Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Oppivatko lapseni hoitamaan raha-asioitaan?

“Siis pitääkö oikeasti olla noin paljon säästössä?” kuulin itseni kysyvän pankissa.

Opin viime vuonna, ettei asuntolainan saaminen nykyään ole enää ihan niin helppoa kuin ennen. Siis jollei sinulla ole omaa rahaa säästössä, paljon. Isoa osuutta tulevasta lainasta.

Me nyt olemme jo toki hampaisiin asti lainoitettuja, mutta mietin saisinko ensimmäistä asuntolainaa tällä hetkellä? Esimerkiksi sitä, jonka otimme ensimmäisen asunnon yhteydessä vuonna 2008? En todellakaan. Säästäminen ei sillä tavalla ole ollut viime vuosina mielen päällä, ei mulla olisi laittaa niin paljon käsirahaa.

Tunnustan, olen aivan surkea taloudenhoitaja.

Olin vielä joskus tosi tarkka tyttö. Kirjoitin tunneilla kauniit muistiinpanot erivärisillä tusseilla ja kirjasin punaisella kynällä pieneen ruutuvihkoon kuukauden tulot ja menot. Katsokaa nyt tätäkin: lukiossa olen saanut säästöön yli 12 tuhatta markkaa!

En muista mitä varten säästin (elämää?), enkä tiedä mikä tuo kuvassa näkyvä purkki on, mutta kaikki viittaa siihen että tuohon aikaan raha on ollut vielä näkyvästi ja tietoisesti mukana elämässäni. Oli palkan tilikuitti, käteistä, satunnaisia lounasseteleitä ja paperille kirjattuja velkoja. Nyt kaikki menee sähköisesti, mitä toki digihörhönä rakastan.

Samalla digitaaliseksi muotoutunut raha on kuitenkin vähän petollista. Kaltaiselleni hyväosaiselle se aiheuttaa lähinnä kiusallisia tilanteita unohtuneina laskuina ja puheluina verottajan kanssa, mutta monelle se tuottaa myös oikeita vaikeuksia kun ymmärrys rahavirtojen todellisesta luonteesta on hukkua kuukausimaksujen ja mobiililippujen maailmaan. Rahaa saattaa helposti mennä enemmän kuin mihin olisi varaa.

Osaatko sanoa suoraan kuinka monta euroa kuussa menee ilman että edes tiedostat sitä? Netflix, Spotify, kummiavustukset? Paljonko meni Woltiin viime kuussa, kuljitko taksilla, paljonko kilahti pysäköintiin euroja?

Minä en osaa suorilta sanoa. Pitää tarkistaa erikseen luottokortin laskulta ja loppusaldo on usein yllättävän iso. Tämä ongelma tulee vielä paisumaan lähivuosina kun vallalla on menossa suuri palvelullistuminen ja iso osa tuotteista myydäänkin jatkuvana palveluna.

Se on kiertotalouden kannalta hyvä, mutta henkilökohtaisen talouden kannalta vaikea asia.

Kyllä, olen surkea taloudenhoitaja. En ehkä nyt enää pystyisi säästämään uusiin huoneisiin tai taloon – lainallahan me elämme. Hoidan asioitani huonosti varmasti siksi että olen ainakin useimmiten todella hyvässä tilanteessa. Rahat riittää.

Mutta mitä opetan lapsilleni? Vaikka kuinka yritän kertoa, ettei raha kasva puussa ja sen eteen pitää tehdä töitä, kyllä meidän lapsemme silti elävät maailmassa jossa voidaan näennäisesti “noin vain” rakentaa uutta taloa ja ostaa uudet talvihaalarit kaupasta. Samalla kuulevat joka kuukausi pientä natinaa siitä kuinka ollaan taas unohdettu maksaa joku lasku ja yhteisen tilimme saldo on päässyt miinukselle.

On vaikea kasvattaa hyväksi taloudenhoitajaksi jos itsellä homma on ihan levällään.

En haluaisi kasvattaa lapsia, joille raha on itsestään selvyys tai korkeintaan vain joukko erilaisia digitaalisia palveluita. Haluan, että he ymmärtävät rahan tulemisen ja menemisen, haluan että he osaavat varautua tulevaan. Luulen tehneeni tässä jo jotain hyvää pohjatyötä!

Lapsilla on omat lompakot, jonka täyttämiseksi pitää nähdä vaivaa; rahan arvosta keskustellaan, hankintoja harkitaan. Varmuudeksi kysyin Ykköseltä, mitä hän rahasta ajattelee.

”En mä tiedä. Haluaisin vain rahaa että voisin ostaa Baby Born -juttuja. Ja sitten tarvitsen 5€ lasten tekoon. Että pääsee sairaalaan synnyttämään.”

Okei, saattaa olla, että pitää vielä vähän kouluttaa.

Koska asiat on meidän perheessä juuri nyt hyvin, tämä on se hetki kun voin ja minun pitääkin alkaa valmentaa sekä itseäni että lapsia tulevaisuuteen. Puhumme siitä kyllä paljon ja lapset alkavat olla jo sellaisessa ”viikkorahaa askareita vastaan” -iässä, mutta paljon enemmän pitäisi vielä tehdä.

Miten saan rahan tulemisen ja menemisen lapsille näkyväksi ilman että ihan kaikkea vielä pitää avata? Riittääkö käteisen laskeminen lompakosta ja sen tajuaminen ettei kaupasta voi ostaa 17€ LOL-palloa jos lompakossa on vain 8€ rahaa. Pitääkö lasten kanssa alkaa tehdä tuota ruutuvihkoleikkiä?

Entä voisiko ne samat digikilkkeet, joita vähän syytän rahan piilottamisesta myös auttaa tässä? Digitaalisuus voi tehdä rahasta omalla tavallaan myös näkyvää. Kaupassa voi maksaa kännykällä ja nähdä heti kuukauden kumuloituneen tilanteen, sovelluksilla voi siirtää rahaa perheenjäseneltä toiselle, lapselle voi hankkia jopa oman Visa Electronin jonka saldoa on helppo hallita – kyllähän Ykkönen osaa tosi tarkasti oman matkakorttinsakin tilanteen kertoa joka päivä, sillä näkee sen saldon ruudulla bussiin mennessään.

Mutta sitä käteistäkin todella vielä tarvitaan, onneksi. Hammaskeijulla kun ei ole vielä mobiilipankkia takataskussaan. Ehkä pitäisi, koska se pentele tuntuu unohtelevan velkojaan.

Tämä on Ykkösen laatima karhukirje, jossa hän havainnollistaa ”Hammaskeiulle” että hammas kyllä on annettu mutta kolikko vielä uupuu.

Tätä tuskaa ei lainkaan vähennä vastikään lukemani uutinen Helsingin vuokra-asuntojen hinnoista. Jos pitää maksaa 600€+/kk jaetusta soluasunnosta tai 15 neliön luukusta ilman keittiötä, onko lapsilla mitään mahista päästä opiskeluaikoinaan pois kotoa? (Elleivät toki muuta muualle opiskelemaan äitinsä tavoin, se kyllä sopisi.)

