Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tulisko joku syliin käymään? Pikainen hali edes? Tiukka yläfemma?

Ystäväni kolmevuotiaalla on paljon haleja annettavaan. Hän ottaa ja istuu sen ihmisen syliin, joka sattuu paikalla olemaan. Näin ”isojen lasten” äitinä osaan ottaa tästä aina heillä vieraillessani kaiken ilon irti – ihanaa kun joku pieni tulee syliin! Siitä on aikaa kun joku on kömpinyt syliini muuten vain, hengailemaan.

Hetkinen. Siitä tosiaan on aikaa kun joku on istunut sylissäni ilman sen kummempaa syytä. Siinä missä sylini oli ennen paras paikka mihin vain tekemiseen, nyt se on paikka jossa liimataan laastareita tai jota käytetään korokkeena että näkisi paremmin.

Nytkö se loppui? Mihin meni se lasten loputon – joskus vähän näännyttäväkin – läheisyyden kaipuu?

Se lapsi josta ajattelin ettei se tule koskaan lopettamaan halimista onkin yhtäkkiä sellainen joka painaa menemään itsenäisesti touhuttaen, ja jota pitää erikseen pyytää syliin. Se heittää coolin yläfemman ja pakenee pusuja. Usein sanoo ettei se nyt tarvitse halia, kiitos vain.

(Minä yleensä vastaan että minä tarvitsen joten tuus tänne nyt vaan)

Sama viileä tyyppi istui pienenä sylissäni syömässä tuntikaupalla, hipelsi mietteissään kättäni ja hakeutui pitkään vielä leikki-iässä ihan kainaloon leikkimään jos vaan pystyi.

Toinen taas hyppäisi kyllä spontaanisti syliin, pitäisi kädestä ja tulisi kainaloon mutta kun ei hän ehdi! Me halimme silloin kun muistamme, olemme kotona, eikä meistä kumpikaan tee juuri silloin jotain muuta huomiota vievää omaa asiaa.

Vaikka oikeasti tämä se sitä tärkeintä olisi. Se vaan ei enää tunnu niin polttavana tarpeena kuin silloin joskus. Fyysiselle läheisyydelle ei ole enää niin akuuttia tarvetta kuin silloin joskus, se ei ole enää olennainen osa kaikkea liikkumista ja olemista. Kosketus on yhtäkkiä helppo unohtaa.

Nyt ymmärrän kun Sinkkonen pyytää lehdessä isiä painimaan poikiensa kanssa. Sehän todella on oiva tapa olla lähellä silloin kun halit eivät enää tule luonnostaan.

En ole vielä ihan painien äärellä, saan vielä halata lapsiani ilman irvistelyä. Ja kyllä ne syliinkin vielä tulevat kun vain muistamme sitä ehdottaa. Mutta huomaan että pienten lasten ”aina sylissä, aina lähellä, aina lahkeessa” ajat ovat toden totta ohi. Yhtäkkiä saatan havahtua illalla ajatukseen etten ole ehkä halannut ketään perheestäni tänään – ainakaan riittävän moneen kertaan.

Nyt meitä pitää lähes aktiivisesti muistuttaa että hei tulehan tänne, halitaan! Se pitääkin muistaa monesti, ettei paha olo ehdi iskeä. Sillä onhan meillä se tarve siellä todellakin vielä, se halipuutos vain lymyilee – ja iskee takaisin jos emme täytä sen tarpeita.

Samalla tavalla kuin sitä yrittää muistaa juoda vettä ettei tule jano on muistettava halia ettei tule illalla väsynyt itku.

Hirveän äkkiä sekin meni. Ensin lapset tuntuivat olevan aina minussa fyysisesti kiinni. Sitten henkisesti. Äiti kato, äiti miksi, äiti että, äitiii! Sitten alkoi koulu ja tuntuu että ulkopuolinen maailma sai meidät kiinni. Ei tässä minkään lopun äärellä vielä olla mutta näen nyt sen polun, jota pitkin lapseni itsenäistyvät, muuttuvat päivä kerrallaan omalla tavallaan etäisemmiksi. Muun maailman omaksi, minun heijastuksekseni.

Halit, pusut, kutitukset, kainalointi ja pään silittäminen vähenevät huomaamattamme kuukausi ja vuosi kerrallaan, vaikka kuinka yritän pitää niistä kiinni.

