edes pihalla

Monessa kodissa pohditaan nyt tuskaisesti, mitä hallituksen linjaukset sosiaalisten kontaktien välttelemisestä tarkoittaa. Koska selkeämpiä ohjeita saadaan ilmeisesti odottaa vielä huhtikuuhun, päätin tavallaan hallituksen pyynnöstä nyt kertoa meidän perheen linjauksen ja sillä toivottavasti antaa ajatuksen aihetta myös muille. Vastuullisen vaikuttamisen nimissä olen luetuttanut tämän tekstin muutamilla viisailla ihmisillä, mm Emmi Nuorgamilla. Jos löydät asiavirheitä, kerro! 

EDIT: hetki tämän tekstin julkaisun jälkeen hallitus linjasi että 1.-3. luokat ovat maanantaista alkaen taas auki muillekin kuin kriittisten alojen työntekijöiden lapsille mutta edelleen vahvasti suositaan etäopetusta. Tämä tekee mielestäni omaehtoisesta sosiaalisten kontaktien välttelystä entistä tärkempää.

”Voiko lapset vielä nähdä kavereitaan, edes pihalla?”

Tiivistetty mielipiteeni: Ei (ellei se ole yksi ja sama ”karanteenikaveri”, ks alla)

Miksi? Koska joku lähelläsi olevista lapsista on sairastunut tai altistunut koronaan jo ennen kuin koulut ja tarhat menivät kiinni. Lähelläsi liikkuu paljon tartuntaa, vaikket sitä näe. Lapset eivät osaa pitää toisistaan etäisyyttä edes ulkona (“kato minkä pokemonin mä sain!”), eivätkä tunnista oireitaan ajoissa. Siksi lapset ovat nyt tämän tilanteen ratkaisijoita ja sinä heidän huoltajana olet avainasemassa. Kaikki fyysinen kontakti on laitettava jäihin.

Kysyin tänään Instagramissa miten teidän perheissä on valittu, saavatko lapset nähdä kavereitaan vai ei. Ilokseni voin todeta että vain 23% kertoi että lapsensa näkevät edelleen kavereitaan, ja moni vielä lisäsi että tämä oli rajoitettua. Vain ulkona, vain samoja kavereita, vain rajattu määrä. Hienoa!

Haluan nyt sanoa asioita, jotka tiputtavat vielä muutaman kontaktin pois, mieluiten nollaan.

Alkuun sanon ymmärtäväni täysin, että tämän päätöksen teko on vaikea, olen itse paininut sen kanssa koko viikon. Tämä koko tilanne on suoraan sanottuna ihan helvetin ahdistava ja yksinäisyys ei paranna sitä ollenkaan. Ja meidän perheellä on vielä naurettavan hyvä tilanne, on tilaa ja pihaa ja paljon seuraa omasta perheestä! Silti minuakin ahdistaa tehdä näitä rajauksia.

Vielä kaksi päivää sitten olimme leikkipuistossa ja näimme usean eri perheen lapsia. Eilen lapset kävivät ulkokävelyllä kahden muun perheen lapsien kanssa. Tälläkin viikolla olemme siis olleet epäsuorassa kontaktissa ainakin viiteen eri perheeseen. Jos he ovat tehneet samaa, meillä on nyt yhteys yli 20 mahdollisesti tautia kantavaan perheyksikkköön. Näissä kaikissa on vähintään kaksi lasta ja monessa (kuten meillä!) on ollut lähiviikkoina lieviä flunssan oireita. Viimeiseltä viikolta on siis kymmeniä, jopa satoja mahdollisia tarttujia ja altistujia meidän perheemme ansiosta.

Päätin lopettaa tämän luvun suurentamisen ja tänään sanoin ovikelloa soittaville naapurin lapsille että meidän lapsemme eivät enää leiki ulkonakaan muuten kuin keskenään. Joka päivä rajaan sosiaalista elämäämme enemmän ja toivon että sinäkin.

Olen ollut tosi ahdistunut tästä. Tietysti itse taudista, jota en perheelleni ja tuntemilleni riskiryhmäläisille halua, mutta erityisesti tämän vaikutuksista yhteiskuntaamme. Niistä kaikista lomautuksista joita ystävilleni on jo tullut, menetetyistä pienyrittäjän tuhansista euroista ja kasaantuvista mielenterveyden haasteista. Ja sitten siitä päätöksenteosta. Luen uutisia jatkuvasti “sillä silmällä”, yrittäen tulkita mikä nyt on ok ja mikä ei.

Ehkä voisin kuitenkin mennä ystäväni kanssa suunnitellusti ravintolaan (ei kannata)? Ehkä säbäpeli ulkona ei voi olla niin paha (voi, emme tiedä)? Eihän meillä Suomessa tämä räjähdä käsiin, eihän (toivottavasti ei, kaikkeni teen)?

Eilen päätin lopettaa porsaanreikien etsimisen ja suosittelen samaa sinullekin. On typerää lukea läpi suosituksia ja miettiä kuinka teidän perheenne voisi niistä kuitenkin vähän joustaa. Se ei ole kenellekään hyödyksi, pitkität sillä vain omaa tuskaasi. Sillä asian ytimessä on hitaus: tämä tilanne, nämä rajoitukset, eivät poistu ihan heti.

Saatamme jatkaa näin kesään asti. Ja toivottavasti jatkamme, sillä mitä hitaammin etenemme, sitä vähemmän turhia kuolemia ja mahdotonta työtaakkaa sairaaloissa, sitä vähemmän kammottavan mahdottomia ratkaisuja terveydenhuollon ammattilaisille kun hoitoa ei riitä kaikille. Koska tilanne kestää vähintään viikkoja, on parempi nyt jo sopeutua rajoituksiin omassa elämässä ja lopettaa jatkuva päätöksenteko. Sillä raskainta on tehdä jatkuvasti linjauksia.

Onko tämä nyt ok, entä tämä? Ai miten kivasti tuli tuokin pyytämään ulos, ehkä te voitte mennä pallottelemaan.

Erityisesti lasten kanssa kaikkea kivaa on aina vaikeaa vähentää, helpompi lopettaa. Vähän niin kuin sanoisi että karkkia voi välillä vähän syödä. Sitä ollaan sitten jatkuvasti keskustelemassa, voisiko nyt, entä kohta, mutta on sentään perjantai. Juuri siksi koska edessä on tätä vielä pitkä aika, kannattaa vain suosiolla omaksua se uusi tapa olla ja elää. Nyt ei nähdä ketään.