Joko se asuntosäästö pitäisi aloittaa? Mitään asuntoja ei tällä hetkellä kyllä edes meidän kermaperseperheessä ostella, näissä kolmessa asuntolainassa (vertauskuvallisesti) riittää maksettavaa ihan tarpeeksi.

Onko teillä raha-asiat ja niissä kasvattaminen hyvin hanskassa vai olenko ainoa huono aikuinen?

Lue myös:

Niin monta syytä olla haluamatta lapsia ja muutama syy miksi se on silti parasta

Istuttiin kaverin kanssa pöydän ääressä listaamassa syitä, miksi meidän perheisiin ei kyllä koskaan tule lemmikkiä. Niistä on niin paljon vaivaa ja se lenkittäminen ja eläinlääkärit ja mihinkään ei voi sitten lähteä ja…Meillä kummallakin oli ollut lapsuudessa paljon eläimiä ja olemme eläinrakkaita. Menen ihan omaan sfääriin kun saan rapsutella jotain elukkaa ja Insinööri sulkee silloin korvansa sillä alan lässyttää.

Miten sitä voikaan olla sitten niin varma ettei meillä enää koskaan tule mitään karvaista elukkaa? Eihän sitä olekaan. Mutta sitä kevyestikin pohtiessa on tosi helppo muistaa ja luetella vain ne kaikki hankalat, elämää kuormittavat asiat. En voi tuntea minkälaista on lemmikin omistamisen onni, kun en ole sitä aikuisena kokenut. Huomasin, että keskustelussamme on jotain samaa kuin monen perhepohdinnoissa.

Kuten perhebarometrikin vuosi sitten kertoi, ihmiset näkevät hirvittävän monta (hyvää) syytä sille, miksi perhettä ei kannattaisi perustaa. Puolison puutteen lisäksi rahahuolet, tasa-arvo (naisen “uhraukset” vanhemmuuteen) ja työelämän vaatimukset ovat selkeitä syitä, mutta joukkoon kuuluu myös lemmikkipohdintamme kaltaista elämänlaadun heikkenemisen huolta:

”Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Tuulipuvuissa suhistelevat alennusjauhelihaa metsästävät prismaperheet?

Näkemys perheestä on aika kapea jos mielikuva siitä on jotain tosi tylsää ja nahkeeta. Ymmärrän kyllä tämän näkemyksen, sillä olenhan itse osallistunut negistalkoisiin kertomalla täällä paljon niitä perhe-elämän haasteellisempia puolia. Vaikeita tunteita, turhautumista ja säätöä, likaa ja univelkaa.

Sori siitä.

Vahvatahtoinen lapsi

Siihen on kuitenkin myös syynsä miksi ihmiset toivovat lisää lapsia vielä sen ensimmäisen tuulipukukierroksen jälkeen. Vaikka niiden ruokapöytä onkin pilalla ja vaatteet täynnä räkää. Sitä vain on hankala selittää auki, sillä perhe-elämän valtava voima ja rikkaus on usein sirpaloitunut johonkin niin pieniin väleihin ettei niitä itsekään meinaa tunnistaa. Miten kuvailla sitä, miten hyvältä tuntuu kun elämässä on lapsia?

Minä yritän. Älkää antako tämän tarkoittaa sitä, etteikö muunlainen elämä olisi täyttä, syvän onnellista ja merkityksellistä. Totta kai on! Haluan nyt vain kerrankin ladata ruutuun kaiken sen ällöihanan mitä minä omassa elämässäni koen – etuoikeutetussa, helpossa, norminmukaisessa elämässäni.

Pelkkä vauvan odottaminen on oikeasti aivan älytön juttu. Toki paikoitellen varsin pahan olon, raskaan olon ja kaiken muun kuonan kuorruttamaa kärsimystä, mutta se tunne kun sisälläsi uusi elämä ottaa kontaktia potkuillaan, hikalla, elämöinnillä on ihan mahdottoman hieno.

Sitäpaitsi, mikään helpotus maailmassa ei ole isompi kuin se että se vesimeloni putkahtaa lopultakin ulos sinusta.

Pienen vauvan paino rinnalla tai onnistunut imetyshetki tuovat täyttä, syvää tyydytystä. Hetken pystyt olemaan jollekin koko maailma ja hän sinulle.

En ole koskaan kokenut vastaavaa ylpeyttä, kiitollisuutta ja saavutuksen tunnetta kuin saadessani vauvan syömään / nukahtamaan / kakkaamaan / hymyilemään. Uuden elämän ylläpitämisessä ja kasvattamisessa on niin suuri merkityksellisyys, että se koskettaa todella syvältä. Iskee jonnekin perustarpeiden solukkoon.

Kun lapsi tulee syliin, se tuntuu koko kropassa hyvältä, eri tavalla kuin mikään muu kosketus. Pään rento lepuuttaminen olkapäällä, pienet paksut sormet käsivarrella ja jalat rennon luottavaisina siinä niin. Lämpö, rakkaus, luottamus ja kaipuu samassa paketissa.

Lapsen alkaessa puhua avautuu ihan uusi maailma. Pääset yhtäkkiä sisään hänen kreiseihin ajatuksiinsa ja tajuatte toisianne ihan eri tavalla. Siitä seuraa vielä monta ihanaa vuotta jolloin lapsi puhuu ihan päättömiä ja käytännössä joka kerta kun se puhuu, sua naurattaa. (ja jos olet kakkahuumorin ystäviä, neljävee lapsi on paras kaveri jonka voit saada).

Kaikki tunteet ovat voimakkaimpia, siis ihan kaikki. Sekä sinulla että muilla perheesi jäsenillä. Kun lapsi räkättää yllättyneenä kukkuu-leikissä tai hihkaisee aivan naurettavan innostuneena paloauton nähdessään, kyynisinkään tyyppi ei voi olla hymyilemättä. Ja aamuraivojen jälkeen sitä tuntee tosiaan elävänsä!

Arjen tasainen pyöritys on kaikessa puuduttavuudessaan turvallisuutta, levollisuutta ja vakautta tuovaa. Eikä koskaan oikeastaan tarvitse miettiä “mitä tänään tekisi” – ihan jo ruuassa ja unessa pysyminen on riittävä saavutus ja suuri onni.

Ensimmäinen lapsesi keksimä vitsi jolle naurat aidosti on merkki siitä että olet luonut jotakin eläintä suurempaa. Ja siitä tulee ihan hiton ylpeäksi.

Isomman lapsen oman maailman kehittyminen on suorastaan koukuttavaa seurattavaa. Ai näinkö se ajattelee tuosta? Olipa se rohkea, tekipä se kauniisti toiselle!

Sisarussuhde on kaikessa vastakohtaisuudessaan upeaa seurattavaa. Miten erilaisia, ja sittenkin niin samanlaisia he ovat. Kuinka raivoksi saavat toisensa ja miten tarttuvatkaan toisiinsa jännittävällä hetkellä, aina valmiina puolustamaan toista.

