Äitiys kasvoi minuun kiinni enkä oikein enää muista sitä ihmetellä

Eilen oli minun kymmenes äitienpäiväni, eikä minun tehnyt mieli sanoa mitään. Osittain siksi että tämä päivä on monelle vaikea enkä halua tahattomasti sanoa mitään törppöä.

Toisaalta tuntuu vaikealta sanoittaa jotain joka on niin isoa ja niin jokaisessa palasessani kiinni. Vaara imelyydelle on ilmeinen, vaikka itse asiassa lähes jokainen klisee äitiydestä on totta. Samaan aikaan äitiys on oikeastaan minulle jo niin tavallista ja kaikkialla elämässäni ettei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa. Se vain on, vanhemmuus.

Ettei se vain jää sanomatta, olen valtavan iloinen siitä että olen kolmelle äiti, kiitollinen ja onnellinen. Erityisen rakastunut kaikkiin heistä ja niin-niin-niin onnellinen siitä että uskalsimme vielä Kolmostakin toivoa. Perhe on ollut haaveeni aina ja se on juuri niin siistiä kuin haaveilin. Ymmärrän ettei mikään edellä mainitusta ole itsestään selvää.

Kymmenen vuotta sitten odotin ensimmäistä lastani ja jouduin miettimään mitä äitiys on ja minkälainen äiti minusta tulee. Alussa oli valtavat paineet, luulin että muita kiinnostaa mitä ja miten teen. Oli tärkeää määritellä minkälainen äiti olen, jotta tiedän mitä puolustaa jos jokin menee pieleen. Kun en osannut sittenkään määritellä tuntematonta tulevaa eikä minusta ollut kasvatusoppaiden lukijaksi, päätin että minä olen sitten sellainen vähän hälläväliä-äiti.

”Yritän kyllä, mutta katsokaas kun olin tämä hälläväliä niin saattoi mennä pieleenkin”, ajattelin voivani vastata kasvottoman tuomioistuimen edessä. Oli tärkeää julistaa etten ainakaan ole sellainen tavallinen äityli vaan ihan erilainen. Halusin itse kertoa ensimmäisenä etten sitten aina tee asioita kovin hyvin tai tavallisesti – ettei kukaan pääsisi sanomaan etten itse asiassa todellakaan tee asioita kovin hyvin.

Kutsuin itseäni Valeäidiksi että tulisi heti selväksi miksi poikkean linjasta, jota kukaan ei ollut vetänyt – ihan minä itse vain. Tietysti oikeasti tein kaikkeni ollakseni se todellisin äiti, oikein vahva perinteisen äitimyytin edustaja, sellainen mitä itse ajattelin että äidin pitäisi olla vaikka se ei ehkä edes sopinut siihen mitä itse halusin.

Vuosikymmen myöhemmin kaikki on toisin. Olen ihan tavallinen, perinteinen äityli vaikka ihan omanlaiseni. Taidan olla tasan se äiti jota silloin kovasti yritin olla: rakastava mutta tiukka, sekoileva mutta aina tarvittaessa tilanteen päällä, tunteideni kanssa kokonainen – hermostuvakin – mutta aina lasteni puolella. Edelleen pidän kiinni siitä että syliin pääsee aina halutessa, mutta monta muuta lupaustani olen rikkonut.

Eniten olen muuttunut siinä etten enää niin kauhean aktiivisesti ajattele omaa äitiyttäni, ei se ole asia jota niin enää tarvitsee ajatella. Se vain on. Äitiys on ihana, tärkeä ja välttämätön osa elämääni mutta ei täytä kaikkea. Jotenkin tuntuu että lapseni ovat juuri sellaisia kuin he ovat riippumatta minun äitiydestäni, tai meidän vanhemmuudestanne.

Tuntuu että minun äitiyteni merkitys vähenee sitä mukaa kuin lasteni oman elämän, persoonan ja identiteetin merkitys kasvaa.

Teemme toki edelleen heidän eteensä ja puolestaan paljon ja kannattelemme heitä matkallaan, mutta nyt tunnistan että hyvillä päivärytmeillä, sopivalla ravinnolla ja riittävällä vuorovaikutuksella on eniten vaikutusta minun kuvaani omasta äitiydestä, ei niinkään lapsen kehitykseen. Tieto siitä että olen jo vuosia miettinyt, punninnut ja tarkastellut omaa äitiyttäni riittää kertomaan että olen aivan ensiluokkainen äiti.

Sellainen, jota kiinnostaa.

(Muistutan nyt tässä itseäni palaamaan tämän tekstin ääreen kun teiniys iskee minut kanveesiin ja itken iltaisin sitä miksi olemme niin epäonnistuneita kasvattajina)

En oikein tiedä miten tämän sanoittaisin. Olen samaan aikaan täysin varma siitä että äitiys on mahtavaa ja että olen tehnyt sitä hyvin; varma siitä etten edelleekään tiedä yhtään mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä mutta että siitä kyllä selvitään; toisaalta lähes välinpitämätön asiaa kohtaan.

Ai niin tosiaan olen äiti, no on se kyllä parasta, suosittelen jos mahdollista!

Ehkä se isoin muutos on se että äitiydestä on lasten kasvaessa tullut yksityisempää ja yksilöllisempää. Vauvan hässäkät ovat edelleen sitä samaa universaalia “aargh miksei se nuku” shaibaa joita voi jakaa somessa ja joiden tutuille tunteille voimme kaikki yhdessä nauraa tai itkeä.

Mutta näiden isompien kanssa on ihan eri peli. Kukaan muu kuin puolisoni ei ehkä ymmärrä miksi lapseni kirjoittama ihan tavallinen lause äitienpäiväkorttiin sai minut melkein itkemään, helpotuksena siitä että jotain olen viime viikkoina tehnyt oikein.

En yritä sanoa kasvaneeni jotenkin viisammaksi, kypsemmäksi ihmiseksi jonka ei enää tarvitse tätä äityttä sillä tavalla analysoida, nimimerkki kolmen äiti nähkääs. Yritän sanoa että äitiys on kasvanut minuun niin kiinni etten enää tunnista sitä omaksi erilliseksi hahmokseen, jota voisi tutkia.

Sen haluan sanoa että silloin kun kipuilet oman vanhemmuutesi kanssa ja mietit oletko riittävä, todennäköisesti olet.

Oman vanhemmuuden tutkiminen ja ihmetteleminen on kivaa. Vanhemmuuden muuttuminen vuosi vuodelta on jännittävää seurattavaa, ihan yhtä jännittävää kuin niiden lasten kasvaminen.

Tulee aikoja jolloin se kaikki vain on, kaipaamatta sen suurempaa analysointia tai pohdintaa. Äitiys saattaa tulla ja kaapata osan identiteetistä, niin kokonaisvaltaisesti ettei sitä tarvitse enää eritellä, muuttuua niin itsestäänselväksi osaksi ettei enää tunnu hurjalta että se kaappasi sinusta osan. Tai sitten se vain solahtaa osaksi elämää muuttamatta juuri mitään muuta kuin ruokakauppaostoksiasi.

Vuonna 2010 minä yritin olla solahtamatta vauvakuplaan ja se harmittaa vähän vieläkin. Haluaisin sanoa menneisyyden itselle että sukella vaan ihan kokonaan siihen äitiyteen, sen pohtimiseen, sen fiilistelemiseen, valtavan muutoksen käsittelemiseen. Aloita blogi, juttele rohkeasti aiheesta lapsettomille kavereille, päivitä Facebookia liikaa ja spämmää WhatsApp -ryhmät täyteen päivittäisiä kuvia.