Lapset tarvitsevat sitä nyt vähemmän kai. Mutta kun oikeasti me kaikki tarvitsemme sitä aina, iästä riippumatta. Nyt se vain pitää muistaa ihan eri tavalla. Täytyy aktiivisesti tiedostaa että voisimme halata tässä vaikka fyysinen siteemme ei enää tunnu polttavana tarpeena – niin kuin silloin kun yritin tehdä spagettia etkä voinut olla sitä kahta minuuttia pois sylistä.

Muistatko sen vielä rakas, ei siitä ole kauaa?

Kuinka selvitä järjissään isoista projekteista lapsiperhe-elämässä?

Näittehän eilen että Mammalla oli Instassaan upea ”kysy vanhemmuudesta” nurkkaus jossa kuningatar itse vastasi kaikkiin vanhempia askarruttaviin kysymyksiin? Kuten siihen saako lasta opettaa lyömään takaisin. Ytimekäs vastaus tähän ja muihin kyssäreihin löytyvät täältä.

Yhden kysymyksen Mamma ohjasi minulle, kreisin arjen kruunaamattomalle kuningattarelle. Joku kysyi:

”Miten yhdistää jättiremontti, pienet lapset ja työ /opiskelu? Nimimerkillä tiukkaa tekee jo nyt oman pään kanssa…”

Laura ajatteli että minulla olisi varmaankin joku vastaus tähän, kun on näitä töitä ja perhettä ja tosiaan se yksi raksaprojekti kasassa ja olen ilmeisen järjissäni (vai olenko?)

No tuota, ei mulla oikeastaan mitään ratkaisua ole.

On hyvin mahdollista että todella menetät järkesi tai osan siitä tuossa yhdistelmässä. Minullakin oli lähellä emmekä me edes itse heiluneet täällä vasaran kanssa tai tankanneet tietoa! Sori!

Muuuutta irtoaisi minulta silti muutama (sata) sana ruuhkaisessa elämästä selviämisestä, jos näistä vaikka jotain helpotusta olisi. Vaikka oikeastaan vain tämä virke riittäisi:

Anna itsellesi armoa ja aikaa.

Armoa tarvitaan arkeen ja vanhemmuuteen toki noin niin kuin muutenkin, mutta erityisesti silloin kun käsillä on ns. erikoistilanne – vaikkapa se että rempataan tai rakennetaan. Muista että erikoistilanteet ovat yleensä väliaikaisia, ja että niiden ajan voit hyvin joustaa jostain muusta osa-alueesta elämässä.

Ehkä et aloita rempan aikana uutta harrastusta, ehkä lapsenne eivät harrasta joka ilta, ehkä perheenne ei alakaan vielä täysvegaaniksi, ehkä ruokaa ei ole pakko edes tehdä! Mieti, tarvitseeko kodin oikeasti olla niin siisti kun normaalisti haluaisit, tarvitseeko jokaisesta hammaspesusta riidellä verisesti tai lasta opettaa juuri tässä kuussa kuivaksi jos se ei tunnu natsaavan.

 

Pyydä ja ota vastaan kaikki apu mitä vaan voit saada – myös itseltäsi! Jousta, armahda, alita rima. Sitten alita vielä vähän enemmän.

En sano että heittäydy vuodeksi aivan totaaliselle retuperälle, mutta mieti vaatimustesi tasoa. Pidä perusasioista kiinni; nuku, liiku, syökää jotain. Kaikki muu tämän ulkopuolella onkin sitten sitä kompromissialuetta, jossa voit punnita kannattaako kiristää vai ottaa rennosti.

Melkein aina kannattaa ottaa rennosti.

Niin ja se toinen vinkki, aika!

Muista, että siinä missä jokainen veemäinen uhmavaihe, niin on vain tämäkin hetki väliaikaista (ja jos ei ole, pitää jonkin muuttua tai sinun saada apua ettet oikeasti romahda). Paras vinkki jonka itse kuulin ennen rakentamista liittyi juuri tähän: ”Se on lyhyen aikaa kestävä hieman rasittava projekti. Sitten on taas tavallista.”

Ota käyttöön selviytymisstrategia, jolla pärjäätte taas sinne tavalliseen takaisin. Ajattele että perheenne etenee nyt päivä ja viikko kerrallaan, eikä tavoittele mitään kovin suuria projektin lisäksi. Terveellisenä ja jokseenkin onnellisena nukkumaan menevä perhe on ihan riittävä saavutus.

Tähän väliin muistutan: Muista nukkua!

Aikaan liittyen myös aikataulu on pohdittavan arvoinen asia. Onko kaiken oltava valmista heti?