He myös tekevät ihan mitä vain sinun puolestasi, kun tilanne osuu kohdalle. Laittavat laastarin, puhaltavat, hierovat ja joskus halaavat mitään kysymättä kun tajuavat että olet surullinen. Pienessä ihmisessä oikeasti asuu usein aika iso viisaus.

Useimmiten sinun lapsesi rakastaakin sinua tavalla, jota et koe edes ihan ansainneesi. Täysin kyselemättä, pyytämättä ja ilman reunaehtoja. (Tässä kohtaa saa koiratkin pisteen!)

Lapsi on uskomattoman kaunis ja kaunistuu päivittäin. Ihan pelkkä lapsen katsominen voi saada oikeassa mielentilassa sinut kyyneliin. Niin älyttömän hieno tyyppi, mieletön juttu se on.

Kaiken kaikkiaan lapsen kehityksen seuraaminen on uskomaton trippi, jota ei voi mikään huume, teknologia, elokuva tai kuvitelma peitota. Näet päivä päivältä lisää asioita jotka tulevat sinulta, häneltä, lapsesta itsestään. Sellaisia jotka tarttuvat ympäristöstä ja sellaisia jotka kaikuvat sukupolvien takaa. Jokainen niistä tuntuu pieneltä ihmeeltä – että se sinun synnyttämäsi vesimeloni on nyt noin hieno ja monisyinen ihminen.

heureka alekoodi

Haluan vielä sanoa, että tämä kaikki kuvaamani onni kiteytyy meillä tietysti sen ympärille että perheessämme on kaksi aikuista, hyvä terveys, riittävästi rahaa ja hyvät tukiverkot, niin kuin Asikaine loistavasti kiteytti. Perusasiat ovat meillä hyvin, enkä osaa muusta kertoakaan. Tarinani voisi olla aivan eri raskaammassa tilanteessa, tosin silloinkin uskoisin tämän saman syvän rakkauden tuntuvan hetkien raoista.

Jos siis mietit, onko perhe oikea ratkaisu, pystytkö siihen, jaksatko ja pärjäätkö, vastaan: erittäin todennäköisesti kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Perhe ei tarvitse oikean merkkisiä rattaita tai Suomen yhteisesti sopimia päiväuniaikoja, voit tehdä siitä juuri sen näköistä kuin sinulle parhaiten sopii. Kaikki järjestyy ja tulet rakastamaan lastasi todella, todella paljon.

Jos yhtään harkitset perhettä, anna edes sattumalle mahdollisuus. Voin lähestulkoon luvata ettet tule katumaan.

Ps. en ole vielä koskaan omistanut suhisevia vaatteita, jauhelihaa emme enää hirveästi osta ja prismat hoidetaan verkossa.

Lue myös:
Rakastan sinua
Elämän tarkoituksesta

Haluan olla laiska vanhempi rauhassa

Kirjoitin viime viikolla siltä, kuinka annan nykyään aina välillä asioiden vain olla, siis lasten kanssa.

En jaksa vääntää joka asiasta joka päivä vaan aika usein totean että ihan sama, puen sit sun puolesta kun et itse suostu.

Tekstiä kirjoittaessani tein jännän havainnon. Huomasin että editoin tekstiä melko paljon, viljelin joukkoon lieventäviä asianhaaroja ja disclaimereita.

Halusin että varmasti ymmärrätte että olen silti ihan hyvä äiti ja vältin kaikin tavoin paljastamasta sitä että oikeasti kyse on aika usein ihan puhtaasta laiskuudesta. En jaksa aina olla johdonmukainen (hyvä) vanhempi ja sen paljastaminen tuntui pahalta. Pahemmalta kuin ne kerrat kun olen kertonut siitä että väsyn, menetän hermoni tai masennun.

Sama huokui kommenteissakin.

”Oh, kiitos tuesta! Mä ajattelen monesti näin, mutta muut paheksuvat.”

Aika hullua että pieni lepsuilu tuntuu paljastukselta, jota muut paheksuvat. Tuli nyt sitten mieleen että onkohan optimia laiskempi ja joustavampi vanhempi vähän tabu? Ei niitä laiskuuksia ainakaan hirveästi kylillä huudella. Minun kuplassani vanhemmat jaksavat pestä hampaat joka aamu, käyvät puistossa ja ruokkivat käsipestyt lapsensa terveellisellä ruoalla.

Ei ne anna lasten katsoa kolme jaksoa fort boyardia putkeen samalla karkkia syöden. Ei ne pue kuusivuotiasta, joo ei. Niiden kolmeveet siivoaa omien leikkiensä jäljet ja kaikki syö ksylitolipastillin säännöllisen viiden ateriansa jälkeen.

No meillä käy kaikkea sitä, mitä ei pitäisi käydä. Ei joka päivä mutta aina silloin tällöin. Lepsuillaan, myöhästytään, annetaan olla. Ja sellaista ei musta oikein uskalla kovin julkisesti paljastaa. Tuntuu että jos lapsi ei viimeistään viisivuotiaana tee kaikkea itse, on jossain epäonnistuttu. Lepsuiltu.

Ollaankohan me vähän vaativia ei pelkästään itsellemme vaan myös lapsillemme? Voitaisiinkohan me puskea vähän vähemmän ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan? Ei niitä enää lukiossa tarvitse pukea vaikka kuinka siltä tuntuisi.

Osa kommenteista toi ihanasti esiin myös sen että ison lapsen palveleminen – vaikka se pukeminen – voi olla myös tapa olla lähellä, oma muotonsa hellyyttä. Lapsen kannalta ajateltuna on aika ihana ajatus että aikuinen auttaa tai jopa palvelee väsyttävässä aamussa.

”Lapsi on jo koululainen, mutta silti puen hänet useimpina aamuina, koululainen harvoin enää muuten tulee syliin, joten pukeminen on kiva rauhallinen hetki aamuissa.”

Enkä tietenkään nyt tarkoita sitä että lapsille pitäisi antaa kaikki mitä he haluavat eikä koskaan vaatia heiltä mitään. Mutta kyllä musta joskus tuntuu hullulta miten paljon pieniltä vaaditaan oma-aloitteisuutta ja ratkaisukykyä.

Ja miksi? Vallan, auktoriteetin, perinteen, periaatteen vai sosiaalisen paineen takia? Tuleeko jostakin vanhemmuuden eettinen neuvosto vahtimaan että on kaikki purupinnat pesty ja villaa ihoa vasten?

Musta tuntuu että nostamme joskus ihan tosi pienet asiat turhan tärkeiksi.

Tämä kommentti kiteytti kaiken:

”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla”.

Todellakin! Pitäähän sitä muodon vuoksi yrittää olla kunnon kansalainen mutta jos homma menee rumaksi niin anna nyt olla vaan.