Tai älä kerro kenellekään mitään. Anna muutoksen olla sen kokoinen miltä se sinulle tuntuu.

Juuri nyt olen aika tasaisessa vaiheessa, tilanteessa jossa äitiys on mahtavaa, tavallista ja kaikkialla mutta huomaamatonta. Veikkaan että vuosikymmenen päästä mietin äitienpäivänä huomattavasti enemmän lapsiani kuin itseäni.

Äitiys on kyllä aika best. Se on asia josta kirjoittaa monta sataa sanaa silloinkin kun ajattelee ettei ole siitä mitään sanottavaa.

Lue myös

En jaksa patistella enää hetkeäkään

Ei vidu kun en jaksa enää ollenkaan patistella. En ketään, en kertaakaan, en saatana ollenkaan.

Aamusta iltaan patist patist patist. Välillä tekisi mieli laskea kuinka monta kertaa ohjaan, pyydän, käsken, komennan, uhkailen, kiristyn, huudan. Viimeistä onneksi vähiten, kaikkia muita kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia kertoja päivässä? En kyllä uskalla laskea, hulluksi tulisi.

Tätähän se vanhemmuus toki on, synnäriltä varmaan hautaan asti mutta kyllä tämä etäkoulu on vienyt hommat ihan uusiin sfääreihin.

Ihan sama miten hommia pilkkoo, etukäteisvaroittaa, motivoi, johtaa tai sitoo aikaan. Söpöt laput ei auta enää ketään. Ei tapahdu, ei etene. Arjen vetelä mato se vain matelee pitkin murmelipäiväänsä, hiljaisesti vastustellen joka hetkeä kunnes on taas yhtäkkiä ilta ja patistelija lataamokunnossa.

Vaihtakaa vaatteet, syökää aamiainen, juo vielä maito, hae koulukirjat, avaa koulukirjat, tee toi sivu, joo tee vaan, no ni toi eka lasku, okei nyt jätän sut hetkeksi tekemään, miten sujuu, tee nyt vain, sulla on jo eka sana tossa. 

Syömään! Hei tulkaa nyt syömään. Oikeesti, syömään. 

Sitte mennään ulos, käykää vaihtaa vaatteet. Käsienpesu! Kävitkö jo vessassa? Pitää käydä kyl. Mee nyt. Vie omat astiat paikalleen. Nämä astiat. Paikalleen. Nyt hei oikeesti.

Kuuletteko te mua? Kuitatkaa!

Syömään! 

Vielä viimeinen tehtävä, tee vaan. Ei ole paljoa, yksi sivu. Laittakaa nää lelut takaisin paikalleen. Vaatteet menee pyykkikoriin. 

Mulla tulee paha mieli kun te ette kuuntele. Hei, kuulitko sä?

Syömään! 

Nyt on sit hei jo lasten nukkumaanmenoaika, laitatko iltapalan.

Syömään!

Ei meillä lasketa mutta voi elämä sentään että nämä viimeiset neljä päivää kotona tehtävää koulua saavat olla pian ohi. Tämä äitiankka ei jaksa enää kertaakaan sanoa kvaak kvaak kvaak, saatana nekin ankat olisi saaneet tulla heti ekasta pyynnöstä kotiin niin ettei tarvi miehiä perään lähettää.

Syömään!

Olen Vapunkin kotona vaikka alkaisi jo riittää

Tunnen paineen kasvavan, sekä ulkoisesti että itsessäni: Eikö jo voisi vähän hellittää, voisiko jo vähän tavata ystäviä? Huomaan että puuttuva selkeä ”exit-strategia” saa minutkin miettimään kuinka kauan tätä pitää jaksaa.

Puhelinkin on alkanut piristä eri tavalla, seuraa kysellen. Vielä vastaan jokaiseen “ei vielä, valitettavasti”, vaikka aina välillä mietin olenko liian tiukkis. Joka päivä punnitsen rajoja ja omaa fiilistä.

Mietin voisimmeko lipsua, niin kuin kaikki muutkin tuntuvat tekevän (eivät tee, mutta siltähän se tuntuu). Ajattelen että no voisi ne kai tuossa pihalla leikkiä. Entä jos tulette vain terassille käväisemään? Sitten tajuan, että tilannetta olisi yhä vaikeampi hallita. Vetäisinkö liian lähelle toisiaan ajautuneet lapset erilleen? Kieltäisinkö vessakäynnin sitä tarvitsevalta terassivieraalta? Äkkiä kontakteja alkaisi tulla yhden kaupassa käynnin sijaan kymmeniä, ehkä joka päivä.

En enää juurikaan ajattele suojaavani ylevästi riskiryhmiä tai säästäväni terveydenhuoltoa. Teen vain sitä mitä on pyydetty, koska asiantuntijaraadin asettamien sääntöjen noudattaminen tuntuu paremmalta kuin jatkuva omien sääntöjen keksiminen ja tarkastelu. Jos jotain, ajattelen tekeväni tilaa niille muille jotka eivät suosituksia nyt voi noudattaa.

(Toki ajattelen myös sitä etten edelleenkään halua imettää vauvaa ja vaihtaa vaippaa neljänkymmenen asteen kuumeessa.)

Vaikka tilanne on Suomessa rauhoittunut, pysyn poterossani. Ajattelen että epidemia on ympyrä, jossa keskellä on paljon tartuntaa ja tautia. Koska osa ihmisistä joutuu joka tapauksessa olemaan ympyrän keskellä töiden tai ihan vaikkapa oman jaksamisensa takia, me joille on mahdollista / helppoa olla siellä kaukana ulkoreunoilla eristyksissä teemme tilaa. Väistämme sivuun jotta muut voi olla keskellä, eivätkä törmäile toisiinsa sitten yhtä paljon.

Ne jotka voivat, pelaavat ”puhdasta peliä” ja osa joutuu sotkeentumaan halusi tai ei. Laitapelaajien rooli on suuri – mitä useampia jaksaa pysytellä reunalla, sitä paremmin kokonaisuus pysyy hallussa.

Korona-peli on suuruusluokkapeliä.  Pieni piknik perheen kanssa ulkona ei kuulosta ollenkaan turvattomalta. Mutta jaksaisitko pitää sen turvallisena tuntikaupalla? Syntyy väistämättä hetkiä joissa turvavälit unohdetaan tai eivät ole mahdollisia, joissa joku aivastaa ”tämä on ihan vain allergiaa!” -aivastuksen ja toisenkin, joku ottaakin toisen ottimella ruokaa ja kukaan ei kerta kaikkiaan halua sanoa että nyt on pakko kaikkien lähteä kotiin koska minulla on ehkä kuumeinen olo.

Ongelma kasvaa kun ihmiset kohtaa, se on ikävä fakta. Siksi Poliisi ja Sisäministeriökin ohjeistaa edelleen kaikkia pysymään myös Vappuna omassa perhekunnassa, omassa kodissa. Poliisi myös valvoo ettei suuria puistokokoontumisia tehdä.

Me jatkamme edelleen näin, suosituksia tiukasti tulkiten ja seuraten, välillä varmasti virheaskelia ottaen. Myös huhtikuun viimeisenä hengaan kotona ja näen edelleen vain näitä oman perheen tyyppejä. (Vähän kyllä myös viihdytän teitä, osallistuen Virtuaalivappuun! Laitan vappuaattona klo 17 IG-liven pystyyn, katso tästä koko ohjelma!)