 

Ylipäänsä haluaisin tuoda maailmaamme sellaista vähän rennompaa aikakäsitystä. Kaikkea ei voi eikä pidä saada – yhtäaikaa. Voit nousta uralla ja kehittyä ihmisenä, rakentaa taloa ja viettää laatuaikaa lasten kanssa, urheilla ja vaikka blogata. Mutta ei näitä kaikkia samoihin päiviin, viikkoihin ja vuosiinkaan ole tarkoitus tunkea.

Elämä on yhtä pitkää tasapainoilua, jossa rajattuja resursseja koitetaan käyttää niin hyvin kuin itselle mahdollista.

Mieti siis sekä normiarjessa että tiukkojen projektien keskellä: miten teen kompromissin juuri nyt itselleni parhaalla tavalla? Loput kohdat toive-/vaatimuslistallasi voi sitten hoitaa joskus myöhemmin.

Viimeiseksi: jos pelkäät sitä että lapset menevät projektin aikana aivan piloille kun tottuvat eineksen makuun, oppivat nukahtamaan autoon betonisäkkien viereen, saavat tuijottaa liikaa pädiä ja hampaiden pesukin aina silloin tällöin unohtuu niin ei ne mene. Lapset, nuo ihanat joustavat peijakkaat, kasvavat lähes väkisin normaalisti ja ne voi aina ohjelmoida uudelleen. Pääsette vielä huonoista tavoistanne pois.

Sehän tehdään sitten kun tämä muu hässäkkä on ohi.

Lue myös:

Pyydä uusi naapuri kahville – saatat pelastaa yksinäisyydeltä

Me muutimme uudelle asuinalueelle noin puolitoista vuotta sitten. Jännitin silloin hiukan Ykkösen ja Kakkosen puolesta, mietin saavatko uusia kavereita.

Pelko oli onneksi turha, sinne ne ovat solahtaneet muiden joukkoon kuin eivät olisi koskaan muualla asuneetkaan! Minä sen sijaan olen huomannut jääneeni pieneen limboon. Samanlaiseen kuin aikanaan Turussa opiskelujen alussa, tai Itävallassa kun muutin sinne vuodeksi. Tilaan, jossa tuttuja naamoja on mutta heille itselleen on olemassa paljon minua tutumpia naamoja. Olen monelle tuttu mutta harvalle kaveri.

Olen kyllä tutustunut mahtaviin ihmisiin ja ainakin yhdestä on tullut hyvinkin läheinen. Mutta vaikkapa päiväkodin ja koulun vanhempien porukoihin en ihan vielä ole päässyt, täysin itseni takia.

Saattaa olla yllättävä juttu, mutta mulla on aika iso kynnys tutustua uusiin ihmisiin. Siihen on kolme syytä.

Ensinnäkin, olen vähän kasvosokea – tai ainakin huono kasvoissa. Kasvosokeus tarkoittaa mulle etten välttämättä muista uusia tuttavuuksia vielä kuudenkaan tapaamisen jälkeen, tai vähintään minun on vaikea yhdistää mistä me tunnemme. Muistan kaikki nimet lukemistani sähköposteista, mutta yksi käsipäivää kerrottu Anna häviää tajunnastani heti kun selkäni käännän. On tosi kiusallista turista tuttavallisesti päiväkodin pihassa ilman minkäänlaista varmuutta siitä olemmeko ennen tavanneet ja kenen lapsen vanhempi tuo olikaan? Syvennä siinä sitten tuttavuutta Anna – tai ehkä Katariinan – kanssa.

Toisekseen, olen vähän ujo. Shocking! Esiinnyn kyllä mielelläni tuntemattomille, mutta tutustuminen uusiin ihmisiin? Iiks. Pelkään lähtökohtaisesti että he eivät tule pitämään minusta. Että he katsovat minua ja ajattelevat että mikä toikin tyyppi on, miksi se meidän porukkaan tunkee.

Kolmanneksi, en aina ehdi – tai jaksa. Vaatii yllättävän paljon energiaa ottaa selvää keitä nämä ihmiset ovat, mitähän he tekevät ja voisinkohan osallistua jotenkin siihen. Pitää virittää hyvä hymy kasvoille, katsoa rohkeasti silmiin ja kaivaa jostain taskusta jokin hyvä small talk:in murunen. Usein on vain helpompi sanoa neutraali “hei” ja katsoa pois.