En minäkään helvetti sentään jaksaisi aamulla pukea ja todellakin ottaisin lämmöllä vastaan palvelun. Vink vink Insinööri.

Onko lasten pakko itsenäistyä niin aikaisin? Onko meidän pakko olla aina niin hemmetin kuuliaisia? Voidaanko välillä olla aivan muina ellun kanoina JA olla tuntematta siitä syvää luterilaista katumusta?

En aio tänäänkään viedä läpi tätä ”nyt siivotaan päivän jäljet” jankutusta. Kerään siihen vielä vähän voimia (ehkä vuoden tai kaksi) ja taistelen nyt nämä taistelut yksi kerrallaan. Haluaisin kovasti saada olla tämä laiska vanhempi ihan rauhassa, ilman muiden (tai omaa) paheksuntaa.

Kerrottakoon loppuun että huhujen mukaan eräs kuusivuotias puki tänään yhdellä kehoituksella omat vaatteensa päälle, vaikka hänen vanhempansa ovat tunnetusti olleet lepsuja jo vuosien ajan. Vahvistan vielä lähteen ennen kuin varmistan tämän todeksi.

Kasvatusmenetelmäni ”anna olla”

Erään taloudessamme asuvan nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa on sitten taaperoiän taistelu vähän kaikesta. Hän ei todellakaan tee oma-aloitteisesti asioita, ja monesti pyynnöt menevät kuuroille korville. En mä jaksa ja miks on pakko jne. Erittäin usein homma on mennyt tappeluksi.

Paitsi sitten jos on päättänyt antaa joskus niiden riitojen vain olla. Sillä jos jotain minäkin olen oppinut, niin sen että toisilla ei ole uhmaa vaan temperamentti, niin kuin Laura vastikään hauskasti kirjoitti. Ja sellaista temperamenttia vastaan loputon taistelu on ihan kaikille uuvuttavaa. Pahimmillaan siinä nujerrataan toisen tahtoa, koska halutaan olla väkisin oikeassa tai pelätään oman aikuisen auktoriteetin menettämistä.

Sellaisen temperamentin hanskaamisessa kannattaa tiukan johdonmukaisuuden sijasta tai lisäksi kokeilla myös pehmeämpiä keinoja. Harhauttaa leikkiin, kehua onnistumisia ja sitten joskus ihan vain odottaa että homma korjaantuu.

Vängättyäni tämän erään henkilön kanssa läpi pissalla käymisen, pyyhkimisen, käsien pesemisen, hampaiden harjaamisen, pukemisen, pöydässä paikallaan istumisen, ulkovaatteiden pukemisen, turvavyön laittamisen ja ihan joka jumalan asian kanssa, olen vihdoin löytänyt minulle sopivan kasvatusmetodin, jota kutsun nimellä ”Anna olla”.

Olen aina välillä vain antanut olla!

Olen toki johdonmukaisesti kertonut että näin nyt pitää tehdä ja ohjannut, käskenyt, houkutellut ja motivoinut tekemään. Kertonut 365 päivää vuodessa että aamullakin pestään hampaat.

Sanoittanut tunteita, antanut aikaa ja selittänyt kaiken auki. Joskus olen asettanut seurauksia, jos kohta ei ala tapahtua (niillä ei muuten ole yhtään mitään vaikutusta tässä temperamentissa; sekä seuraamukset että palkinnat ovat täysin yhdentekeviä). Mutta ihan yhtä johdonmukaisesti olen usein päätynyt itse tekemään asiat hänen puolestaan, päättänyt lopettaa taistelun jossain kohtaa.

Tajusin joskus että mieluummin puen hänen puolestaan kengät seuraavat kolme vuotta kuin tappelen siitä kahdesti päivässä niin että kaikkia itkettää. Sillä tämä temperamentti voittaa minut, Insinöörin, vanhempamme, päiväkodin henkilökunnan ja myös kaikki pahaa-aavistamattomat sivulliset jotka joskus yrittävät viekkaasti saada sen toimimaan toivotulla tavalla.

Arvaan mitä ajattelet. Että ei kai ole järkeä antaa periksi – sittenhän se ei koskaan opi tekemään niitä itse ja siitä kasvaa ihan kamala itsekäs mulkku. Okei okei ehkä et ajatellut ihan noin, mutta kuitenkin ajattelit että on väärin antaa periksi ja siten opettaa ettei tarvitse totella? Omasta kokemuksestani sanoisin että hui hai – oppii se! Siihen vain menee aika helvetin kauan.

Nykyisessä maailmankuvassa alan jopa taipua ajattelemaan että kyky olla ottamatta käskyjä mukisematta vastaan voi oikeastaan olla aika jees.

Enemmän kyseenalaistan sitä, onko meistä jokaisen jo pienestä pitäen alistuttava siihen muottiin että se mitä käsketään, se tehdään? Ehkä jotkut meistä ovat vähän eri tien kulkijoita, joille pitää erittäin pitkän rannan kautta opettaa miksi se yhteisesti totteleminen on hyvä juttu. Kun siihen pitkään tiehen ei keskimäärin ole arjessa aikaa, kannattaa välillä enemmin antaa periksi kuin vääntää väkisin.

Monta vuotta tämän kanssa taisteltuani olen ilokseni huomannut monta hyvää juttua tässä ajoittaisessa löysyydessä.

Sen lisäksi että minä olen rennompi enkä jäkätä päivittäin, lapsi itse asiassa tänä päivänä toden totta käy itse vessassa (pyyhkii, vetää, pesee), käy ensimmäisestä pyynnöstä käsipesulla, pukee pääsääntöisesti itse, laittaa turvavyön itse kiinni ja niin edelleen. Hän on myös empaattinen ja huomaavainen eikä mikään käskyttävä tyranni joka ei suostu koskaan muiden pyyntöihin. Huvittavaa kyllä, hän on myös erittäin tarkka säännöistä – silloin kun hän pääsee vahtimaan että muut niitä noudattavat. Tietää siis kyllä tasan tarkkaan miten kuuluu toimia ja toimii yhä enemmän niin ilman valitusta.

Sinulle, josta tuntuu ettei lapsesi koskaan tottele mitään ilman vääntöjä haluan siis sanoa että antakaa toisillenne aikaa. Kyllä se sieltä tulee.

Toisinaan parasta vanhemmuutta voi olla se ettei yritä vanhemmoida ollenkaan vaan on vain. Hengailee. Se on paljon kivempaakin kuin jatkuva rutiiniränttääminen.

Kerrottakoon muuten loppuun myös että tällä samalla “anna olla vaan” metodilla voi myös opettaa lapset kuivaksi. Ihan rohkeasti jättää sen joka aterian jälkeisen fiksuun aikaan potattamisen ja vain odottaa että he sen itse oppivat. Uskomatonta mutta totta! Kuulit sen ensimmäisenä täältä, ole hyvä!