En sano miten sinun pitää tehdä, se ei ole minun paikkani. Ei muutenkaan ole kenenkään muu tehtävä arvioida onko toisen ulkona liikkuminen välttämätöntä tai oikealla tavalla suoritettua, eikä muiden tekemisen ja menemisen väijymisestä ole mitään hyötyä.

Keskity itseesi, älä muihin. Sinun ei tarvitse miettiä onko toisen syy olla asioilla, puistossa tai kaverin luona riittävä, sinun ei tarvitse ajatella että kaikki sinun työsi on hukkaan heitettyä koska nuoret kokoontuvat skeittiparkkiin. Ei se ole.

Skeittiparkki on keskellä, sinä tasapainotat reunalla.

Jos luet tätä niin että olet ajatellut suositusten olevan jo liian tiukkoja ja mietit että kyllä nyt ulkona voi hyvin nähdä, voit miettiä miten toimisit jos treffikaverillasi olisi noro tai jos tietäisit hänen kantavan Koronaa. Näkisitkö, ulkonakaan?

Joka tapauksessa pyydän kunnioittamaan toisten valintoja. Jos toinen on valinnut sinua tiukemman linjan, hyväksy se mutisematta. Älä väheksy, naureskele, loukkaannu tai vänkää. Kukaan meistä ei nyt tiedä mikä olisi täydellinen tapa edetä ja myös suositukset tehdään lopulta vajavaisten tietojen ja mielipiteiden ristitulessa. Ne ovat silti todennäköisesti parempia mielipiteitä kuin sinun tai minun.

Jos joku seuraa suosituksia vähemmän kuin sinä, anna olla. Hänellä voi olla siihen syynsä tai sitten ei – pysy sinä laidalla.

Olemme jokainen nyt yhteisen ongelman äärellä, mutta oman onnemme varassa ja meidän kaikkien on keksittävä itse kuinka selviämme. Sitä päätöstä ei todellakaan ole helppo tehdä, joten koitetaan tukea toistemme ratkaisuja sen sijaan että tuomme päätökseen lisää mielipiteitä.

Ollaan yhdessä, erillään, edelleen. Uhrataan Vappu, pelastetaan Juhannus.

Yksi ihan tavallinen lauantai ajassa jossa arki kaikkialla kaatuu

Aamulla siivoan huoneita, taas. Haluan ottaa uusista matoista kuvia nyt kun aurinko on sopiva ja vastarymsteeratut huoneet vielä siistejä. Vain vähän siivoamista. Liian aikaisin herännyt vauva tulee jokaiseen kuvaan mukaan, hän haluaisi enemmän kuin mitään syödä kamerani.

Kuvat eivät tahdo onnistua, en osaa vieläkään uutta kameraani ja jossain on sittenkin sotkua ja aurinko väärässä kulmassa. Itkettää. Niin kuin kaikki muukin. Tajuan että on päänsärky, tai oikeastaan päänsärytön migreeni. Tuntuu että kauan odottamani lauantai menee hukkaan, kiukuttelen lisää.

Mitä tänään lounaaksi, kuinka tämä yllättää joka kerta? Eineksiä, syödään kaappi tyhjäksi. Tänään jonkun on uskallettava kauppaan, viimeistään huomenna.

He kokoavat trampan, minä nukun päänsärkyäni pois. Herään kaksi kerrosta alempaa kuuluvaan itkuun, Kolmosen päiväuni on jostain syystä keskeytynyt. Whatsappaan Insinöörin kanssa – hoidatko? Hän hoitaa.

Isot pomppivat punaposkisina melkein valmiin trampan päällä, t-paidoissa herranjestas. Ei kuulemma ole kylmä. Uskon kun asetun itse ilman takkia sohvalle kahvin ajaksi. Tässä melkein tarkenee. Hetki myöhemmin olemme kaikki kyyryssä päällekkäin sohvalla, suojaamme itseämme villatakin uumeniin, untuvatakit takaisin päälle löytäneinä. Olen tunkenut omat käteni Insinöörin takin hihoihin ja Kakkonen yrittää piiloutua t-paidassaan (ilman toista sukkaa) samoihin uumeniin eikä muka vieläkään ole kylmä.

Tämä hetki on ihana. Me kaikki samassa tilassa, yhdessä kikattelemassa ja hytisemässä. Mutta kevään pettävä viima pakottaa sisään, vauvakin herää. Tilaan meille sushit vaikka se on liian kallista mutta en jaksa taas tehdä ruokaa ja jotain kivaa on tässäkin viikossa oltava. Ahmimme ruoat ehkä seitsemässä minuutissa mutta voi jestas se oli hyvää.

Kinastelemme siitä voiko kokista juoda vielä kuudelta illalla saunajuomana. Me vanhemmat emme anna periksi. Saunomme pitkään, vauva viihtyy omassa ammeessaan jo niin hyvin että ehditään kaikki löylytellä rauhassa. Yhtäkkiä kello on jo melkein seitsemän, taas tulee kiire vauvan iltapuuhiin.

Juoksen terassin poikki pyyhe päällä, vielä pesuista kostea vauva sylissäni omaansa käärittynä. Kipitämme yhdessä sisään pimenevässä illassa, hän ihmetellen varmasti kirpeää kylmyyttä, minä edelleen sitä luksusta että meillä on tämmöinen pihasauna.

Rasvaamme, pukeudumme, leikimme. Konttaava karhukävelijä käyttää vielä illan viimeiset minuutit tutkiakseen ympäristöään: toinen jalka konttaa, toinen on jalkapohjastaan tukevasti maassa kuin tietäisi että kohta kävellään.

Yöllä hän herää kahdesti vaikka on jo oppinut nukkumaan läpi yön. Aamulla minulla on vieläkin pää kipeä ja selkä vinkurana, silmätulehduskaan ei vielä helpota. On taas sunnuntai ja huomenna maanantai. Samanlainen päivä kuin kaikki muutkin, ihan täysin erilainen.

Huomennakin olemme kotona. Teemme koulua, mietimme lounasta ja nukutamme vauvaa. Elämme kuin tämä olisi mitä tavallisinta arkea ja se onkin. Elämme tyyntä kohtaa hurrikaanissa, hiljaisessa poikkeustilassa keskellä outoa dystopiaa, maailman  yhteistä painajaista. Jatkamme ja tumma pyörre ympärillämme lähestyy, vai näyttääkö se vain siltä?

Tieto siitä että painajainen on jo toisille totta ja saattaa pian meidätkin saavuttaa välähtelee mielessäni uutiskuvina. Suojatut kasvot, haudatut ruumiit. Huolestuttavan korkeat kuumeet, riskiryhmät ja tuleeko meille se pahin versio vai menikö jo lievänä ohi. Menetetyt työpaikat ja onko tästä ulospääsyä edes olemassa, kestääkö talous – meidän, teidän, yhteisemme.

Vauva kitisee, hampaita kai tulossa. Nostan sen syliini ja huudan isoille yläkertaan, niiden piti jo olla ulkona, nyt kun vielä voi. Mietin lounasta.

Vauva hiljenee puurorieskan äärelle ja se maadoittaa minut, palauttaa hurrikaanini keskelle hiljaiseen kohtaan. Lämmitän pinaattilettuja ja toivon että tuuli ympärillämme laantuu.