Entäs se oireettomuus? Meillä ei ole oireita, joten emmekö voi nähdä muita oireettomia? Poislukien ne faktat että moni sairastaa jo tietämättään koronaa, ettei ole varmuutta tartuttaako oireeton tai mitä ne oireet edes ovat, tarjoan vielä toisenkin syyn olla luottamatta oireettomuuden harhaan.

Sillä en tiedä teidän lapsistanne mutta omamme eivät osaa tunnistaa kovin helpolla alkavan flunssan ensioireita, saati huomaa niitä kesken leikkien ja tule vielä erikseen sanomaan aikuiselle että nyt on parempi lopettaa, minulla tuntuu painetta ylähengitysteissä. (Viime kesänä otin yhden lapseni trampoliinilta pois kun se valitti kylmää ja tyyppi kellotti melkein 40 astetta kuumetta.)

Lapset eivät leiki oireettomina, he vain leikkivät kunnes joku kieltää tai kroppa tipahtaa.

Kaikista helpointa meille kaikille on jos me yhdessä päätämme nyt nollalinjan. Ketään ei nähdä (pl. karanteenikaveri, katso alla). Tämä on myös lapsille helpointa. On kivempi sanoa “me emme näe ketään” kuin “nyt Pekka kauemmas siitä Laurista! Ette koske!”

Tiedän että tämä on tosi tylsää, epäreilua ja ahdistavaakin. Mahdotonta tietysti toisille, heille en nyt puhukaan. Sydämeni on niiden ihmisten luona jotka joutuvat laittamaan lapsen tarhaan ja erityisesti heille jotka joutuvat nyt tekemään töitä sairastuneiden parissa; heidän jolla ei perhettä ole ollenkaan, tai jotka puurtavat ainoana aikuisena 24/7.

Eniten puhun heille, jotka voivat olla kotona ja pitää lapsetkin kotona. Se on vaikeaa, melkein mahdotonta, vähintäänkin epämukavaa. Kasautuvat etätyöt, pienet neliöt, seinille kiipeävät lapset, oma urheilumattomuus ja kaiken peittävä tasapaksu tylsyys hajottaa nopeasti. Silti uskon tämän olevan parempi vaihtoehto kuin se että itse sairastutaan tai joku tuttu sairastuu vakavammin.

Emme mekään täydellisesti tätä tee. Olemme päätyneet nollalinjaan sillä poikkeuksella, että Kakkosella on yksi kaveri jonka kanssa näkevät. Aina kahdestaan, ja vain pihalla. Hän on meidän “valittu karanteenikaveri”, joka ei myöskään näe muita lapsia itse. Pidätän oikeuden muuttaa myös tämän mikä päivä tahansa ja tietysti jos kummallakaan on mitään oireita.

Tätä karanteenikaverisysteemiä tuntuvat käyttävän monet yhden aikuisen perheet, yhdistävät itsensä yhdeksi karanteeniperheeksi. Silloin on niin että nämä karanteenikaverit eivät aidosti kohtaa muita perheitä ja ihmisiä lainkaan.

Helposti tuntuu nyt siltä että tämä kaikki on ihan turhaa. Ihmiset jonottaa kauppakeskuksen avajaisissa, mummot on kaupassa ja toiset after skissä: miksi me sitten täällä edelleen kärvistelemme pienissä neliöissä, teemme töitämme hiki päässä ja leikimme opettajaa?

Minä sanon: hurraa te! Kiitos! Olkoonkin että toiset eivät vielä ymmärrä, on aivan mahtavaa että te teette noin. Siitä on iso apu. Älä laske kuinka monta ne muut siellä tartuttaa vaan laske kuinka monta sinä jätät tartuttamatta. Lupaan ettette tee turhaa uhrausta.

Vinkkejä sosiaalisen elämän rajoituksiin lapsiperheessä

1. Päättäkää perheenne linjaus ja kertokaa se lapsille selkeästi. Lyhyt ja tiivis “me emme nyt näe ketään” toimii aika hyvin.
2. Miettikää valmiiksi lause, jolla ulos pyytävät kaverit voi kiltisti “torjua”. Älä laita lapsiakaan tekemään päätöksiä jatkuvasti!
3. Keksikää myös vaihtoehtoinen tapa nähdä, jota ehdottaa kysyjälle. “Me ei nähdä enää kavereita koronan takia, mutta voidaanko ottaa videopuhelu myöhemmin tänään?”
4. Älä pelkää pahoittavasi toisten mieltä, voit aina sanoa että Marinin Sanna pyysi tehdä näin ja minä tottelen.
5. Tulet kokemaan painetta. Joku toinen näkee tämän asian toisin ja sanoo lukeneensa ettei oireeton voi edes tartuttaa ja mitä siitä jos nyt naapuripiirissä vähän ulkoillaan. Jos oma linjauksesi alkaa silloin epäilyttää, muista sääntö: Käyttäydy kuin perheelläsi olisi noro. Ja käsissäsi kakkaa.
6. Voit valita lapselle yhden “karanteenikaverin”, jos kumpikin perhe sitoutuu näkemään vain toisiaan.
7. Niin kauan kuin se vielä sallitaan, käy / käykää ulkoilemassa. Vähintään tunti päivässä jokaiselle perheen jäsenelle, mieluiten metsässä.

Jos et muuta tästä pitkästä tekstistä muista, mieti tätä: mitä menetät jos otat liian tiukan linjan? Mitä menetät jos liian löysän?

Ajankohtaiset hallituksen suositukset löydät täältä.

Ja päivittyvän listan päivän viihdykkeisiin löydät täältä.

Ensimmäistä kertaa pystyn “nauttia nyt kun ne ovat pieniä”

Tämä vauvavuosi on kaikin tavoin erilainen kuin aikaisemmat, ja suurin ero olen minä. Jossain välissä lasten kasvaessa käsitykseni ajasta on tainnut muuttua, sillä nyt olen tuskallisen tietoinen siitä miten nopeasti päivät muuttuvat vuosiksi.

Saan itseni viikottain ellen jopa päivittäin kiinni huokailemasta haikeana sitä kuinka tämä kaikki ihana pian loppuu. Samalla tavalla kun jotkut (minä) alkaa viimeistään kesäkuussa miettiä, että parin viikon päästä alkaa heinäkuu, sitten kohta se on jo elokuu ja on sitten tämäkin kesä ohi, lehdet tippuu ja aamut jäätyy ja on vain pitkä pimeä talvi edessä.