Lue myös: 
Kun keinot loppuu, laske rimaa 

Annoin juuri itselleni luvan väsyä

Viime viikonloppuna vein lapset kiipeilemään ja kävelyretkelle, me leivottiinkin yhdessä. Katsottiin paljon telkkaria yhdessä ja oltiin toistemme kanssa keskittyneesti. Vedettiin keikkaa, hoidettiin nukkeja ja rakennettiin legoja. Juteltiin ja naurettiin. Ihan niin kuin edellisenä kolmena viikonloppuna myös. Olen ollut niin rento ja keskittyvä äiti kuin suinkin osaan olla.

Ja silti ollaan kaikki kolme aivan pelkää räjähdysherkkää dynamiittia joka paukkuu tasaisin väliajoin. PAUKS vaan ja joku huutaa, itkee tai valittaa. Meininki on välillä niin helvetin takkuista että meinaan heittäytyä ihan lapseksi itsekin.

Eilen vähän heittäydyinkin ja huusin vihaisesti ”nyt lopetat” kun Ykkönen väänsi taas jostain. Paria paiskottua ovea myöhemmin kävi ilmi että kyseessä oli väärinkäsitys eikä hän aidosti mitään vääntänyt. Ei raukka oikeasti ollut kuullut edellisiä kolmea pyyntöä. Sitten itkettiin yhdessä miten epäreilu tilanne tästä tuli ja pyysin anteeksi.

Se oli taas ihan hölmö juttu, ei todellakaan ärhentelyn arvoinen.

Piti mennä vähän itseeni ja miettiä mitä kävi. Tunnistin että taustalla oli (oikeasti) vängännyt Kakkonen, joka oli saanut mun liipaisimen jo puoliksi pohjaan. Siitä oli siitä helppo räjähtää.

valeäiti

Mutta ei mun silti pitäisi olla näin herkässä. Paitsi että nyt kun tässä oikein miettii niin ei sekään mikään ihme ole. Me ollaan oltu viime viikot tosi paljon kolmistaan kun Insinööri on muurannut saunan piippua (kiitos siitä, näen silmissäni säästyneet tonnit!). Ei sekään vielä ole paha että lasten hoiva on ollut mun hommaa, mutta nyt huomaan että nämä kaikki eri stressit alkavat kasaantua.

Meillä aikuisilla on ollut paljon työstressiä, kummallakin. Aikataulupainetta, tekemistä, epätietoisuutta, säätöä, päätöksiä. Sitten on ollut talostressi, blogistressi, rahastressi, autostressi (meni jotain rikki ja pitäisi korjata tai vaihtaa), ikkunastariitelystressi (kerron tästä joskus jos jaksan) ja päälle ne ihan perus lapsistressit Leopseista orastaviin kaverisuhteisiin ja eskariväsymykseen.

Ei olla aikoihin oltu kahdestaan, harvoin edes nelistään. Kukaan ei ole oikein nähnyt kavereitaan eikä urheilua ole paljon harrastettu. Happi loppuu kun arjen pölypussissa ei ole enää hengitysreikiä.

Romahdin lauantai-iltana näitä kaikkia vihdoin yhtä aikaa itkemään. Sopersin räkäisesti että mä tarvitsen lomaa näistä stresseistä, edes yhdestä kerrallaan edes hetkeksi. Tai kaikista!

Sieltä sitten taas iskikin kuin lekalla päähän. Niin joo, onhan tässä vähän paljon kaikkea. Eihän se mikään ihme sitten olekaan. Pitää hyväksyä se että nyt mennään punaisella ja yrittää leipoa joka väliin riman alitusta ja joustoa. Laittaa kalenteriin edes jonnekin yhteistä aikaa ja stressilomaa. Sitäkin voi ihan oikeasti ottaa, voi päättää ettei juuri tänään mieti sitä stressaavaa asiaa. Mutta se pitää erikseen päättää.

Sillä vaikka kuinka haluaisin muuta uskoa, nuo kaksi kaunista peiliäni imevät kaiken meidän olomme ja heijastavat sen entistä terävämmin takaisin. Toki siellä joukossa on heidän omatkin olonsa, mutta kyllä se vain kaikkia helpottaa jos ne isot ihmiset pystyy edes vähän irrottamaan omista oloistaan ja olla vaan.

Sitä siis tässä taas yritän. Vähentää siellä missä voi, painaa sen mitä jaksaa ja lopun aikaa yrittää hyväksyä sen faktan että nyt mennään ohuella ja saakin väsyttää. Kyllä se jouluksi helpottaa – silloin on kuulemma saunarakennus valmis.

Ahahahahahah kuka sitä muka uskoo.

Kuva Öljysäiliö468:sta, jonne me huudettiin kaikki omiamme hauskan kauin ja vähän stressinpurun nimissä. Kakkonen huusi ekaksi työkseen whattahell? Sitä minäkin mietin rakkaani.

Kunpa joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen – ja kertoisi kuka olen

Vietin muutama viikko sitten yhden illan vanhassa koulussani, Turun Kauppakorkeakoulussa. Kokoonnuimme monen vuosikurssin voimin alumneina yhteisiin bileisiin legendaariseen juhlatilaamme Monttuun. Juhlan ansiosta kokoonnuimme myös pitkästä aikaa koko vanhan tyttöporukkamme voimin.

Yhden illan ajan olimme täysin vuodessa 2002, nuorina opiskelijatyttöinä Turun keskustassa. Yhdessä etkoilemassa, meikkaamassa ja valmistautumassa, ja sitten siellä samassa hikisessä Montussa ja Kauppakorkean käytävillä. 16 vuodessa (ai kamala) joukkoon on toki tullut puolisoita, lapsia, asuntolainaa ja työsaavutuksia, mutta monella tavalla kaikki oli niin kuin ennen.

Juhlien jälkeisenä aamuna Turun katuja kävellessäni tein huomion. Oli ihanaa kävellä Turussa kuin silloin ennen vanhaan, mutta samalla esiin kaivautui yllättävän vaikeita tunteita mukaan. Sellainen tietty nuoruuden epävarmuus, joka väritti kaikkea omaa tekemistä, kimposi kaikuna jostain muistoista suoraan kehoon. Tiedättekö sen tunteen, kun vanhat muistot tulevat takaisin suorastaan fyysisinä?

Tuomiokirkon kohdalla katsahdin Hämeenkadun suuntaan ja mahassa muljahti vähän. Tuossa kohtaa silloin kerran joku dumppasi minut. Blankon edessä valtavasi valta FOMO. Joskus jäin sielläkin jostain rannalle – en enää muista mistä mutta silloin fiilis oli paska. Tuolla oli asunto, jossa yritin päästä mukaan jonkin porukan Vappu-vitseihin mutta en oikein osannut. Minua väsytti ja olisin halunnut vain nukkua, mutta muut jaksoivat vielä bailata päiväkaupalla.

Siinä kävellessäni kroppa kertoili omia tarinoitaan asioista jotka mieli oli jo unohtanut. Niistä hetkistä, joista tulee vieläkin paha mieli ja jopa pieni häpeä. Inhottavia tunteita.