 

Ps. Kuvien matot on saatu osana kaupallista yhteistyötä VM Carpetin kanssa, niistä lisää seuraavassa jutussa

Anna opettajalle vielä hetki aikaa saada homma kasaan

Silloin joskus kun mulla vielä oli podcast, yhdessä jaksossa oli vieraana kaksi ihanaa opettajaa, anonyymeina oppilaidensa suojaksi. Jaksossa puhuttiin koulun aloittamisesta, kiusaamisesta ja kaikesta muusta mikä silloin minua pelotti, juuri ennen ensimmäisen lapsen koulutaivalta.

Nyt haluaisin kovasti päästä näiden ihanien naisten kanssa uudestaan studioon ja puida tätä tämänhetkistä tilannetta. Heistä toinen avautui eilen äärimmäisen viisaasti (yksityisessä) IG-storyssaan asiasta ja päätin että hitto, minähän voin referoida tänne sitä samaa asiaa ja tavoittaa sillä suuremman joukon!

Viestin ydin oli tämä: antakaa aikaa, työrauha ja vähän ymmärrystäkin opettajille.

Moni teistä jo tekee näin ja voitte skipata koko lopputekstin! Mutta arvaan että teidänkin joukossa on myös heitä (meitä), jotka miettivät onko oma opettaja nyt ihan saanut hommaa toimimaan ja kipuilee ehkä vaikean koulutilanteen kanssa kotona. Miten näitä tehtäviä piti tehdä, miksi emme saa joka päivälle omaa ohjelmaa, kuka saa lapsiin jonkun motivaation ja miten minun olisi tarkoitus osata auttaa ranskassa?

Siis ainakin minä olen tuota miettinyt. Saamieni kommenttien perusteella olen havainnut että meidän kouluhommat on toistaiseksi vielä aika paljon enemmän kotikoulua kuin etäkoulua. Olin melkein närkästynyt, kunnes näin sen opettajaystäväni storyn ja avasin hieman katsettani.

Houkutus antaa palautetta kouluun on nyt suuri, kun kaikki tuntuu olevan levällään. Ja se palaute on myös toivottua, kivasti annettuna! Ne opettajatkin miettii siellä parhaillaan mikä on sopiva määrä tehtäviä kotiin kullekin, pärjääkö lapset vaikeiden kohtien kanssa, miten pienet piltit jaksaa keskittyä ja miten sitä ranskaa tosiaan voisikaan kotona tukea. He todellakin tarvitsevat tietoa siitä onko annettujen tehtävien määrä sopiva ja ymmärretäänkö ohjeita.

(Heillä saattaa myös olla ikävä niitä pilttejä. Videoyhteydet toivottuja siis sielläkin päässä!)

No mutta sitten se mitä he eivät tarvitse. He eivät tarvitse vihaisia tai vaativia yhteydenottoja siitä miksi opetus ja ohjaus ei ole riittävän hyvää, välineet ajan tasalla ja tehtävien taso yhtä hyvää kuin rinnakkaisluokalla. Enkä sano tätä siksi etteikö lapsilla olisi oikeus saada loistavaa opetusta hyvillä välineillä ja selkeillä ohjeilla, vaan koska aikaa on kulunut vasta pari viikkoa.

Opettajilla on ollut pari viikkoa aikaa pyöräyttää koko suunniteltu opetus uuteen muotoon, ottaa haltuun tukku uusia sovelluksia (joista valtaosa ei toimi ihan niin näpsäkästi kuin voisi kuvitella, esim Wilmasta lähetettäviin viesteihin ei voi liittää kuvia tai kaikkia linkkejä, sitten on kaatumisia ja käyttäjätilien luontia ja tietoturva-asioita ja kaikenlaista muuta mitä nyt kuvitella voi jos joudut ottamaan yhtäkkiä uusia palveluita käyttöön), muotoilla selkeitä mutta napakoita, pirteitä ja ystävällisiä ohjeita kymmenille aikuisille ja lapsille, auttaa kollegoita tässä kaikessa tai saada itse apua IT-tuesta / kaverilta / internetistä / naapurilta ja ehkäpä ohjata omia lapsia kotona tekemään toisen opettajan määräämiä tehtäviä.

Näihin muuttuneisiin oloihin ei ole myöskään opettajille koulutusta, eikä tukihenkilöä. Koulut joutuvat tekemään yön yli digiloikan, jossa ratkaistaan kerralla se miten kaikkiin oppilaisiin saadaan yhteys, miten eri valmiustason oppilaat kohdataan ja kuinka toimitetaan laitteistoja niihin koteihin joissa älylaitteita ei ole omasta takaa. Mutta kouluilla ei ole digiloikkavastaavaa, vaan sen loikan tekevät nyt opettajat ilman koulutusta asiaan.

Opettajien työnkuva on muuttunut täysin. Tee ajatusleikki: jos sinun pitäisi ottaa testikäyttöön täysin uusi virtuaalikokouspalvelu ja pitää samana päivänä konferenssi muutamalle kymmenelle asiakkaalle, lastesi katsellessa vieressä ja äitisi pyytäessä neuvoa puhelimessa, saisitko priimaa aikaiseksi?

Itse asiassa, opettajien työnkuva ei ole vain muuttunut vaan tämä uusi työ on tullut vanhan päälle. Osa opettajista opettaa edelleen koko päivän lähiopetusta eikä oppilaita ole yhtään aiempaa vähemmän. Aineopettajalla saattaa olla 300 oppilasta vastuullaan, etä- tai lähiyhteyden kautta. Opettajat joutuvat tässä samalla myös miettimään jo valmistelemansa opetuksen ja tehtävät uusiksi. Mitenhän kodeissa tehtäisiin nämä samat pääsiäistiput ilman askartelutikkuja ja huopaa?

Kaksi viikkoa, ehkä joillakin onnekkailla pari enemmän jos kouluissa on oltu tosi hereillä. Sen verran on ollut aikaa tähän kaikkeen uuteen samalla kun ehkä ohjataan koulussa lähiopetuksessa lapsia tai harjoitellaan omassa kodissa etätyön tekemistä välineillä joita ei välttämättä ole eikä koulun kamat ole vielä ehtineet luokse / toimi kunnolla / ole helppoja käyttää. Ja ai, samalla kun sitä miettii onko itse sairastumassa ja miten oma perhe voi – opettajillakin on käsissään stressaava, jopa ahdistava poikkeustilanne.

Mulle tämä kaikki kuulostaa nyt siltä kuin olisin ohjaamassa Apollo13:a laskeutumaan turvallisesti ja olisin itse maan pinnalla miettimässä kuinka rakentaa uusi ilmastointiputki (vaimikäsenytolikaan) edessäni kasa tavaroita joita tyypeillä siellä avaruudessakin on. Ja tietäisin että hetkenä minä hyvänä saatan sairastua tautiin josta ei voi kukaan taata että selviän hengissä. Samalla kännykkään tipahtelisi Wilma-notifikaatioita että onko jo tietoa milloin se uusi ilmastointiputki on valmis vai pitäisikö ehkä esimieheltä kysyä kun tuolla Marsin puolella heillä on kuulemma kaikki jo pystyssä.

Sitten ottaisin taas tauon tehdäkseni lapselle väli-/aamu-/iltapalaa ja toivoisin ettei astronautit vielä pala hengiltä.