Nyt sama etukäteishaikeus toistuu tämän viimeisen vauvavuoteni kohdalla. Kolmonen on nyt seitsemän kuukautta vanha ja olen alkanut laskea kuukausia vuoden rajapyykkiin, jolloin kuvitteellisesti kaikki kiva loppuu (muistelisin että vuoden täyttäneen tahtopakkauksen kanssa on jo melko eri asia olla kotona) tai ainakin lähtölaskenta töihin paluuseen alkaa.

Iltapäivän kävelyllä aurinko paistaa ihanasti naamaan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja ajattelen että ihan kohta minä olen sitten taas töissä ja tämäkin tämmöinen lorviminen loppuu. Aamulla mietin että tänään voisi kyllä olla hyvä nukkua päikkärit, kun kerran vielä voi. Keskipäivän treeneissä nautin punnertamisen helppoudesta ja harmittelen sitä että kohta sitten taas on ihan rapakunnossa kun urheilu päivisin loppuu.

Kaikki ihana loppuu!

Rakastan näitä aikatauluttomia päiviä. Rakastan mahdollisuutta käydä kävelyllä kesken päivää, parhaimmillaan muiden äitien kanssa. Rakastan tätä että minulla on tilaa ja aikaa ajatella (tai olla ajattelematta!) En ole valmis palaamaan töihin, huomaan ajattelevani. Vaikka hyvänen aika, siihen on vielä ikuisuus aikaa.

Vauvavuoteni kesässä on menossa heinäkuu ja minä suren jo talvea.

Luulen että tämä on kokemuksen tuomaa tuskallista tietoisuutta ajan kulumisesta, toisaalta sitä että tiedän tämän olevan viimeinen kerta. En joudu kantamaan mukanani taakkaa siitä että tätä valvomista ja hampaiden tekoa tehdään ehkä vielä joskus, sillä tiedän että sitäkin tehdään nyt viimeistä kertaa. Jaksan heilutella vaunuja, taputella pyllyä ja imettää yöllä vielä kerran (vaikka ei pitäisi) kun tiedän ettei tätä kovin kauaa kestä.

Kävelemään opitaan enää kerran, ensimmäinen sana (“hei”) meni jo. Yritän imeä kaiken hyvän muistini sopukoihin ja antaa huonojen hetkien mennä virtana ohitseni.

Yritän nauttia tästä kesästäni niin kuin se ei koskaan loppuisi, juuri siksi että tiedän se lopulta loppuvan ihan liian pian.

Tajuan että nyt minä vihdoin pystyn siihen: “nauti nyt kun ne ovat pieniä” on ensimmäistä kertaa koskaan lause, jonka käskyä voin noudattaa. Minä pystyn nauttimaan tästä kaikesta, koska tämä on helppoa. Ei ole toista pientä vaatimassa apuja, ei ole seuraavaa tulossa. Vauvani on joustava ja sen saa helposti tyytyväiseksi.

Ennen kaikkea tiedän miten nopeasti kaikki muuttuu, myös ne huonot hetket – tiedän jaksavani tämän. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä, sanovat, ja ovat niin oikeassa.

 

Lue myösEi ole aina pakko nauttia ”nyt kun ne ovat pieniä”

35+ on aivan hyvä ikä saada vielä lapsia (jos munasolusi ovat samaa mieltä)

Sain seuraajalta toiveen: ”voisiko joku teistä [juuri vauvan saaneista vaikuttajista] kirjoittaa siitä, että yli 35v on vielä ihan ok tehdä vauva / pikkusisarus, ikkuna ei sulkeudu, ei syytä paniikkiin jne”.

Voisin! Sillä täällä päässä tietokonetta on yksi juuri 37 täyttävä vielä yhden saanut joka ajatteli vielä pari vuotta sitten että ikkuna on nimenomaan sulkeutunut. Silloin kirjoitin näin:

”Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. (…) Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.”

Kuinka ihanan väärässä olinkaan. Se ikkuna oli vielä aivan apposen auki ja odotteli vain meitä! Vaikka olinkin tuon tekstin aikaan jo itse asiassa aika pitkällä Kolmosen harkinnassa ja toivomisessa, oli nuo yllämainitut huolet ja moni muu silti painamassa vaakakuppia ja ymmärrän täysin tuon seuraajani kysymyksen: ei kai tässä nyt enää ehdi?

Kun lopulta tajusin että raha ei ole kysymyksen ytimessä, että lapset voivat vaikka jakaa huoneita ja ikäeroilla ei ole väliä (ja kuten myöhemmin olen oppinut, ainakin toistaiseksi se on ollut vain ihan best), olin 35.

Onko 35 liian vanha yrittämään vauvaa?

Ystäväni lapsettomuushoitoja seuranneena olin tuskaisen tietoinen siitä että 35 voi olla kriittisen vanha, sillä parasta ennen päiväys on sulkeutumassa jonain vuonna ja se voi olla tämä vuosi. Munasolut annetaan syntymässä ja kun ne alkavat ohittaa parhaat vuotensa, se tapahtuu aika rytinällä. Kuin syksyllä puusta tippuvia lehtiä mokomat. Mahdollisuus lapsen saamiseen voivat yhtäkkiä olla tyystin eri kuin vaikkapa vuotta aikaisemmin. Lasten saaminen ei ole missään iässä mikään selviö, eikä 35 jälkeen ainakaan helpommaksi muutu.

Silti, hyvällä onnella voi tulla raskaaksi vielä pitkälle neljäänkymmeneen tai sen ylikin. Tunnen 42-vuotiaani äidiksi tulleen, ja 44-vuotiaana pikkusisaren saaneen. Toivosta ei siis pidä luopua!

Entä se henkinen puoli, onko 35+ jotenkin ”liian vanha” saamaan lapsia tai vielä lapsia, edellisten sisarukseksi? Ei tietenkään ole. Mikään numero ei kerro siitä sopiiko ihmisen jo / vielä saada lapsia. Kyllä minäkin laskin että Kolmosen täyttäessä 10 olen sitten itse 46! Mutta mitä sitten? Tulen myös täyttämään 50 niin että minulla on edelleen nuoria lapsia. 50 on uusi 30 ja minä ainakin aion olla vielä kuusikymppisenä vetävässä kunnossa.

Lopulta ajattelin että jos presidentit voivat saada lapsia seitsemänkymppisenä, uskon meidän pystyvän tähän puolta nuorempina.

raskausviikko 38

Milloin tietää olevansa valmis vauvaan?