Ei meillä kamalaa ollut silloin, kaukana siitä. Meillä oli tosi ihanaa, hauskaa ja ikimuistoista. Sain tärkeitä ystäviä, paljon kavereita ja tuon aviomiehenkin niinä vuosina. Kasvoin, kehityin ja itsenäistyin. Pääasiassa muistelen Turkua ja opiskeluaikoja pelkästään kovalla lämmöllä ja kaipuulla. Mutta nyt huomaan että jossain siellä opiskelijahaalarin, meikin ja liian myöhäisten aamujen alla taisi kuplia melko lailla jatkuva epävarmuus.

Tietämättäni ystäväni – nykyään kahden lapsen äiti hänkin – oli miettinyt tismalleen samaa siinä joen yli kulkiessamme.

“Kun sitä silloin yritti niin kovasti kaikenlaista ja silti oikeastaan aina vain mietti että tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen”, hän totesi.

Sitähän se juuri oli, jatkuvaa hyväksynnän hakemista. Tutuilta, tuntemattomilta ja itseltään.

Jäin miettimään tuota lausetta ”tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen” – tiesinkö silloin itsekään kuka olin? Tuntuu että läpi elämän vaikeimmat hetket ovat olleet niitä, jolloin olen itse ollut hukassa siitä kuka olen ollut. Vastaeronneena, opiskelut aloittaneena. Kihlautuneena. Raskaana. Äitinä. Kahden äitinä. Aina suuren murroskohdan tullen olen joutunut käymään läpi aika ison puserruksen itseni kanssa. Silloin tällöin olen jopa kliseisesti tuijottanut itseäni peilistä ja miettinyt että kuka hitto tuo on?

Enkä nyt puhu pelkästään neljän eri koon välillä seilanneista rinnoista tai mustista silmänalusista.

Kun oma identiteetti on ollut hakusessa, toisten hyväksyntää on aina janonnut kaikista eniten. Tai ehkä ei edes hyväksyntää, vaan ehkä sitä että toisen ihmisen kautta tulisi selittäneensä itse itselleen kuka on. Niinä vuosina kun oma fiilis on ollut hyvä ja vahva – kuten juuri nyt – ulkopuolisten mielipiteillä ei oikeastaan ole väliä. En kaipaa muiden hyväksyntää, riittää että minä hyväksyn itseni.

Irtosi siellä Montussa jotain hyviäkin muistoja kaikukuopasta. Muistin monet hyvä tanssit, laulut ja naurut. Muistin onnistumisen tunteen ja kaiken kattavan kypsymisen. Erityisesti vanhan oppimateriaalikaupan (mikähän sen nimi oli?) edessä aivoihin syöksyi suorastaan innostusta. Tästä pidin, tässä olin hyvä! Mitä ilmeisemmin pidin ihan siitä itse opiskelusta sittenkin, kuka olisi arvannut!

Olisinpa tiennyt senkin silloin.

Loppuun vielä muillekin ylianalysoiville identiteettiongelmaisille pieni ralli päähän:

Äidillä saa olla krapula, mutta sarkasmi pitää laittaa tauolle

Tiesittekö, että Valeäiti-nimelle on ihan vissi perusta?

Kun Ykkönen syntyi, en tavallaan oikein tuntenut itseäni äidiksi. Olin halunnut perheen jo tosi pitkään ja olen luonteeltani vahvasti hoivaviettinen. Mutta mulla kesti silti tosi pitkään – ehkä jopa Kakkosen tuloon asti – ennen kuin oikeasti ajattelin että olen äiti. Äiti-äiti.

Toki ymmärsin että mulla on lapsia ja hoidin niitä hienosti. Olin joka solullani äiti, mutta sana vaivasi mua. Ihan kuin olisin pelännyt sitä että muiden käyttämänä sana äiti ei sovi kuvastamaan minua. Etten ollut tarpeeksi äiti vaikka imetin, leikitin, nukutin ja kyysäsin täysillä.

Oliko mulle annettu ulkopuolelta tietynlainen paine olla äiti vai teinkö sen itse?

Me tunnumme odottavan äidiltä tiettyjä ominaisuuksia, piirteitä, jopa ulkonäköä. Myytti on niin vahva että meillä pitää olla televisiosarja nimeltä Toisenlaiset äidit. Toisenlaiset kuin mikä? Tuleeko joskus sarja nimeltä toisenlaiset isät, tai toisenlaiset ihmiset?

Pahinta on että äitimyytti elää joskus vahvimpana äideissä itsessään. Me uskomme muiden odottavan meiltä tiettyjä asioita ja siksi käyttäydymme niin kuin ajattelemme että äidin pitäisi käyttäytyä.

Ihan niin kuin Laura loistavassa tekstissään V**ut mammuudesta kirjoitti:

”Ei ne puhu muusta kuin kakkavaipoista, soseista ja jostain rokotuksista. Univeloista ja oksennustaudeista. Eivät huolehdi itsestään, eivätkä ole kammanneet tukkaansa päiviin. Joku wetwipes roikkuu hiuksista ja rinnuksilla on kakkaa. Semmosia mammoja. Joo, nii tiedättekö mitä? Vitut olla.”

Entä jos sellainen mamma tykkää kiroilla, harrastaa villiä seksiä, käydä baareissa, heittää kaksimielistä läppää, ottaa naamatatuointeja ja matkustella – yksin? Onko se sopivaa käytöstä äidille?

Muiden tai itse asetetuista odotuksista voi pahimmillaan tulla aika paha ristiriita omaan mieleen, joka aiheuttaa pahaa oloa. Riittämättömyyttä, stressiä, masennusta. Uskon että osa omasta synnytyksen jälkeisestä ahdistuksestani ja  masennuksesta tuli tästä ristiriidasta. Yritin vimmatusti olla jotain sellaista mitä en ollut ja jota luulin että minun tarvitsee olla.

Osittain mulla oli ihan syytäkin muuttua vähän vanhemmaksi tullessani.

Periaatteessahan ihmisen ei tarvitse muuttua lainkaan tullessaan vanhemmaksi. On täysin ok olla ihminen, tyyppi ja persoona sen vanhemmuuden lisäksi. Hiukset saa olla siniset, musamaku death metal tai tissit silikonia, ei niistä mikään ole pois vanhemmuudesta.

Muuuutta sitten on hieman haasteellista jos on samanlainen tyyppi kuin minä, jolla on sellaisia piirteitä mitä lapset ei ehkä noin vain ymmärrä. Olen kiroileva, sarkastinen, kärkäs ja nopea liikkeissäni. Täysikasvuisten on joskus vaikea pysyä perässäni, saati sitten pienten lasten.

Jos olisin sisältöä, olisin K-18.

Lasten edessä kiroilusta ollaan montaa mieltä, mutta ainakin sarkasmi ja musta huumori ovat ihan oikeasti sellaisia, joita lapsille ei voi heittää, niitä piti siis alkuvuosina todella paljon tietoisesti himmailla. Vasta nyt kun lapset on isoja ja ymmärtävät outoa sarkastista huumoriani (ja jos eivät ymmärrä, voin selittää sen heille), voin olla täysipainoisesti sellainen äiti kuin haluan olla.