Tiedän että taas mun on helppo puhua, kun ei ole niitä etätöitä tässä samalla (olispa! saa tarjota!), ja ehkä otan tämän kouluasian muutenkin lungimmin kuin moni muu. Mutta jos nyt saisin sellaisen toiveen silti esittää että annetaan kaikin puolin vielä hetken aikaa armoa itsellemme, toisillemme ja myös sinne opettajille.

Tässä on kuulkaa nyt sitten koko kevät aikaa hioa konsepti toimivaksi. Kaksi viikkoa mennyt ja kymmenisen jäljellä. Ollaan tässä samassa oudossa veneessä kaikki edelleen. Joten jeesataan niitä opettajia, annetaan kivaa ja kannustavaa palautetta ja neuvotaan vaikka itse etäkokouksissa jos tiedetään näppäriä tapoia mykistää kerralla kaikki ”kuuluuko mun mikki ja älkää spämmätkö sitä chattia!?” -lapsukaiset!

 

Toim. huom 1: Tämän tekstin innoittajana ja sisältömuusana on toiminut Varsinais-Suomen alueella toimiva alakoulun luokanopettaja ja hänen näkemyksensä tilanteesta sekä oma kokemukseni alakoulun oppilaiden äitinä. Asioiden laita vaihtelee varmasti kouluittain, maakunnittain ja opettajittain emmekä tiedä kaikesta kaikkea. Ajatus kantaa silti: annetaan aikaa vaikeaan tilanteeseen, kannustetaan toisiamme.

Toim. huom 2: toivon että tämä teksti oli tarpeeton ja minun korviini kantautuneet valitukset, vaatimukset ja hyökkäykset opettajakuntaa kohtaan ovat olleet vain yksittäistapauksia.

Kaikki tavat selviytyä poikkeustilasta on ok – itsehän laskin rimaa rajusti

Tämä kotiviikko meni noin sata kertaa paremmin kuin edellinen. Suorastaan hyvin, vaikka menneen viikon aikana kävin itse tosi syvissä vesissä ja ehdin ahdistua isosti tästä koko asiasta. Mutta nyt on taas hetkeksi löytynyt jokin tasapaino, pidän siitä. Oma olo on helpottunut kun lopetin uutisten liiallisen tarkkailun ja erityisesti FB:ssä jaetut salaliittoteoriat ja Suomen linjan kritisoinnit. Ne voivat hyvinkin olla oikeassa mutta minun mieleni ei kestä enää sitä etten usko hallituksen linjaan. Tästä muuten kirjoitti todella hyvin Hilla pari päivää sitten.

Toinen iso muutos oli raju riman lasku lasten koulunkäynnin ja päivän menemisten suhteen. Alussa modaamani lukujärjestys on tavallaan vielä voimissaan, mutta olen tehnyt sen vain päiväksi kerrallaan ja sekin on nyt siirtynyt Kanban-moodiin pieninä lappusina.

Lisäksi aloin käydä itse ulkona lasten ekan koulurupeaman aikana. Ainoa suhteellisen tarkka aikataulumme onkin aamu: Lapset aloittaa kello 9 kouluhommat (katsotaan taululta) ja 9.15 Kolmonen menee ekoille unille ja minä sen mukana ulos kävelylle tai asioille. Lapset jatkaa yksin hommia kunnes tulen kotiin, he menevät vartin välkälle. (sivuhuomio: Hommat ovat menneet paremmin kun olen antanut lapsille itselleen täyden vastuun koulujuttujen hoitamisesta).

Sitten syödään 11.30 mennessä lounas, ja 13-15 isot lapset ulkona (joskus myös minä) ja Kolmonen nukkuu. Loppupäivä on melko vapaata, mutta usein sinne mahtuu vielä tunnin verran koulujuttuja.

Varsinaista koulua tehdään siis joskus vain tunti, ehkä puolitoista päivässä ja olen sen kanssa fine vaikka olemme opettajien toivomuslistasta jäljessä.

Ajattelen tämän nyt näin: tärkeintä on saada pidettyä edes jokin päivärytmi, niin että lapset menevät 21-22 välillä nukkumaan – jotta minä ja Insinööri saamme myös omaa aikaa. Toiseksi tärkeintä on että ne käy 1-2h päivässä ulkona. Kolmanneksi tärkeintä on että ne syö muutakin kuin karkkia. Neljänneksi tärkeintä on että ne tekee edes jotain kouluhommia per päivä, tavoitteena ekaluokkalaiselle 15min ”akateemista aikaa” kirjan tai tehtäviä kanssa, 3. luokkalaiselle tunti.

Lisäksi minä haluan itse ulkoilla ainakin kerran päivässä ja mielellään kahden päivän välein vähän myös hengästyä. Puolison kanssa pitää jutella ainakin vartti päivässä ja vauvan on pysyttävä hengissä ja ravittuna.

Kaikki muu joustaa. Ruutuaika, vaatteet, henkilökohtainen hygienia (pl. käsihygienia), ruokavalion martta-aste, talon siisteys.

Ajattelen myös niin että tämä kevät on niin poikkeuksellinen, ettei meistä keltään voida vaatia edes 80% suoriutumista, ei lapsiltakaan. Jokaisella on sama riman laskeminen edessä ja erityisesti etäkoulun osalta se on helpohkoa: Jos lapsesi on kolmosluokkalainen tai alle, hänelle riittää läsnäoleva aikuinen silloin tällöin ja jonkin verran jotain kirjaa. Unohda suosiolla ne itsehuovutetut pääsiäistiput ja pahvista askarrellut muumimaailmat jos ette niihin nyt pysty – ei niitä kovin moni muukaan tee.

Sitten taas jos lapsesi on yli nelosluokkalainen tai vanhempi, opettaja hoitaa koulun ja sinun tehtäväsi on mahdollistaa se. Tarjoa työpiste, ruokaa ja henkistä tukea.

Isompien lasten viihdyttämiseen ja kotona pitämiseen en osaa antaa yhtään mitään lohtua tai vinkkiä, sanon vaan että may the force be with you ja kiitos jos saat niitä edes vähän pidettyä pois toisistaan.

Loppuun vielä sananen armosta ja joustavuudesta, ajatus jota en malta olla lisäämättä.

Tämä poikkeustilanne yhdistää meitä kurjuudessaan mutta se voi myös erottaa. Tuntuu ihan dorkalta kirjoittaa näin, itsestään selvältä kliseeltä, mutta huomaan että on tarve sanoa se ääneen: jokainen selviää (tai ei selviä) tästä nyt omalla tavallaan. On yhtä lailla ok olla super ahdistunut ja etsiä sekä jakaa uutta tietoa aamusta iltaan kuin kotoilla, tehdä lukujärjestyksiä tai askarrella pääsiäistipuja.

Olen miettinyt tätä kaikkea tietysti paljon ihan itsekkäästi omaa tekemistä arvioiden. Onko minulla oikeus julkaista kuvia meidän kivoista ulkoiluretkistä joihin on nyt mahdollisuus? Saanko jakaa mielipiteitäni vai ärsytänkö liikaa kaikki kun helppohan se sun on sanoa (ja niin onkin). Onko minulla etuoikeutettuna velvollisuus auttaa nyt muita kaikin tavoin; jakaa vinkkejä, metsästää luotettavinta tietoa, viihdyttää? Viimeksi kun pohdin tätä ääneen, sain palautetta että kuulostan nyt vähän liian ahdistuneelta.