Milloin on valmis vauvaan – 19, 25 vai 35-vuotiaana? Ehkä ikä ei olekaan mikään tekijä tässä. Ehkä kysymys onkin eniten siitä meissä asuvasta pelosta, oman jaksamisen riittävyydestä. Sitä onkin tietysti ihan viisasta miettiä. Onko perheessämme vielä voimavaroja, entä jos eteen tulee jotakin haastavampaa, onko meillä tukiverkkoja? Pystymmekö me tarjoamaan ruokaa, rakkautta ja turvaa?

Näihin kysymyksiin pitää vastata aina lapsia toivoessa, eikä vastaus muutu iän vaan elämäntilanteen mukaan. Mutta sanoisin että suurin osa aikuisista voi vastata näihin kyllä, kun vain osaa laskea sen vaatimustason riittävän alas. Lapsen rakastavaan hoitoon ei vaadita juuri oikeanlaista työpaikkaa / uraa, kotia tai parisuhdetta vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka jaksavat tarvittaessa asettaa toisen tarpeet omiensa edelle.

Oikea ikä saada lapsia voi alkaa ykkösellä, kakkosella, kolmosella tai nelosella – ja jos olet mies, vaikka seiskalla. Koska meillä naisilla on kuitenkin olemassa takaraja, jonka sijainnista emme varmuudella tiedä, suosin aina itse ystäväni lanseeraamaa testiä sopivan ajan löytämiseen: jos mietit pitäisikö ja yllätysraskaus ei tuntuisi aivan katastrofaaliselta, on oikea aika jättää ehkäisy pois.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka katuvat sitä etteivät uskaltaneet. Minä tiesin olevani yksi heistä jos en anna Kolmoselle mahdollisuutta, ja se oli lopulta se ainoa syy jonka tarvitsin.

Muistakaa kehua toisianne – ja itseänne

(Koti)äitiyden yksi parhaita puolia on se, että saa suurta tyytyväisyyttä taklattuaan jonkun mahdottomalta tuntuvan tilanteen. Saa vaihdettua päälleen oksentaneen lapsen vaatteet takakontissa sotkematta mitään vaikka oma pikkurilli jäi hetki sitten takaluukun väliin jumiin (tositarina); saa itsensä ja pari lasta hengissä ja nukkuneena lennätettyä toiselle puolelle maapalloa (tositarina) tai saa luotua taas yhteyden kuukausikaupalla uhman seiteissä rimpuilleeseen lapseen (tositarina).

Paskinta on toki se että niitä tilanteita tulee ihan taukoamatta ja että joskus todella käy niin että kakkainen body sotkee mennessään lapsen hartian ja tukan (tänään), tai että hyvistä aikeista ja yrityksistä huolimatta mentiin taas liian myöhään nukkumaan (joka ilta, beibe).

Vanhemmuudesta saa hyvin äkkiä tehtyä synkän ja raskaan matkan, jos kiinnittää huomiota jokaiseen mokaan ja ongelmaan, sillä niitä kyllä satelee ihan pyytämättä joka päivä. Tuijottaessaan taas yksiä pilalle menneitä päiväunia (oi miksi yritin nukuttaa sen tähän turvakaukaloon, eihän se ikinä nuku siinä hyvin) voi unohtaa että ne aamun unet meni muuten tosi hyvin ja ruokailukin onnistui kympillä.

Mitä enemmän huomaa onnistumisensa, sitä enemmän uskoo onnistuvansa seuraavalla kerralla ja ta-tta-daa: asiat todella alkaa mennä paremmin, helpommin, kivemmin.

Se ei ole vain kissa joka kiitoksella elää vaan ihan me ihmiset. Meistä jokainen tarvitsee positiivista vahvistusta, kannustusta ja muistutusta päivittäin. Eikä vain isoista asioista (onneksi olkoon valmistumisesta / työpaikasta / uudesta kodista!) vaan ihan niistä pienistäkin asioista. Kirjoitin tästä viimeksi lokakuussa , haastoin vanhemmat kehukampanjaan yhdessä Yle Akuutin kanssa joulukuussa, lanseerasin #omakehumaanantain kolme vuotta sitten ja samalla asialla kirjoitan nytkin. Haluaisin kirjoittaa tästä joka päivä.

Haluaisin kuiskia meidän kaikkien ylpistymistä pelkäävien suomalaisten korvaan muista kehua toisia. Muista kehua itseäsi. Kuiskin siis teille että ala huomata ne hetket kun voit kehua!

Havahdu siinä hetkessä kun vaihdat vauvan uskomatonta sepaa ninjaottein invavessassa, josta ei tule lämmintä vettä ja hoitotaso on veressä (taas valitettavasti tositarina) että hitto mä vedän hyvin! Muista kehua itseäsi, sillä seuraava katastrofi odottaa jo nurkan takana ja silloin tarvitset muiston siitä että olet ennenkin onnistunut.

Huomaa, kun ystäväsi puree hampaita yhteen lounasravintolassa ihmettelevien katseiden alla ja onnistuu silti sanomaan kiljuvalle lapselleen jämäkän lempeästi ei ollen siinä hetkessä juuri se johdonmukainen vanhempi, jota sinäkin yrität aina olla. Kerro hänelle että hän vetää hyvin, muista kehua toista.

Vie uusi kehumisen taitosi myös kotiin! Minun isovanhempani olivat naimisissa vuosikymmeniä ja muistivat aina mainita pitkän liiton takeeksi kolme koota: Keskinäisen Kehumisen Kerho. Kehu ja kiitä siis myös puolisoasi arjessa: aktiivisesta osallistumisesta lapsen harrastukseen, hyvin hallitusta uhmakierrepallosta, loistokkaasta vaippataituroinnista kesämarkkinoilla tai ihan vaan siitä että hän tajusi ostaa lapsille alesta talvikengät.

Kehuminen on niin parasta huumetta, kuulkaa! Kun kerran kokeilet, haluat lisää. Jos tuntuu vaikealta, aloita vaikka kommenttiboksissa anonyymisti: kerro yksi asia missä sinä onnistuit tänään!

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Saman perheen lapsia ei voi kasvattaa ihan samalla tavalla

”Vaikuttaako lapsen sukupuoli kasvatustapaan eli koetko että tytön tai pojan kanssa on helpompaa?” kysyi minulta seuraaja Instagramissa. Vastasin että ei, ainoa ero tähän mennessä on peseytymiseen liittyvä pieni yksityiskohta, jonka mieheni hanskasi minua paremmin (tämä olisi pitänyt kyllä oppia jo neuvolassa, hah).