Nämä ovat minun haasteitani, ja minä olen sentään aika helppo tapaus. Suulas, utelias ja menevä tyyppi jonka voisi kuvitella saavan helposti uusia ystäviä. Olenkin onneksi jo muutaman ehtinyt saamaan! Sen ensimmäisen täältä saadun ystävän kanssa mietiskelimme eräs ilta GT:t kädessämme, että vie noin kolme vuotta sulautua uuteen asuinalueeseen kunnolla.

Ilmeeni kun GT-treffit naapurin kanssa sovittiin. Kuva: Kakkonen.

Kolme vuotta on aika pitkä aika olla uusi tulokas. Mietin että mitenhän tämä menee niillä, joille tutustuminen on vielä minua vaikeampaa – jos joku on minua hiljaisempi, varautuneempi, harkitsevampi?

Uutena tulokkaana sitä jää helposti ulkopuolelle vakiintuneista piireistä. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin on vaikea osallistua, lenkkiseuraa ei meinaa löytyä tai samanikäisiä lapsia ei näy kadulla juuri oikeaan aikaan. Tästä kirjoitti Juliaihminen jo keväällä ja tunnistin monta fiilistä:

”Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii.” Juliaihminen / Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee kulttuuri- tai kielimuuri. Vieraaseen maahan muuttaminen voi olla rämäpäisellekin ekstrovertille tiukka paikka – mistä niitä ystäviä oikein voi löytää? Missä nämä ihmiset käyvät iltaisin?

Lapsilla tämä sujuu (joskus) aikuista helpommin. Osutaan saman päiväkodin pihaan, kysytään kuka olet ja sitten leikitään. Tai tapellaan, mutta ainakin tutustutaan.

Entä jos kukaan ei kysy siltä päiväkodin pihaan, yliopiston aulaan tai työpaikan kahviautomaatille tupsahtavalta aikuiselta oletko uusi täällä?

Se melkeinpä riittäisi. Että joku kysyisi kuka olet ja mistä tulet, ohjaisi kevyesti siihen suuntaan sosiaalisia ympyröitä, josta hän voisi löytää laiturin omalle vapaa-ajalleen.

Sitten puolentoista vuoden päästä kun minä olen jo vanhaa kalustoa, ja vilkaisen uusia kasvoja vain nopeasti ihmetellen, yritän muistaa ettei uuden tulokkaan asema ole helppo.

Vaikka joskus tuntuu että oma elämä on jo ihan tarpeeksi täynnä sosiaalista elämää, WhatsApp-ryhmiä ja velvoitteita, olisi ihanaa jos uuden kasvon nähdessään sitä muistaisi esittäytyä, tutustua ja osallistaa. Ihan vaan vaikka kysyä haluaako hän mukaan futisjoukkueen vanhempien keskusteluryhmään tai herranen aika – pyytää vaikka kahville.

Ei siitä välttämättä tarvitse elinikäistä ystävyyttä tulla, mutta se voi avata ison padon toisen elämässä ja mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen uuden yhteisön sisällä. Eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla sen uuden ihmisen luottohenkilö tiiviisti ja loputtomasti, mutta ehkä sitä voisi olla se joka vinkkaa hänelle oikeat FB-ryhmät, vesijumpat tai parhaimmat iltapuistomeiningit.

Niin kuin kävi Juliallekin:

”Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan.(…) En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan ” Juliaihminen – Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Tästä pääset Juliaihmisen tekstiin.

Jos en muista sinua heti älä loukkaannu vaan kerro lisää – kasvosokea tarvitsee paljon vihjeitä

”Ai moi, nyt mä vasta tajusin kuka sä oot!”, huikkaa ihminen jota en ole koskaan ennen nähnyt. Mielestäni.

”Kato joo moi!” Vastaan tottuneena ja valmistaudun etsimään vihjeitä. Näyttävätkö seuralaisensa tuntevan minut myös? Ovatko vaatteet tutut? Tuliko hän autolla vai pyörällä – kaukaa vai läheltä – tähän?

Hymyilen ystävällisesti ja odotan. Kokemus kertoo ettei kannata puhua juuri mitään, ei ainakaan esittää kysymyksiä. Kaikki paljastaisi niin äkkiä etten tiedä kuka hän on.

Kaikista pahinta olisi olettaa tietäväni ja sitten puhua jotain sellaista mikä ei häneen istukaan. Opin sen kun kerran sanoin väärälle ihmiselle että ”Näinkin eilen Leenaa ja puhuttiin susta.” Jännä, vaikka kasvot ovat mulle hepreaa, mikroilmeet kyllä osaan. En tarvinnut sekuntiakaan nähdäkseni ettei henkilö x tunne yhtäkään Leenaa.