Nyt lapsetkin tajuaa läpät ja ymmärtävät lempeän vinoilun, kaikkia tunteita on helpompi näyttää ja kukaan ei pelästy jos hassuttelen yllättävillä liikkeillä. Baariinkin pääsee taas helpommin (villi seksi on kyllä vähän jäänyt, mutta ei sentään siitä syytetä lapsia).

On niin helpottavaa kun saa ja voi olla muutakin kuin äiti. On myös helpottava tajuta näitä asioita, vaikka vähän myöhässä ne tulevatkin.

Tästä oivalluksesta ja monesta muusta jutusta puhuttiin lähes 40 minuuttia Lauran Mamma Rimpuilee -podcastissa ihanien Lauran ja Maijun kanssa, suosittelen kuuntelemaan! Yritäpä olla nauramatta!

Jakso löytyy täältä.

Tähtiäni kannattelevat ihmiset

Satu kirjoitti todella mielenkiintoisen jutun ”tähtikuvioista” – siitä kuinka erilaisten asioiden yhteyttä ei aina näy kuin vasta jälkeenpäin. Yhtäkkiä niistä rakentuu kaunis kuvio taivaalle.

Se on muuten just näin! Ei sitä kaikkea vaan voi eikä kannata suunnitella tarkkaan. Usein parhaimmat asiat tulee niistä omituisimmista lähdöistä, joihin heittäytyi mukaan vain jonkin vaiston takia.

uganda matka valeäiti

Tässä kohtaa heitän Satun viisaisiin pohdintoihin oman mausteeni mukaan, sillä minä olen huomannut että melko usein se vaisto onkin toinen ihminen. Hämmentävät, yllättävät ja ohimenevätkin tuttavuudet saattavat olla juuri niitä, jotka aloittavat jotain suurempaa. Yksi irrallinen kommentti siellä, työtarjous (jota et ehkä edes hyväksy) tuolla ja satunnaiset bileet ihan jossain muulla saattavatkin laukaista ketjun jonka päätteeksi taivas on tähdistä sakeana.

Jatkamalla tätä Satun analogiaa, annan näille tyypeille nimen tähdenkantaja: yksittäinen ihminen, joka kantaa mukanaan mahdollisuutta johonkin isompaan. Se on jännä, miten nämä on usein hieman etäisempiä ihmisiä. Tietysti perhe ja ystävät ovat tärkeässä roolissa monessa jutussa, mutta olen tunnistanut myös monta hieman yllättävämpää ihmistä joilla oli lopulta iso vaikutus elämääni.

Kuten Kaisa – Insinöörin bestmanin sisko – joka auttoi minut kahden tärkeimmän osaamiseni pariin. Kaisa toimi yhden illan ajan laulunopettajani ja säestäjänä. Silloin hän sanoi kepeästi olevansa ääneni ”fani”, luoden silloin hyvin epävarmalle äänelleni sen vahvan itsetunnon pohjan, josta opin laulamaan.

Tietämättään Kaisa on myös Valeäidin takana. Hän se oli joka kerran kommentoi Facebookissa päivityksieni olevan niin hauskoja että minun pitäisi perustaa blogi.

Emme tunne toisiamme Kaisan kanssa kovin hyvin, ei minulla ole Kaisan numeroa tai emme me käy kahvilla (tosin taitaisi olla paikallaan pari tarjota näillä krediiteillä!). Mutta Kaisa on kahden tähteni kannattelija.

Päivätöissäni on monta tähdenkantajaa.

Usein muistelen sitäkin yhtä minuutin puhelua, jossa Antti kehoitti valitsemaan yhden projektin toisen edestä. Sillä tiellä olen.

Blogihommat on tähtiä täynnä. Siellä on mm. Katja, joka järjesti mutsien juoksukoulun, jossa tutustuimme ja jonka jälkeen hän pyysi minut aveciksi Blog Awardsiin jossa esitteli Suomen Blogimedian tyypeille sanoen ”Hannen pitäisi tulla osaksi Suomen Blogimediaa”. Ja niin minä en lopettanutkaan blogiani vaikka aikomus oli.

Entäs Ira, joka pyysi apua Ihanat Ipanat -podcastin markkinointiin, jota varten tapasin Hannan joka suostutteli tekemään oman podcastin. Kaikista tekemistä asioistani viime aikoina tässä on eniten tähtipölyä. Podcastia tehdessäni tunnen olevani jonkun suuremman valtauksen äärellä. En malta odottaa että kuvio selkeytyy.

Matkalle on osunut toki monta muutakin säkenöivää kohtaamista, joissa tuntuu olevan sitä jotain josta en ihan vielä saa kiinni. Jotain hämärää, vähäpätöisen tuntuista mutta kuitenkin vähän kiinnostavaa.

Kokemukseni mukaan silloin kannattaa hymyillä, hakea vielä toinen kuppi kahvia ja kuunnella mieli avoinna. Jonain päivänä siitä saattaa muodostua tähti ja osa kauniimpaa kuviota.

Jos tästä jotain pitää oppia niin olkoon se tämä: näe ympärilläsi mahdollisuuksia, tutustu rohkeasti uusiin ihmisiin. Ja vielä tärkeämpää: ole toisille se tähteä kannatteleva ihminen. Kerro kun näet toisessa jotakin pilkettä tai vinkkaa toisesta tähdestä kauempana. Sano ääneen se mikä kuplii mielessäsi.

Tunnistaako muut vastaavia tähdenkantajia elämästään, kuka on auttanut teitä yllättävän paljon?

 

Lue myös:

Kuvion näkee vasta jälkeenpäin | Salamatkustaja

Et ole ainoa vanhempi, jolla pinna katkeaa. Puhu, ettet lyö.

Voi hemmetti, taas meni hermot. Aamulla tuli kiire ja huusit lapselle. Tai ehkä tönäisit, yritit saada riehuvan tyypin pois pienemmän kimpusta? Ajattelitko että olet varmasti ainoa vanhempi, jolle käy näin – joka ei osaa hillitä itseään vaikka on aikuinen?

Tämä juttu on kuvitettu oikeilla tarinoilla, muunnelluilla kommenteilla Valeäidin historiasta. Olen saanut samantyyppisiä kommentteja kymmeniä, ehkä satoja eri kanavissa yli kuuden vuoden ajan ja olen ajan saatossa oppinut todella uskomaan että minun lisäkseni lähes kaikilla vanhemmilla menee lapsiinsa hermot joskus. Tietyissä elämänvaiheissa useinkin, uhmakausien keskellä saattaa tuntua ettei positiivisia tunteita päivään enää mahdukaan.