Sukupuolella siis ei ole väliä, kuten en koe sillä olevan väliä aikuisissa suhteissakaan.

Mutta se ei tarkoita, että lapset muuten keskenään olisivat samanlaisia, tai etteikö toisen kanssa olisi joskus helpompaa. Isoin ero on eri temperamenttien ja persoonallisuuksien kasvattamisessa. Ikäkin jo toki vaikuttaa merkittävästi, mutta meillä ikäeroa on sen verran vähän ja lapset jo niin isoja että temperamentti on jo isommassa roolissa. Jos toinen on passiivinen ja toinen aktiivinen, toinen erittäin rytminen ja toinen hälläväliä, yksi lapsista tosi sopeutuva ja kolmas hurjan sosiaalinen niin väistämättä alkaa tulla eroja käytökseen.

(Sivujuonne; tiesitkö että temperamenttiin kuuluu tosi monta eri osa-aluetta ja että niistä voi piirtää ”kartan”? Tämä on musta super mielenkiintoinen asia jota pengon jatkuvasti enemmän, täällä yksi hyvä selitys asiasta.)

Tämä johtaa siihen että lapsia ei voi eikä pidä kohdella tismalleen samalla tavalla joka käänteessä. Tasavertaisesti, kyllä, mutta ei tasapäistäen, aina samalla tavalla.

Yksi meistä rakastaa sääntöjä ja ulkoa tulevia tehtävänantoja, välillä liikaakin. Jos hänen kanssaan sovitaan että seuraa palkinto kun viisi iltaa putkeen tehdään iltahommat hyvin ja se neljäs kosahtaa aikuisten tai olosuhteiden takia, hän menee tolaltaan. Toiselle sama sopimus kantaa kahden illan ajan kunnes kolmantena hän ei jaksa enää, pistää homman aivan säpäleiksi ja ilmoittaa ettei se luvattu palkintokaan oikeastaan koskaan kiinnostanut.

Näistä toinen ilmoitti jo joskus leikki-ikäisenä ettei hän edes halua mitään tarraa, ymmärtänette mitä tarkoitan.

Kaikki lapset haluavat kuitenkin lopulta toimia oikein ja tietysti he itsekin haluavat mahat täyteen ja unta palloon. Kukaan ei sinänsä lähtökohtaisesti halua ”olla hankala” vaan kyse on enemmin sopivista keinoista (pois lukien tietysti uhmakaudet jolloin lapsi kuin lapsi nimenomaan hakee rajoja. Olkoon armo silloin kanssanne).

On siis keksittävä kullekin sopiva tapa saada ne elämän välttämättömät asiat toimimaan hyvin. Joskus kieltämättä tuntuu epäreilulta että toiselle tämä vaatii vain yhden tiukemman komennuksen ja sen katseen, kun toiselle samasta asiasta pitää tehdä hauska leikki, tai kisa jotta homma toimii (tai lopulta asettaa rajoja eli kertoa seuraamuksista ja sitten aina välillä silti menettää kaiken aikuisuuden ja huutaa. No niin, eteenpäin).

Äkkiä sitä ajattelisi että se helpomman temperamentin lapsi jää tässä häviöille, että hän vain joutuu aina tekemään ja häneltä odotetaan enemmän. Mutta ei se niinkään mene. Hän ei ehkä saa pukeutumiskisaa tai joka käänteessä sanoitettuja tunteita, mutta hän saa (hieman levollisemman vanhemman lisäksi) vapautta ja vapaakortteja. Joustavan, rytmillisen ja sopeutuvan lapsen kanssa voi helpommin antaa myös poikkeuslupia ja sääntövenytyksiä.

Vastuuta kantava, tasainen tyyppi saa pelata kympin aamuna hetken pleikkaria, vaikka aiemmin kouluun lähtenyt haahuileva tulisielu ei saanut edes koskea akkariinsa. Kumpikin lähti kuitenkin kouluun hyvillä mielin, puettuna ja syötettynä (toisen hampaat ei varmasti ollu taaskaan pestyjä, mutta hei, valitkaa taistelunne!)

Mulle tasapuolisuus tarkoittaa sitä että jokainen tietää yhteiset säännöt, odotukset ja oikeutensa ja kaikille annetaan omiin kykyihin sopiva tapa niitä noudattaa. Jokaisella meistä on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi ja huomioiduksi. Jokaisen on saatava riittävästi unta, ravintoa ja viihdykettä. Se miten näistä kuhunkin päästään, on sitten tapauskohtaista.

Miten ne hanskaatte eri persoonallisuuksien kasvattamisen?

Ja mikä tärkeinä: osaatteko te pestä kaikki sukuelimet oiken?

Henkinen kasvu on joskus kivuliasta ja minä teen sitä täällä julkisesti

”Sitä kutsutaan henkiseksi kasvuksi.”
“Äh. Onko pakko kasvaa?”
“On, läpi elämän.”

Olin juuri valittanut ystävälleni etten saa riidellä kotona niin kuin haluaisin. Tiedän kuinka kypsältä tämä kuulostaa! Mutta kun! Minun luonteeni sanoisi että välillä räjähdetään ja sitten laannutaan nopeasti ja sitten se on ohi. Insinöörin luonne taas ei moista suodata, joten olen tässä 15 vuoden aikana joutunut väkisin opettelemaan sovittelevamman tavan riidellä.

Minusta se ei ole kivaa, mutta niin kuin ystäväni hieman kypsempänä huomautti, kasvu ei ole aina kivaa ja sitä on pakko tehdä.

Valitettavan oikeassa hän on. Olen vuosien mittaan kasvanut lukemattomien asioiden suhteen, ja suurimmaksi osaksi oikein iloinen olen siitä. Nuoruuden mustavalkoisuus on muuttunut monisävyiseksi sateenkaareksi, jossa ymmärrän ja hyväksyn todella monta muutakin mielipidettä omani lisäksi. Ymmärrän jatkuvasti enemmän siitä miten vähän ymmärrän ja tiedän ja siksi olen armollisempi sekä itseäni että muita kohtaan.

En todellakaan ole valmis, mutta hyvällä matkalla.

Henkinen kasvu on joskus vähän raskasta ja kivuliastakin, mutta kyllä sen tulokset hyvältä tuntuu. Kiusallista tästä tekee se, että viimeisen kahdeksan vuoden aikana minussa tapahtunut kasvu on nähtävissä täällä blogissa. Blogi täytti tällä viikolla vuosia ja kuten tavallista, kävin hiukan läpi vanhoja tekstejä. Löysin ihan alkuajoilta mm. tämän timantin, jossa kritisoin sukupuolisensitiivstä kasvatusta (ymmärtämättä mitä se on):

”Lapsiraukka sitten menee ala-asteelle niissä hamppuvaatteisaan, esittelee itsensä Ruu:na ja syö vain vegaaniruokia.”