Tämän aamuisen henkilö x:n kanssa olen vieläkin sumussa. Kauniit, ilmeikkäät kasvot, joita ei voi toisiin sekoittaa. Eivätkä ne silti kerro minulle mitään.

Joskus sentään tunnistan, että nämä kasvot tunnen. Harmillista etten voi lisäksi erottaa olemmeko tavanneet kerran vai kymmenen tai olleet kenties parhaita ystäviä läpi ala-asteen.

Konteksti häviää päästäni ensin, sitten kasvot, ääni ja vasta lopulta puhutut ja kirjoitetut sanat.

Sieltä se sitten tulee, juuri kun lähestymme kiusallisia hetkiä: ”Vitsi harmittaa etten eilen päässyt”, henkilö x lausuu. Ahaa! Nyt tiedän, ehkä! Ainakin voin osallistua taas keskusteluun, koska tiedän mihin hän viittaa.

Aloitan vuolaan juttelun varmaksi muuttuneen hymyn saattelemana. Voin vielä myöhemmin varmistaa oliko arvaukseni oikea. Selviän tilanteesta puhtain paperein, oletan.

Hetken päästä etsin arvelemani henkilön Facebookista. Muistan täysin vaivatta koko nimen. Löydän etsimäni, tarkastelen profiilikuvaa. Ei hitto. En mä tiedä sittenkään, oliko se muka hän? Vertaan kuvaa kovaa vauhtia haaleammaksi kuihtuvan muistikuvani kanssa, enkä näe kuvassa mitään samaa. Väärä vuodenaika ja erilaiset vaatteet sekoittavat koko pakan.

Tarkistan toiselta tutulta olisinko voinut törmätä täällä henkilöön, joksi häntä uskon. Olisin.

Olin siis ehkä kuitenkin oikeassa. Mutta muistanko hänet ensi kerralla? Ehkä, jos tapaamme pian ja samassa paikassa. Varmasti en, jos konteksti on taas eri.

Olen aina ennen ajatellut että tämä elämääni yllättävän paljon vaikuttava piirre on minun syytäni. En vain keskity ihmisiin tarpeeksi, ehkä en edes katso heihin? Olen varmaan vain tosi itsekäs.

Onneksi Stella kirjoitti tästä ja antoi sille nimen: kasvosokeus. Tajusin Stellan tekstiä ahmiessani että tämä se on! Kasvosokeus, sehän mulla varmasti on! Ei kamalan vakava, mutta sen verran rajoittava että en tutustu mielelläni uusiin ihmisiin, ainakaan moneen yhtä aikaa lyhyessä ajassa.

Samoin kuin Stellalla, minullekin julkkikset, elokuvien hahmot ja ei-niin-erottuvasti pukeutuvat henkilöt tuottavat suurta päänvaivaa. Vailla selkeää logiikkaa unohdan toiset kerta toisensa jälkeen ja jotkut muistan heti. Vaiva vaihtelee päivästä, vireystasosta ja olosuhteista riippuen mutta on joka kerta yhtä kiusallinen.

Kasvosokeus on nolo vaiva, koska epäilen sen tuntuvan toiselle osapuolelle siltä kuin he olisivat minulle yhdentekeviä, unohdettavia. Niin tavallisen näköisiä että heidät voi unohtaa. Vaikka oikeasti tutkin mielelläni muiden kasvoja ja löydän jokaisesta jotain mieleenpainuvaa. Se vaan ei saakeli painu sinne mieleen.

Pahinta on se, että voin unohtaa myös hyvin rakkaat ja tutut kasvot. En muista enää ilman valkokuvia miltä jo edesmenneet isovanhempani näyttivät. Muistan heidän äänensä, kävelynsä, vaatteensa, kotinsa, korulipastonsa mutta en kasvojen piirteitä, niiden mittasuhteita, silmien sävyä.

Kai niin käy monille kasvoille ajan mittaan, mutta ei se kivaa ole. Varsinkaan jos sitä käy päivittäin ja ihan tuoreiden kasvojen kanssa.

Stella kuvailee tekstissään kaikkea minunkin arkipäivääni vaivaannuttavaa kamaa. Vaihtuvia hiustyylejä, täysiä ravintoloita, naamoja kuhisevia tapahtumia – aaargh miten vaikeaa!

”Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.” – Notes on a life // Stella Harasek

Uusien kasvojen muistaminen olisi todella ihanaa. Varsinkin kun työkseen tapaa valtavasti ihmisiä ja on riippuvainen verkostoista.

Toisaalta en voi tälle tietääkseni mitään, joten ehkä alan vain puhumaan siitä ääneen, myös aivan uusille ihmisille (tai siis joiden oletan olevan uusia, eh). Jos kerron tilanteen niin ehkä minä jään heille mieleen paremmin ja he voivat auttaa minua ensi kerralla?

On tosi tavallista että ihmiset sanovat tavatessaan ”anteeksi mutta mulla on tosi huono nimimuisti”. Nyt alan vastata siihen ”ei se mitään, mulla on tosi huono kasvomuisti. Muista sinä minun naamani niin minä pidän nimistämme huolta.”

Lue lisää: Stellan teksti kasvosokeudesta

Olen niin kateellinen ihminen että kadehdin niitäkin jotka eivät ole koskaan kateellisia

Kateus on tunne, jota ei saisi olla. Se on lapsellista, hyödytöntä ja katkeraa.

Älä ole kateellinen, vaan mieti kuinka voisit saavuttaa itse saman, tee siitä voimavara!

Hemmetti jos joku osaa tehdä kateudesta voimavaran, se ei enää ole kateutta vaan kunnianhimoa! Eri asia!

Sitä paitsi, kateus tuppaa jatkumaan vielä sen kunnianhimoisen tekemisen jälkeen. Jos ensi kadehtii joitain jolla on 3000 seuraajaa Instagramissa, alkaa sen itse saavutettuaan kadehtimaan niitä joilla on 10 000. Sillä tavalla typeriä ovat kateelliset.

Minä ainakin olen kateellinen, jatkuvasti. Joskus niin paljon että se vaivaa, useimmiten sillä tavalla vähän että kirpaisee mutta hetken päästä on jo valoisalla puolella. Kaikissa tapauksissa vihaan sitä että olen kateellinen, se on niin kertakaikkisen typerää.

Kateus hävettää, sillä se paljastaa mitä tyhmää ajattelen itsestäni, kuinka pidän itseäni jotain toista huonompana. Se on vähättelevä, mitään aikaansaamaton voima, joka rutistaa alleen. Joskus sekunniksi ja joskus viikoiksi. Kateus on yksi pahimmista tunteista, koska se kumpuaa vain ja ainoastaan minusta itsestäni, en voi syyttää siitä ketään muuta.

Vihalle, vitutukselle, surulle ja epätoivolle on usein edes jotenkin looginen ulkopuolinen syy. Vain pelko ja häpeä talsivat samassa sarjassa kateuden kanssa. Ne ovat oman minuuden mustia aukkoja, joihin muiden teot eivät voi (juurikaan) vaikuttaa ja niiden kanssa kamppailu jää väistämättä yksinäisen soturin tehtäväksi.

Enkä minä jaksaisi taistella. En jaksa miettiä kateuden tunteen tullessa että hmm, miten saisin tästä sitten jotain omaan elämäänä? Onko tämä todella jotain jota tavoittelen vai onko tässä takana jokin muu asia? Fuck dat shit sanon minä, joskus sitä vaan on kateellinen, piste. Silloin on parempi mennä tuulta päin: kadehtia niin että vihertää ja kertoa sen kaikille avoimesti vaikka kuinka hävettää.

Olen kateellinen Laura Satamolle kun se on niin taitava. Hauska ja osaava. Kun se tekee pelkkää priimaa videona ja kirjoittaa tekstejä joita jakaa joka saatanan kaverini Facebookissa. Ja niin pitäisi sinunkin, koska olihan se ”V***t mammuudesta” nyt ihan 10+ juttu, löytyy tästä. Tykkää ja jaa!

Olen kateellinen Marjut Ollilalle kun se osaa kaiken pienten lasten hoidosta ja sillä on kaikkia ihania vauvatarvikkeita.

Olen kateellinen Tiina Arposelle kun se osaa tehdä kaikkea niin kaunista.

Olen kateellinen Satu Rämölle kun se osaa tehdä kaikesta niin suoraviivaista ja selkeää. Ok, näinhän se menee ja homma eteenpäin! Se ei muuten salettiin ikinä kadehdi ketään!

Olen kateellinen kaikille, jotka osaavat kirjoittaa hauskoja tekstejä eivätkä vain marise itsestään.