Mutta on minullakin lupa olla ahdistunut. Mullakin on lupa huolehtia terveydestä, taloudesta ja jaksamisestani. Minä saan myös iloita yhteisestä vapaa-ajasta, suorittaa lasten etäkoulua, laittaa paljon ruokaa ja retkeillä – tai olla tekemättä näistä yhtään mitään ja antaa lasten katsoa tuntikaupalla telkkaria. Minä saan myös selviytyä tästä hyvin.

Nämä ovat poikkeusolot. Niissä pätee poikkeussäännöt ja jokainen saa nyt pitää kiinni omasta arjestaan just sillä tavalla kuin pystyy tai haluaa. Tästä sanoi Emmi eilen täydellisesti Instagramissa, menkää ja lukekaa.

Kai se mitä haluan sanoa on tämä: jos jonkun toisen tapa selviytyä tästä uskomattoman erikoisesta tilanteesta ärsyttää sinua, purjehdi ohi vain. Anna toisten ahdistua, tai olla liian lungisti, askarrella tai katsoa ruutua. Kohta on taas kesä ja voimme kaikki paremmin.

Miksi me emme enää näe kavereita edes pihalla

Monessa kodissa pohditaan nyt tuskaisesti, mitä hallituksen linjaukset sosiaalisten kontaktien välttelemisestä tarkoittaa. Koska selkeämpiä ohjeita saadaan ilmeisesti odottaa vielä huhtikuuhun, päätin tavallaan hallituksen pyynnöstä nyt kertoa meidän perheen linjauksen ja sillä toivottavasti antaa ajatuksen aihetta myös muille. Vastuullisen vaikuttamisen nimissä olen luetuttanut tämän tekstin muutamilla viisailla ihmisillä, mm Emmi Nuorgamilla. Jos löydät asiavirheitä, kerro! 

EDIT: hetki tämän tekstin julkaisun jälkeen hallitus linjasi että 1.-3. luokat ovat maanantaista alkaen taas auki muillekin kuin kriittisten alojen työntekijöiden lapsille mutta edelleen vahvasti suositaan etäopetusta. Tämä tekee mielestäni omaehtoisesta sosiaalisten kontaktien välttelystä entistä tärkempää.

”Voiko lapset vielä nähdä kavereitaan, edes pihalla?”

Tiivistetty mielipiteeni: Ei (ellei se ole yksi ja sama ”karanteenikaveri”, ks alla)

Miksi? Koska joku lähelläsi olevista lapsista on sairastunut tai altistunut koronaan jo ennen kuin koulut ja tarhat menivät kiinni. Lähelläsi liikkuu paljon tartuntaa, vaikket sitä näe. Lapset eivät osaa pitää toisistaan etäisyyttä edes ulkona (“kato minkä pokemonin mä sain!”), eivätkä tunnista oireitaan ajoissa. Siksi lapset ovat nyt tämän tilanteen ratkaisijoita ja sinä heidän huoltajana olet avainasemassa. Kaikki fyysinen kontakti on laitettava jäihin.

Kysyin tänään Instagramissa miten teidän perheissä on valittu, saavatko lapset nähdä kavereitaan vai ei. Ilokseni voin todeta että vain 23% kertoi että lapsensa näkevät edelleen kavereitaan, ja moni vielä lisäsi että tämä oli rajoitettua. Vain ulkona, vain samoja kavereita, vain rajattu määrä. Hienoa!

Haluan nyt sanoa asioita, jotka tiputtavat vielä muutaman kontaktin pois, mieluiten nollaan.

Alkuun sanon ymmärtäväni täysin, että tämän päätöksen teko on vaikea, olen itse paininut sen kanssa koko viikon. Tämä koko tilanne on suoraan sanottuna ihan helvetin ahdistava ja yksinäisyys ei paranna sitä ollenkaan. Ja meidän perheellä on vielä naurettavan hyvä tilanne, on tilaa ja pihaa ja paljon seuraa omasta perheestä! Silti minuakin ahdistaa tehdä näitä rajauksia.

Vielä kaksi päivää sitten olimme leikkipuistossa ja näimme usean eri perheen lapsia. Eilen lapset kävivät ulkokävelyllä kahden muun perheen lapsien kanssa. Tälläkin viikolla olemme siis olleet epäsuorassa kontaktissa ainakin viiteen eri perheeseen. Jos he ovat tehneet samaa, meillä on nyt yhteys yli 20 mahdollisesti tautia kantavaan perheyksikkköön. Näissä kaikissa on vähintään kaksi lasta ja monessa (kuten meillä!) on ollut lähiviikkoina lieviä flunssan oireita. Viimeiseltä viikolta on siis kymmeniä, jopa satoja mahdollisia tarttujia ja altistujia meidän perheemme ansiosta.

Päätin lopettaa tämän luvun suurentamisen ja tänään sanoin ovikelloa soittaville naapurin lapsille että meidän lapsemme eivät enää leiki ulkonakaan muuten kuin keskenään. Joka päivä rajaan sosiaalista elämäämme enemmän ja toivon että sinäkin.

Olen ollut tosi ahdistunut tästä. Tietysti itse taudista, jota en perheelleni ja tuntemilleni riskiryhmäläisille halua, mutta erityisesti tämän vaikutuksista yhteiskuntaamme. Niistä kaikista lomautuksista joita ystävilleni on jo tullut, menetetyistä pienyrittäjän tuhansista euroista ja kasaantuvista mielenterveyden haasteista. Ja sitten siitä päätöksenteosta. Luen uutisia jatkuvasti “sillä silmällä”, yrittäen tulkita mikä nyt on ok ja mikä ei.

Ehkä voisin kuitenkin mennä ystäväni kanssa suunnitellusti ravintolaan (ei kannata)? Ehkä säbäpeli ulkona ei voi olla niin paha (voi, emme tiedä)? Eihän meillä Suomessa tämä räjähdä käsiin, eihän (toivottavasti ei, kaikkeni teen)?

Eilen päätin lopettaa porsaanreikien etsimisen ja suosittelen samaa sinullekin. On typerää lukea läpi suosituksia ja miettiä kuinka teidän perheenne voisi niistä kuitenkin vähän joustaa. Se ei ole kenellekään hyödyksi, pitkität sillä vain omaa tuskaasi. Sillä asian ytimessä on hitaus: tämä tilanne, nämä rajoitukset, eivät poistu ihan heti.

Saatamme jatkaa näin kesään asti. Ja toivottavasti jatkamme, sillä mitä hitaammin etenemme, sitä vähemmän turhia kuolemia ja mahdotonta työtaakkaa sairaaloissa, sitä vähemmän kammottavan mahdottomia ratkaisuja terveydenhuollon ammattilaisille kun hoitoa ei riitä kaikille. Koska tilanne kestää vähintään viikkoja, on parempi nyt jo sopeutua rajoituksiin omassa elämässä ja lopettaa jatkuva päätöksenteko. Sillä raskainta on tehdä jatkuvasti linjauksia.

Onko tämä nyt ok, entä tämä? Ai miten kivasti tuli tuokin pyytämään ulos, ehkä te voitte mennä pallottelemaan.

Erityisesti lasten kanssa kaikkea kivaa on aina vaikeaa vähentää, helpompi lopettaa. Vähän niin kuin sanoisi että karkkia voi välillä vähän syödä. Sitä ollaan sitten jatkuvasti keskustelemassa, voisiko nyt, entä kohta, mutta on sentään perjantai. Juuri siksi koska edessä on tätä vielä pitkä aika, kannattaa vain suosiolla omaksua se uusi tapa olla ja elää. Nyt ei nähdä ketään.