Ei apua. Ette näe tätä mutta voitte kuvitella kuinka hautaan väsyneet, vanhentuneet kasvoni juuri nyt sukupuolisensitiivisiin käsiini, lähettelen disclaimereita joka suuntaan ja vuoraan bannerit lauseella “ymmärrän nykyään mitä on sukupuolisensitiivisyys, anteeksi! Ruu on tosi kaunis nimi!”

Joka ikinen kerta näitä helmiä löytäessäni ajattelen että ei heeeeelvetti täältä pitää kyllä piilottaa näitä vanhoja tekstejä, päätyen kuitenkin siihen että se olisi liian suuritöistä. Jätän ne siis sinne, virtuaalisesti mädäntymään omaan kuoppaansa enkä ainakaan korjaa niissä esiintyvä kappaleväli- tai kuvaongelmia.

Siinä on kuitenkin myös jotain maagista että tämä kaikki vanha sonta on tuolla. Erityisesti kun niiden vastapainona kuitenkin on nähtävissä tuoreemmat näkemykseni, joissa olen vihdoin oppinut ajattelemaan asioita monipuolisemmin ja tylpistämään pahimpia kärkiä kynästäni – vaikka ne kärjet toki olivatkin aluksi niitä mihin moni tykästyi.

Näkyköön sitten koko internetille kuinka olen ymmärtänyt mitä sukupuolisensiitivisyys on, kuinka tehdään maistuvaa kasvisruokaa, kuinka kasvatuksen rooli lapsen persoonallisuuden muovaamisessa on melkein mitätön, ettei vegaanius tai sormiruokailu ole uskontoja ja kuinka omia hermoja voi oppia hallitsemaan uhmaisten lasten kanssa.

Ainoa miinus tässä toki on se etten voi koskaan, ikinä, milloinkaan lopettaa blogia, sillä muuten henkinen kasvuni pysähtyisi muun maailman silmissä siihen. Enkä uskalla arvata minkä ikäisenä olisin vähiten ääliö, joten parempi jatkaa.

Muistin väärin – minähän olen nyt onnellisimmillani

Olen viime viikot miettinyt analyyttisemmin omaa henkistä tilaani, joka on tosi hyvä. Jollain tavalla olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin aiemmin. Niin ei pitänyt olla, sillä olin itse itselleni kertonut että vauva-ajat eivät sovi minulle ja että olen onnellisempi kun lapset ovat isompia.

Ennen kuin Kolmonen syntyi, olin pääsääntöisesti aika kireäksi viritetty. Syynä on osittain perusluonteeni, olen kireä, hah! Tarkoitan että olen aika paljon kaikkea. Tykkään olla menossa ja häsätä ja tehdä ja suorittaa. En ole koskaan ollut hyvä vain heittäytymään sohvalle olemaan, enkä tarkoita tätä rivien välisenä kehuskeluna. On oikeasti aika dorkaa suorittaa elämäänsä aamusta iltaan.

Minä en ole osannut vain olla, koska en ole ollut tyytyväinen olotilaani. Sohvalle on paha heittäytyä vain olemaan, jos ei halua pysähtyä kuulemaan miltä tuntuu.

Tyytymättömyyteni ei ole ollut mitään syvää oman elämän vihaamista vaan sellaista mikä syntyy kun tekee asioita joita luulee olevan pakko tehdä sen sijaan että miettisi mitä haluaa tehdä. Tästä olen useasti kirjoittanutkin, eli tiedostan ongelman, mutta vaikeaa se on korjata.

Kun olen ollut tyytymätön yleisesti, olen keskittynyt tekemään esimerkiksi työni niin hyvin kuin voin, suorittamaan sieltä itselleni hyvää oloa. Sitten kun on paljon töitä, ei ehdi tehdä jotain sellaista mitä haluaisi tehdä kunnes alkaa jo kyseenalaistaa mitä se edes oli mitä halusi tehdä. Ehkä urheilu, sehän on ihmiselle hyväksi? Pitäisi lenkkeillä enemmän!

Syntyy arvojen ja ajankäytön loputon ristiriita, joka ajaa tekemään vielä vähän enemmän jos sinne väliin vaikka tupsahtaisi jotain mistä nauttii.

Konkreettisemmin niin että kun tulin töistä kotiin ehkä ruokakaupan ja tarhan kautta, aloin suorittaa sitä arkielämääni. Mietin mitä tänään ehtii tehdä – blogia, urheilua, ystäviä vai kaikkea? Kiirehdin niitä tekemään arvellen että sitten on parempi olo kun tekee jotain mitä itse haluaa. Yleensä kuorrutin tämän toki sähköpostien vilkuilulla ja instan päivittämisellä.

En voinut pysähtyä kuulostelemaan olotilaani kun kaikki energia meni täysillä paahtamiseen, jotta löytäisi jonkin tekemisen kautta rauhan. Läsnäolo oli koomassa ja unohti tulla meille. Ajoittain tämä oma tyytymättömyyteni on ollut sitä luokkaa, että sain lievän paniikkikohtauksen kun käskettiin hengittää silmät kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Tämä nyt on tietysti täysin liioiteltua enkä minä oikeasti noin huonosti ainakaan päivittäin voinut, mutta selvennän tällä eroa nykytilaan. Sillä nyt olen pääosin siellä ihan toisessa äärilaidassa. Osaan pötkötellä sohvalla vallan mainiosti myös silloin kun puhtaat kahvikupit ovat jo loppu ja pyykit kolmatta päivää lattialla. Jaksan tehdä läksyjä isompien kanssa vilkuilematta samalla kännykkää (no, joskus ainakin). Nautin tyhjistä viikonloppuaamuista vaikka pölyt pyörii jaloissa Kolmosen syötävänä.

Koska tiedän että ehdin tehdä nämä kaikki jutut sitten vaikka seuraavana päivänä, aika ei vain mystisesti lopu yhtäkkiä kesken.

En minä mitenkään valaistunut ole tai muuttunut vauvan myötä paremmaksi ihmiseksi. Ehdin vain nyt kerrankin riittävästi huomata ja tehdä sitä kaikkea mitä haluan tehdä – liikkua, katsoa telkkaria, kuunnella äänikirjoja, kirjoittaa, valokuvata, siivota ja tehdä ruokaa (näitäkin todella haluan välillä tehdä).