Olen kateellinen oikeastaan kaikille blogiystävilleni.

Olen kateellinen heille ja kaikille tuntemattomillekin, joita ihmiset suosittelevat seurattavakseen Instagramissa.

Olen kateellinen ihan jokaiselle ystävälläni, milloin mistäkin asiasta. Kauniista huulista, upeasta kodista, tisseistä, ammatista, elämänasenteesta, vaatteista, autosta.

Olen kateellinen Insinöörille kun sillä on niin ihana puoliso. Hahaha, vitsi vitsi.

Olen kateellinen kaikille, jotka viettivät tämän kesän Suomessa mökeillään järviin hyppien. Kyllä vain, samaan aikaan kun olin itse elämääkin suuremmalla Grand Canyonilla. Näin taitava olen tässä kateusjutussa!

Olen kateellinen kiharasta tukasta, tai taidosta osata kihartaa oma tukkansa.

Olen kateellinen kaikille, joilla ei ole luonnostaan niin mustia silmänalusia että näyttävät aina sairaalta, yliväsyneeltä tai sellaiselta joka ei pidä itsestään yhtään huolta.

Olen kateellinen tisseistä. En edes isoista, vaan siitä että sellaiset ylipäänsä on.

Olen kateellinen omasta tukasta ja ihosta – seitsemän vuoden takaa.

Olen kateellinen niille, jotka jaksavat juosta kymmenen kilometriä tunnissa eikä se edes tunnu pahalta.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat vetää yhdenkin leuan.

Olen kateellinen kaikille, joilla on lihaksia.

Olen kateellinen niille, jotka osaavat sisustaa ja tekevät sen lähes ilmaisilla löydöillä ennen kuin muuttolaatikot on edes purettu.

Olen kateellinen niille, jotka eivät pelkää purjehtimista.

Olen kateellinen niille, jotka eivät ole koskaan kateellisia.

Tiedän, tiedän. Olen monin tavoin etuoikeutettu valkoinen hetero, jolla on tuhat asiaa joita joku toinen voisi kadehtia. Tiedän myös että näistä suurin osa on sellaisia, jotka voisin ihan itse itsessäni muuttaa. Mutta en nyt jaksa ponnistella sen eteen vaan haluan vain olla lapsellisen kateellinen.

Kai muutkin ovat hölmöjä ja muhivat kateudessa liikauttamatta eväänsäkään sen asian muuttamiseksi?

Ovathan? Mitä te kadehditte? Hölmöimmän kateellisuuden ilmiantaja voittaa viikon kateutta minulta hänelle!

Puuhatyypin arki on kaunis labyrintti, jota ei aina jaksa

Tasan viikko takana Kaliforniaa.

Ollaan urheiltu, juotu viiniä, otettu aurinkoa, pötkötelty ja kävelty hiljakseen. Tämä kaiken peittävä löysyys oli juuri se mitä tarvitsin.

Matkailun hyvä puoli on ehdottomasti se ettei voi tehdä mitään niitä “järkeviä” juttuja joita kotona tekisi, joten tulee levättyä normaalia enemmän vaikka väkisin. Ei ole tiskejä ja pyykkejä (omia, tämä muiden kotona puuhaaminen ei tunnu yhtään niin pahalta), autotallin varastoröykkiöihin ei törmäile, työpöydän järjestelyä ei voi tehdä ja niin edelleen.

Kun tekemättömät työt eivät koko ajan näy, niitä ei edes ajattele.

Blogijutut ovat häipyneet päästäni ja laskut jäävät maksamatta, sisustuspäätökset tekemättä ja meilit vastaamatta. Olemme aivan kertakaikkisesti jättäneet kaiken tekemättä. Se on harvinaista, ja ihanaa.

Tämä aiheuttaa minulle myös vaikeita tunteita ja paikallaan polkemista, erityisesti aamuisin. Tuskastuttaa pelkkä oleminen, en tajua kuinka toiset voivat vain olla ja lojua. Tai no, rannalla osaan minäkin lojua. Aurinko lataa mun akkuja aivan eri tavalla kuin sisätilan sohva.

Siellä auringossa lojuessa ehtii rentoutua ja miettiä juttuja. Kuten vaikkapa sitä, että mitenhän minä oikein kestän taas omaa arkeani parin viikon päästä?

Täällä nukumme yhdeksän tunnin rauhallisia yöunia ja heräämme silti vähän väsyneenä. Torkahdamme usein myös päivisin. Nukun enemmän kuin kuukausiin, ehkä vuosiin ja silti alan pilkkiä ennen kymmentä illalla. Olenko todella näin väsynyt edelleen, selätänkö vielä koko kevään kestänyttä uupumusta?