Entäs se oireettomuus? Meillä ei ole oireita, joten emmekö voi nähdä muita oireettomia? Poislukien ne faktat että moni sairastaa jo tietämättään koronaa, ettei ole varmuutta tartuttaako oireeton tai mitä ne oireet edes ovat, tarjoan vielä toisenkin syyn olla luottamatta oireettomuuden harhaan.

Sillä en tiedä teidän lapsistanne mutta omamme eivät osaa tunnistaa kovin helpolla alkavan flunssan ensioireita, saati huomaa niitä kesken leikkien ja tule vielä erikseen sanomaan aikuiselle että nyt on parempi lopettaa, minulla tuntuu painetta ylähengitysteissä. (Viime kesänä otin yhden lapseni trampoliinilta pois kun se valitti kylmää ja tyyppi kellotti melkein 40 astetta kuumetta.)

Lapset eivät leiki oireettomina, he vain leikkivät kunnes joku kieltää tai kroppa tipahtaa.

Kaikista helpointa meille kaikille on jos me yhdessä päätämme nyt nollalinjan. Ketään ei nähdä (pl. karanteenikaveri, katso alla). Tämä on myös lapsille helpointa. On kivempi sanoa “me emme näe ketään” kuin “nyt Pekka kauemmas siitä Laurista! Ette koske!”

Tiedän että tämä on tosi tylsää, epäreilua ja ahdistavaakin. Mahdotonta tietysti toisille, heille en nyt puhukaan. Sydämeni on niiden ihmisten luona jotka joutuvat laittamaan lapsen tarhaan ja erityisesti heille jotka joutuvat nyt tekemään töitä sairastuneiden parissa; heidän jolla ei perhettä ole ollenkaan, tai jotka puurtavat ainoana aikuisena 24/7.

Eniten puhun heille, jotka voivat olla kotona ja pitää lapsetkin kotona. Se on vaikeaa, melkein mahdotonta, vähintäänkin epämukavaa. Kasautuvat etätyöt, pienet neliöt, seinille kiipeävät lapset, oma urheilumattomuus ja kaiken peittävä tasapaksu tylsyys hajottaa nopeasti. Silti uskon tämän olevan parempi vaihtoehto kuin se että itse sairastutaan tai joku tuttu sairastuu vakavammin.

Emme mekään täydellisesti tätä tee. Olemme päätyneet nollalinjaan sillä poikkeuksella, että Kakkosella on yksi kaveri jonka kanssa näkevät. Aina kahdestaan, ja vain pihalla. Hän on meidän “valittu karanteenikaveri”, joka ei myöskään näe muita lapsia itse. Pidätän oikeuden muuttaa myös tämän mikä päivä tahansa ja tietysti jos kummallakaan on mitään oireita.

Tätä karanteenikaverisysteemiä tuntuvat käyttävän monet yhden aikuisen perheet, yhdistävät itsensä yhdeksi karanteeniperheeksi. Silloin on niin että nämä karanteenikaverit eivät aidosti kohtaa muita perheitä ja ihmisiä lainkaan.

Helposti tuntuu nyt siltä että tämä kaikki on ihan turhaa. Ihmiset jonottaa kauppakeskuksen avajaisissa, mummot on kaupassa ja toiset after skissä: miksi me sitten täällä edelleen kärvistelemme pienissä neliöissä, teemme töitämme hiki päässä ja leikimme opettajaa?

Minä sanon: hurraa te! Kiitos! Olkoonkin että toiset eivät vielä ymmärrä, on aivan mahtavaa että te teette noin. Siitä on iso apu. Älä laske kuinka monta ne muut siellä tartuttaa vaan laske kuinka monta sinä jätät tartuttamatta. Lupaan ettette tee turhaa uhrausta.

Vinkkejä sosiaalisen elämän rajoituksiin lapsiperheessä

1. Päättäkää perheenne linjaus ja kertokaa se lapsille selkeästi. Lyhyt ja tiivis “me emme nyt näe ketään” toimii aika hyvin.
2. Miettikää valmiiksi lause, jolla ulos pyytävät kaverit voi kiltisti “torjua”. Älä laita lapsiakaan tekemään päätöksiä jatkuvasti!
3. Keksikää myös vaihtoehtoinen tapa nähdä, jota ehdottaa kysyjälle. “Me ei nähdä enää kavereita koronan takia, mutta voidaanko ottaa videopuhelu myöhemmin tänään?”
4. Älä pelkää pahoittavasi toisten mieltä, voit aina sanoa että Marinin Sanna pyysi tehdä näin ja minä tottelen.
5. Tulet kokemaan painetta. Joku toinen näkee tämän asian toisin ja sanoo lukeneensa ettei oireeton voi edes tartuttaa ja mitä siitä jos nyt naapuripiirissä vähän ulkoillaan. Jos oma linjauksesi alkaa silloin epäilyttää, muista sääntö: Käyttäydy kuin perheelläsi olisi noro. Ja käsissäsi kakkaa.
6. Voit valita lapselle yhden “karanteenikaverin”, jos kumpikin perhe sitoutuu näkemään vain toisiaan.
7. Niin kauan kuin se vielä sallitaan, käy / käykää ulkoilemassa. Vähintään tunti päivässä jokaiselle perheen jäsenelle, mieluiten metsässä.

Jos et muuta tästä pitkästä tekstistä muista, mieti tätä: mitä menetät jos otat liian tiukan linjan? Mitä menetät jos liian löysän?

Ajankohtaiset hallituksen suositukset löydät täältä.

Ja päivittyvän listan päivän viihdykkeisiin löydät täältä.

Ensimmäistä kertaa pystyn “nauttia nyt kun ne ovat pieniä”

Tämä vauvavuosi on kaikin tavoin erilainen kuin aikaisemmat, ja suurin ero olen minä. Jossain välissä lasten kasvaessa käsitykseni ajasta on tainnut muuttua, sillä nyt olen tuskallisen tietoinen siitä miten nopeasti päivät muuttuvat vuosiksi.

Saan itseni viikottain ellen jopa päivittäin kiinni huokailemasta haikeana sitä kuinka tämä kaikki ihana pian loppuu. Samalla tavalla kun jotkut (minä) alkaa viimeistään kesäkuussa miettiä, että parin viikon päästä alkaa heinäkuu, sitten kohta se on jo elokuu ja on sitten tämäkin kesä ohi, lehdet tippuu ja aamut jäätyy ja on vain pitkä pimeä talvi edessä.

Nyt sama etukäteishaikeus toistuu tämän viimeisen vauvavuoteni kohdalla. Kolmonen on nyt seitsemän kuukautta vanha ja olen alkanut laskea kuukausia vuoden rajapyykkiin, jolloin kuvitteellisesti kaikki kiva loppuu (muistelisin että vuoden täyttäneen tahtopakkauksen kanssa on jo melko eri asia olla kotona) tai ainakin lähtölaskenta töihin paluuseen alkaa.

Iltapäivän kävelyllä aurinko paistaa ihanasti naamaan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja ajattelen että ihan kohta minä olen sitten taas töissä ja tämäkin tämmöinen lorviminen loppuu. Aamulla mietin että tänään voisi kyllä olla hyvä nukkua päikkärit, kun kerran vielä voi. Keskipäivän treeneissä nautin punnertamisen helppoudesta ja harmittelen sitä että kohta sitten taas on ihan rapakunnossa kun urheilu päivisin loppuu.