Valeäiti vauvavuoden onnea

Nyt kun perhe tulee illalla kotiin, mulla on oikeasti kaikki tehty, sisälläni ei välky mikään nyt äkkiä ovesta ulos ja tee jotain kivaa -valo, koska olen jo tehnyt kaikenlaista kivaa.

Tajuan,  että vaikka näinä vuosina olen toki väsyneempi kuin koskaan ja päivät vauvan kanssa ovat välillä raastavia, tylsiä ja kuormittavia, olen silti vauvavuosina ollut itse asiassa onnellisimmillani. Olen unohtanut täysin sen kuinka ihanaa myös kahden ihan pienen kanssa oli ja kuinka onnellisuuteni oli silloin pysyvästi korkeammalla.

Enää herää kysymys että mitenhän ihmeessä tämä taika pidetään yllä kun vauvasta tulee taapero ja aikakäsitteeni muuttuu taas, tai kun palaan joskus töihin. Menen sitä nyt miettimään sohvalle.

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Lue lisää

Pitää puhua myös tuntemattomille, tai ainakin minä toivoisin sitä

Tiedättekö sen hetken, kun kohtaatte tuntemattoman ihmisen ja yritätte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa (huvin vuoksi tai pakon edestä), mutta toinen ei vain vastaa mitään? Kasvoillaan on vain tonnin setelin ilme joka ei kutsu tutustumaan tai edes jutustamaan? Ja sitten hiljaisuus.

Matkustaja lähestyy, katsoo vaunujani ja minua, katsoo pois. Sanon heti ”mahtuukohan siitä?” ja elehdin hymyillen sen merkiksi että teen kyllä parhaani että mahdut ja siirrän vielä tarvittaessa. En saa vastausta, hän ohittaa vaunut ns. kylkiluisulla vaivalloisesti.

Tavallaan ymmärrän sen tyhjän katseen, olen joskus itsekin se tyyppi; ajatuksissani, väsyneenä tai varuillani. En haluaisi olla se tyyppi mutta ympäristöni myös sallii sen, kulttuurimme hyväksyy mykän katseeni ja metrin välit bussipysäkillä. Annamme toisillemme tilaa varmuuden vuoksi niin kauan että lopulta kukaan ei yletä muihin ja moni on vähän yksinäinen.

”Anteeksi, voinko ihan pikkasen pyytää siirtymään kun täällä takanasi on nämä vaunut ja reppusi osuu tuohon kuomuun, ettet vain jää niihin solmuun?” Hän siirtyy askeleen sanomatta mitään, mutta en voi olla ajattelematta että se oli aika vihaisen tuntuinen katse.

Redi weekday

Usein kiva pieni keskustelu syntyy pienellä vaivalla. Eilen päätin aloittaa rupattelun vanhemman pariskunnan kanssa jotka hymyilivät Kolmoselle, vaikka pelkäsin että ylitän ehkä jotkin sosiaaliset rajat. He olivat juuri katsoneet minua ja vauvaani ystävällisesti hymyillen. Heidän väläyttässä sen kahden sekunnin hei-hymyn, jonka toivotaan riittävän, palautin saman pienen hymyn ja katsoin taas vauvaani. Huomasin naamalleni asettuvan sen tonnin setelin ilmeen.  Olin ilmeetön, välttelevä, hiljainen.

En siksi etten olisi halunnut puhua tai koska olisin ujo vaan siksi että oletin heidän haluavan olla ihan rauhassa. Vaikka he siis juuri katsoivat meitä hymyillen.

Onneksi tajusin tämän ja tulin järkiini, koska meillä oli ihan todella mukava vartin jutustelutuokio joka piristi kovasti omaa junamatkaani.

”Pakko kysyä, mistä toi takki on? Tosi kiva!”

Nyt kun aloitin taas lastenvaunujen kanssa matkaamisen olen joutunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa, sillä tilaa pitää joskus pyytää, välillä apua ja joskus jopa anteeksi. Olen ollut hämmentynyt siitä että joskus en saa takaisin mitään vastausta, sanallista varsinkaan.

Toisaalta olen ollut super iloinen kun joskus vaunupoterossamme on syntynyt niitä spontaaneja takkikeskusteluja. Ilahduttaa ihan mielettömästi joka kerta kun joku puhuu minulle tarpeettomasti, siis sanoo jotain mikä on tarkoitettu vain kivaksi kommentiksi tai ihan oikeasti vain tilan täytteeksi. Säästäkin on minusta kiva puhua sana tai kaksi bussissa. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa musta on jos joku oikeasti lähestyy tutustuakseen, se on harvinaista herkkua se!

”Hei en ole nähnyt sua ennen täällä kentän laidalla, oletko Kakkosen äiti?

Kuten arvata saattaa, olen itse tosi sosiaalinen mutta en mikään amerikkalainen small talk kuningatar minäkään. Ahdistun monesta sosiaalisesta tilanteesta ja usein olen mieluummin hiljaa. En halua tunkea itseäni ryhmän keskelle mutta voi pojat olen edelleen onnellinen siitä futiskentällä annetusta käden ojennuksesta, vaunujani kantaneesta rouvasta ja takkikeskusteluista pimeässä aamussa.

Kun joku lähestyy minua hymy huulilla ja avoimin mielin, palautan sen yleensä takaisin vähintään yhtä ystävällisellä asenteella.

Kirjoitin kolme vuotta sitten tekstin Ujo lapsi on fiksu, jossa kerroin että minua harmittaa ujojen lasten patistelu, että kyseessä on mielestäni enemmän huono tilannetaju ja puutteellinen lapsen kohtaaminen. Olen edelleen samaa mieltä mutta huonojen kohtaamiseni keskellä olen miettinyt, pitäisikö meidän sittenkin vähän enemmän rohkaista itseämme – myös lapsia – vähemmän varautuneeseen suuntaan?

Minua on alkanut surettaa aikuisten ajoittainen tylyytenä näyttäytyvä varautuneisuus ja huomaan kaipaavani en nyt ihan amerikkalaista mutta sellaista vähän reippaampaa kulttuuria jossa muille puhutaan takaisin jos he puhuvat sinulle ja voidaan jopa itse aloittaa keskusteluita.

ping helsinki kokemuksia

Pohdin tätä Valeäidin Facebook-sivulla ja sain hirveän viisaita kommentteja. Tiivistän joukon viisauden tähän:

Ujo saa olla, mutta käytöstavat pitää löytyä.