Monilla vanhemmilla loppuu jossain kohtaa jaksaminen. Lapsille ei kerta kaikkiaan jaksa kymmenettä kertaa ohjeistaa rauhallisesti, ettei äitiä tai ketään muutakaan ei saa potkia. Sadasviideskymmenestoinen sänkyyn palauttaminen ei paljon enää naurata. Turhautuminen alkaa kuplia sisällä rumina sanoina ja huutona, epätoivoisina tekoina, mustina tunteina.

Niitä mustia tunteita tulee meille kaikille, eikä niitä tarvitse hävetä. Siitä seuranneita vääriä tekoja sen sijaan pitää hävetä, katua ja ennen kaikkea eliminoida. Vanhemmuuden keinolaatikon pohjalta kaivetut viimeiset epätoivoiset keinot eivät ole oikein, hyväksyttäviä tai edes toimivia. Valitettavan yleisiä ne kuitenkin ovat.

Mitä pitää sitten tehdä kun omat keinot loppuu?

Jos olet tilanteen keskellä, pysähdy. Keskeytä leimahtava raivo millä tavalla hyvänsä, tylsytä sen kärkeä. Käännä selkä, puhalla ulos, hengitä, siirry toiseen huoneeseen. Laula vaikka jos se auttaa. Sekuntikin epäröintiä voi saada tunteen pahinta kärkeä laantumaan.

On tärkeää kokea olevansa edelleen tilanteen herrana. Usko itseesi ja siihen, että voit saada tunnetta laantumaan, äläkä vaivu epätoivokeskusteluun, jossa kerrot itsellesi taas minä epäonnistuin, olen huono.

Täydellistä ohjetta sytytyslangan leikkaamiseen ei ole, jokaisen on löydettävä omansa. Ja tässä kohtaa tullaan siihen tärkeimpään; häpeään ja katumukseen ei pidä jäädä vellomaan niin että se estäisi avun hakemisen.

Kaikista tärkeintä on puhua. Kertoa edes jollekin, ettei ole enää homma hallussa, että voimat eivät riitä oikein toimimiseen. Se on uskallettava tehdä, vaikka tuntuukin siltä ettei kukaan muu voi olla näin huono vanhempi. Usko kun kerron, aina löytyy joku muukin. Puhuminen helpottaa jo tosi paljon, se vapauttaa osan paineista. Syyllisyys ja häpeä ovat vahvoja tunteita, jotka vain pahentavat mitä tahansa huonoa tilannetta.

Usein juuri se hetki kun tajuat toimivasi väärin vie tilanteen vielä huonompaan jamaan.

Kun uupumukseen lisätään syyllisyys ja häpeä, ei ainakaan luoda rakentavaa tilaa, jossa voit ottaa itsestäsi otteen ja löytää paremmat keinot. Kuinka voit auttaa itseäsi voimaan paremmin jos näet itsesi epäonnistujana, jonka pitäisi vain tsempata enemmän tilanteissa joissa voimat on jo loppu?

Siksi ensimmäinen askel on tunnistaa tilanne ja pyytää apua. Puhu. Puhu, ettet karju, uhkaile, pelottele, revi, lyö. Jos olet jo tehnyt vääriä tekoja, sitäkin suuremmalla syyllä on puhuttava. Edessä voi olla vaikeampiakin päiviä.

Tarvitset apua, sillä vaikka niin saa ajatella, noin ei saa käydä.

Mullakin keittää edelleen välillä ihan liikaa yli. Enää ei tee mieli ketään huutaa hiljaiseksi itkumaratonin keskellä, mutta sanan säilä se kuulkaa sivaltaa vaan sitä paremmin mitä vanhemmiksi lapset tulevat. Siististi tarkoitettu ohjaaminen pois tappelusta muuttuu melkein repimiseksi ja kirosanat ovat yhä lähempänä loputtomissa hammaspesutappeluissa.

Siksi puhun ja puhumme edelleen. Lapsille puhumme paljon tunteista – myös niistä vaikeista – ja sanoitamme myös lapsille ilmentyvää raivoa. Pyydämme anteeksi ja kerromme miksi tuntui pahalta. Puolisolle puhun hätäkoodeja: nyt tarvitsen apua, ota sä tämä haltuun. Ystäviltä haen vertaistukea ja yritän toisaalta tunnistaa, milloin heidänkin olisi syytä puhua.

Tässäkin jutussa nähdyt esimerkit ovat vääriä tekoja, jotka pitäisi saada loppumaan. Huonot keinot ovat huonoja seurauksia vaikeista tilanteesta, ja niihin tilanteisiin on olemassa helpotuksen työkaluja. Teot voi saada pois omasta elämästään ammattiauttajan kanssa.


Vuosien aikana olen usein kirjoittanut ja puhunut aiheesta. Saamani vertaistuen määrä on merkittävästi auttanut itseäni käsittelemään näitä asioita ja kehittymään vanhempana, aikuisena. Samaa olen teiltä kuullut ja siksi olen niin iloinen, että tässä tekstissä näkyvät kommentit on tuotu aikanaan tänne julki. Että me yhdessä uskallamme näistä puhua, tukea toisiamme ja hakea apua.

Pahimman univelan, väsymyksen ja vauvakaaoksen aika on meillä ohi, ja huomaan hieman vaivaantuvani tästä aiheesta. En oikein haluaisi enää puhua julkisesti näistä asioista, nyt kun rajuimmat myrskyt ovat laantuneet.

Mutta eihän ne vanhemmuuden vaikeat tunteet mihinkään maailmasta häviä. Aion yhä jatkaa tästä kirjoittamista, puhumista ja avautumista koska se on tosi tärkeää. Meistä jokaisen pitää kuulla siitäkin puolesta vanhemmuutta. Se on olemassa, vaikka emme haluaisi sen olevan totta.

Toivon että tekin jaatte täällä edelleen tunteita, tuskia ja keinoja! Mitkä konstit auttavat sua hillitsemään pahinta raivoa, millä saat purettua sen valtavan negatiivisen energian? Jaksatko?

Apua vanhemmuuden vaikeisiin tunteisiin saat ainakin täältä:

  • Oma neuvolasi
  • MLL vanhempainnetti, jossa myös
  • Vanhempainnetin chatti, joka päivystää aina maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 sekä muina aikoina jolloin päivystäjä on paikalla (löytyy myös täältä MLL sivuilta)
  • Maksuton MLL vanhempainpuhelin, johon voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti. Numero on 0800 922 77, puhelimeen vastataan maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 ja 17-20, keskiviikkoisin klo 10-13 ja torstaisin klo 14-20.
  • Maria-Akatemia, joka auttaa nimenomaan naisten väkivallan hallinnassa. Heilläkin on matalan kynnyksen chatti.
  • Miehiä auttaa Miessakit ry:n Lyömätön linja
  • Lastensuojelu. Täysin vääristyneestä maineestaan huolimatta siellä ei yritetä ensisijaisesti rankaista huonoja vanhempia vaan auttaa koko perhettä.
  • Oma lähipiirisi. Puhu edes jollekin, siitä se solmu lähtee aukeamaan.