Kaikki ihana loppuu!

Rakastan näitä aikatauluttomia päiviä. Rakastan mahdollisuutta käydä kävelyllä kesken päivää, parhaimmillaan muiden äitien kanssa. Rakastan tätä että minulla on tilaa ja aikaa ajatella (tai olla ajattelematta!) En ole valmis palaamaan töihin, huomaan ajattelevani. Vaikka hyvänen aika, siihen on vielä ikuisuus aikaa.

Vauvavuoteni kesässä on menossa heinäkuu ja minä suren jo talvea.

Luulen että tämä on kokemuksen tuomaa tuskallista tietoisuutta ajan kulumisesta, toisaalta sitä että tiedän tämän olevan viimeinen kerta. En joudu kantamaan mukanani taakkaa siitä että tätä valvomista ja hampaiden tekoa tehdään ehkä vielä joskus, sillä tiedän että sitäkin tehdään nyt viimeistä kertaa. Jaksan heilutella vaunuja, taputella pyllyä ja imettää yöllä vielä kerran (vaikka ei pitäisi) kun tiedän ettei tätä kovin kauaa kestä.

Kävelemään opitaan enää kerran, ensimmäinen sana (“hei”) meni jo. Yritän imeä kaiken hyvän muistini sopukoihin ja antaa huonojen hetkien mennä virtana ohitseni.

Yritän nauttia tästä kesästäni niin kuin se ei koskaan loppuisi, juuri siksi että tiedän se lopulta loppuvan ihan liian pian.

Tajuan että nyt minä vihdoin pystyn siihen: “nauti nyt kun ne ovat pieniä” on ensimmäistä kertaa koskaan lause, jonka käskyä voin noudattaa. Minä pystyn nauttimaan tästä kaikesta, koska tämä on helppoa. Ei ole toista pientä vaatimassa apuja, ei ole seuraavaa tulossa. Vauvani on joustava ja sen saa helposti tyytyväiseksi.

Ennen kaikkea tiedän miten nopeasti kaikki muuttuu, myös ne huonot hetket – tiedän jaksavani tämän. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä, sanovat, ja ovat niin oikeassa.

 

Lue myösEi ole aina pakko nauttia ”nyt kun ne ovat pieniä”

35+ on aivan hyvä ikä saada vielä lapsia (jos munasolusi ovat samaa mieltä)

Sain seuraajalta toiveen: ”voisiko joku teistä [juuri vauvan saaneista vaikuttajista] kirjoittaa siitä, että yli 35v on vielä ihan ok tehdä vauva / pikkusisarus, ikkuna ei sulkeudu, ei syytä paniikkiin jne”.

Voisin! Sillä täällä päässä tietokonetta on yksi juuri 37 täyttävä vielä yhden saanut joka ajatteli vielä pari vuotta sitten että ikkuna on nimenomaan sulkeutunut. Silloin kirjoitin näin:

”Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. (…) Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.”

Kuinka ihanan väärässä olinkaan. Se ikkuna oli vielä aivan apposen auki ja odotteli vain meitä! Vaikka olinkin tuon tekstin aikaan jo itse asiassa aika pitkällä Kolmosen harkinnassa ja toivomisessa, oli nuo yllämainitut huolet ja moni muu silti painamassa vaakakuppia ja ymmärrän täysin tuon seuraajani kysymyksen: ei kai tässä nyt enää ehdi?

Kun lopulta tajusin että raha ei ole kysymyksen ytimessä, että lapset voivat vaikka jakaa huoneita ja ikäeroilla ei ole väliä (ja kuten myöhemmin olen oppinut, ainakin toistaiseksi se on ollut vain ihan best), olin 35.

Onko 35 liian vanha yrittämään vauvaa?

Ystäväni lapsettomuushoitoja seuranneena olin tuskaisen tietoinen siitä että 35 voi olla kriittisen vanha, sillä parasta ennen päiväys on sulkeutumassa jonain vuonna ja se voi olla tämä vuosi. Munasolut annetaan syntymässä ja kun ne alkavat ohittaa parhaat vuotensa, se tapahtuu aika rytinällä. Kuin syksyllä puusta tippuvia lehtiä mokomat. Mahdollisuus lapsen saamiseen voivat yhtäkkiä olla tyystin eri kuin vaikkapa vuotta aikaisemmin. Lasten saaminen ei ole missään iässä mikään selviö, eikä 35 jälkeen ainakaan helpommaksi muutu.

Silti, hyvällä onnella voi tulla raskaaksi vielä pitkälle neljäänkymmeneen tai sen ylikin. Tunnen 42-vuotiaani äidiksi tulleen, ja 44-vuotiaana pikkusisaren saaneen. Toivosta ei siis pidä luopua!

Entä se henkinen puoli, onko 35+ jotenkin ”liian vanha” saamaan lapsia tai vielä lapsia, edellisten sisarukseksi? Ei tietenkään ole. Mikään numero ei kerro siitä sopiiko ihmisen jo / vielä saada lapsia. Kyllä minäkin laskin että Kolmosen täyttäessä 10 olen sitten itse 46! Mutta mitä sitten? Tulen myös täyttämään 50 niin että minulla on edelleen nuoria lapsia. 50 on uusi 30 ja minä ainakin aion olla vielä kuusikymppisenä vetävässä kunnossa.

Lopulta ajattelin että jos presidentit voivat saada lapsia seitsemänkymppisenä, uskon meidän pystyvän tähän puolta nuorempina.

raskausviikko 38

Milloin tietää olevansa valmis vauvaan?

Milloin on valmis vauvaan – 19, 25 vai 35-vuotiaana? Ehkä ikä ei olekaan mikään tekijä tässä. Ehkä kysymys onkin eniten siitä meissä asuvasta pelosta, oman jaksamisen riittävyydestä. Sitä onkin tietysti ihan viisasta miettiä. Onko perheessämme vielä voimavaroja, entä jos eteen tulee jotakin haastavampaa, onko meillä tukiverkkoja? Pystymmekö me tarjoamaan ruokaa, rakkautta ja turvaa?

Näihin kysymyksiin pitää vastata aina lapsia toivoessa, eikä vastaus muutu iän vaan elämäntilanteen mukaan. Mutta sanoisin että suurin osa aikuisista voi vastata näihin kyllä, kun vain osaa laskea sen vaatimustason riittävän alas. Lapsen rakastavaan hoitoon ei vaadita juuri oikeanlaista työpaikkaa / uraa, kotia tai parisuhdetta vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka jaksavat tarvittaessa asettaa toisen tarpeet omiensa edelle.

Oikea ikä saada lapsia voi alkaa ykkösellä, kakkosella, kolmosella tai nelosella – ja jos olet mies, vaikka seiskalla. Koska meillä naisilla on kuitenkin olemassa takaraja, jonka sijainnista emme varmuudella tiedä, suosin aina itse ystäväni lanseeraamaa testiä sopivan ajan löytämiseen: jos mietit pitäisikö ja yllätysraskaus ei tuntuisi aivan katastrofaaliselta, on oikea aika jättää ehkäisy pois.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka katuvat sitä etteivät uskaltaneet. Minä tiesin olevani yksi heistä jos en anna Kolmoselle mahdollisuutta, ja se oli lopulta se ainoa syy jonka tarvitsin.