Hyviin käytöstapoihin kuuluu se että toiset otetaan huomioon, heidät nähdään ja heidät kohdataan. Vastataan hymyyn, tervehditään takaisin, puhutaan lapselle suoraan. Ei patisteta ketään mutta näytetään esimerkillä, että muutamaan sanaan on aina varaa – erityisesti jos tilanne sitä vaatii, kuten bussissa yllä.

”Tarvitsetko apuja niiden vaunujen kanssa? Katsoin tuolta kaukaa että nämä rappuset näyttää ihan kamalilta niin ajattelin tulla avuksi”

Ujo saa olla, mutta sen taakse ei voi piiloutua, kääriytyä sen tuomaan kuoreen ja luoda siitä itselleen persoonallisuutta. Samoin kuin reilusti ekstrovertti ihminen ei voi aina höpöttää toisten päälle ja sanoa että mä kato oon tämmönen että mä vaan puhun ja puhun. Toinen joutuu pinnistämään, että puhuu riittävästi, toinen että malttaa kuunnella. Se on osa sosiaalista silmää, hyvää käytöstä ja kivaa kanssatallaajan roolia.

Uskon että meille olisi kaikille kivempi olla ja asua täällä jos jaksettaisiin puhua ylimääräiset sata sanaa päivässä vieraille.

Uskon myös että osa varautuneista voisi hyvinkin olla luonnostaan vähän puheliaampia jos ympäristö esimerkillään siihen rohkaisisi, myös lapset. Jos vaiteliaisuuden kulttuuri saa jopa kaltaiseni moottoriturvan häveliäästi hiljentymään, voin vain kuvitella kuinka tehokkaasti puhumatta jätetyt small talkit vaientaa vähän vielä rohkeutta hakevan lapsen.

Ei saa puhua tuntemattomille on ihan hyvä ohje jos kyseessä on pimeä sivukuja tai lapsi on yksin ja vieras lähestyy. Mutta kyllä toivoisin joskus että pitää puhua myös tuntemattomille olisi toinen ohjeemme.

Toinen kuva: Rabbit Visuals vuoden 2017 PING Helsingistä. Minulla ei tonnin seteli vaan ”hmm, mielenkiintoista, kerro Katja lisää” – ilme.

On kivempaa olla mukava töissä (ja kotona)

Hesarissa oli artikkeli siitä, kuinka mukavat ihmiset menestyvät työelämässä. En tiedä menestyksestä mutta olen jo kymmenisen vuotta sitten valinnut olla töissä aina mukava kun vain voin, koska se on minulle kivempaa. En kestänyt kovin kauaa sellaista piinkovaa kilpailua ja vääntämistä, siinä tulee vaan paha mieli kun kuitenkin aina välillä häviää.

Siksi kannustan, kiitän ja kehun. Yritän olla mukava myös silloin kun edessä on nihkeä tilanne tai meidän tappio ja uskon että vaikeimmissakin olosuhteissa voi aidosti toimia toisen parasta ajatellen. Itse asiassa kokemukseni mukaan pahimpaan mulkkuuteen kannattaa nimenomaan vastata mukavuudella. Kill them with kindness, tiedättehän.

Koska en ole jumalallinen olento, en tietenkään onnistu olemaan mukava aina tai edes joka kerta. Mutta pelkästä yrittämisestäkin tulee hyvä mieli!

Viime vuosina olen kasvanut tästä vielä askeleen suuremmaksi ihmiseksi ja opetellut olemaan myös itselleni mukavampi. Mulla on helposti tapana olla superkriittinen ja vaativa itseäni kohtaan (kuten tässä edellisessä lauseessa), mutta nyt olen tsempannut hirmuisesti (ja tässä kehun itseäni!) siinä että huomaisin myös itseni tekemän hyvän, rekisteröisin pienetkin saavutukset silloin kuin tavoitteeni ei ole vielä täynnä.

Juuri tänään muistutin itseäni, että sain kuitenkin Kolmosen nukahtamaan ainakin yhdesti tänään itse vaunuihin ilman tissiä tai liikettä. Tätä muistuttamista edelsi vartin manailu siitä kuinka olen täysin nyt epäonnistunut kun se nukahtaa vain tissi suussa. Askel ja tissi kerrallaan!

Nyt kehun itseäni vähän lisää, sillä artikkelissa puhuttiin myös mukavien lasten kasvattamisesta ja se meinasin ensin lannistaa:

”Jos haluaa lapsestaan mukavan aikuisen, keskeistä on panna paukut ensimmäiseen viiteen ikävuoteen, sanoo Vuorinen.” (HS 2.1.2020)

No niin, se meni sitten. Kaksi kautta kolme on jo kasvatettu tuon ohi. Mutta! Sitten vasta luin mitä tämä mukavaksi kasvattaminen on:

”’Voi aloittaa heti olemalla tietoinen siitä, miten suuri merkitys on omalla katseella ja kosketuksella. Katso lastasi hyvän kautta, älä arvioi vain hänen tietojaan ja taitojaan.’

Yhdessäolon aikana on tärkeä kommunikoida ja kuunnella lasta. Lapselle voi myös tarkoituksella järjestää uusia vuorovaikutustilanteita, esimerkiksi leikkitreffejä erilaisten ja eri ikäisten lasten kanssa.” (HS 2.1.2020)

Ja kuulkaa. Samana päivänä kun luin tuon artikkelin, olin ollut ekaluokkalaisen kanssa hänen koulukaverinsa luona kylässä.

Minä järjestin hänelle sinne leikkitreffit, koska eivät tunne vielä toisiaan tuon luokkakaverin kanssa kauhean hyvin. Matkalla sinne sanoin Kakkoselle hymyillen, että ”Onpa kiva tämä kun kävellään tänne yhdessä, mä…” ja hän vastasi jo hieman keskeyttäen ”mäkin rakastan sua”. Kysyttäessä kävi ilmi, että hän oli jo katseestani nähnyt juuri sen miten olin ajatellut lausettani jatkaa.

Leikkitreffit – check. Hyvä katse – check. Läsnäoleva yhdessäolo – check. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Joten HUH, hyvä minä! Selkeä todiste että olen ollut aivan loistava äiti jo sen kriittisen viisivuotiskauteni aikana!*. Nyt sitten vain odottelemaan että hänestä kasvaa oikein mukava työkaveri jollekin.

 

* Tässä luki ensin että ”olen kuin vahingossa ollut hyvä äiti”. Mukavuuspuuskissani muutin sen kannustavammaksi.