Jos näin on, niin mitähän käy kun elokuu rytisee päälle ja ihan sama meininki jatkuu? Olen punninnut tulevaa arkeani, asetellut jossain ajatusten alla palasia kohdilleen. Miettinyt, mihin kaikkeen aikani riittää ja mihin haluan sen riittävän. Nähnyt jopa painajaisia kalenteristani, aikatauluista ja ikuisesta ehtisiköhän sen sittenkin tehdä tuossa välissä -tetriksestä.

Kuinka ihanaa olisi vain elää. Herätä, käydä töissä, tulla kotiin ja olla perheen kanssa. Urheilla ja lukea.

Vai olisiko? Kyllästyisinkö? Jos kalenterissani olisi päivittäin tunti tai – hyvänen aika – enemmänkin tyhjää, täyttäisin sen varmuudella jollain uudella. Harrastuksella tai siivoamisella.

Tätä tämä minun kanssani aina on. En pysty olla tekemättä mitään, enkä pidä sitä pahana. Minulle rentoutuminen on jotain muuta kuin pilvien tuijottelua, ja se on ihan ok. Suorittajia pidetään aina vähän ressukoina, ajatellaan etteivät osaa relata. Ei pidä lainkaan paikkaansa! Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen rennompi kuin koko aamuna.

Haaste on siinä, että kauniin tasapainon löytäminen tekemisen ja aivan liian paljon tekemisen välillä on joskus tosi hankalaa. Erityisesti kun tekemistä määrittävät myös muut kuin minä itse. Kalenteri, asiakkaat, perhe.

Kaltaiseni puuhatyypin arkijuoksu on kaunis labyrintti, jonka koukerot rentouttavat ja tuovat iloa, mutta joka menee yhdestä väärästä käännöksestä tukkoon. Tarvitsen tekemisen silpun elämääni ollakseni virkistynyt mutta välillä on vaikea erottaa mikä silpuista on kivempi kuin joku toinen ja mikä niistä pitäisi ihan vain rohkeasti jättää tekemättä.

On vaikea erottaa mikä virkistää ja rentouttaa ja mikä vain vie energiaa. Kuormituksen säätely on vaikeaa.

Syksyn suhteen on pakko tehdä jotain pohdintaa, valinnoista en sentään kehtaa puhua. Kaipaan ystäviäni ja omaa aikaa. Töitä on tehtävä, ja haluankin. Podcast houkuttelee hirveästi mutta kaikki järki minussa huutaa ettei siihen ole aikaa. Urheilua ei kannata vähentää ainakaan.

Ei tästä nyt sen selvempää tullut. Lähden maauimalaan jatkamaan pohdintojani.

(voisinkin syksyllä aloittaa uimakoulun!)

Lue myös: 

Uuvuttaako arki, vaikka ei muka pitäisi? Lepää.

Heräsitkö aamulla väsyneenä, vaikka nukuit pitkät yöunet? Mietit ehkä että mitäs tämä, johan olen hetken lomaillut ja kiireet on helpottanut. Miksi en ole virkeä?

Takana on ehkä tiukka kevät (nää kesäviikot ennen lomia, voi luoja!) tai pimeä talvi. Mietit ehkä että missä vuodenajassa me nyt oltiinkaan ja miten mua voi väsyttää vieläkin näin paljon vaikka olen nukkunut ihan hyvin viime aikoina.

Olisitkohan vähän vaan poikki? Uupunut kenties? Tiesithän, että sellainen rättipoikkiväsymys syntyy aika helposti, ja on tavallaan ihan normaali osa meidän arkea.

Ihminen toimii niin että se lepää, sitten se on aktiivinen ja väsyy, joten se taas lepää. Mutta me aika usein haukataan kaikki tehot irti elämästä niin ettei sitä lepäämistä ihan oikeasti tehdä. Väsytään, ihan perkeleesti. Uuvutaan.

Eikä siihen tarvita remonttia, neljää työtä, kuutta lasta tai vaikeaa sairautta. Uupua voi yhden lapsen kanssa, ilman lapsia, nuorena, vanhana, työssäkäyvänä, opiskelijana. Ei ole kaavaa, jolla uupumus mitataan, eikä kenellekään ole niin helppo elämä, etteikö siitä voisi uupua.

On tietysti elämäntilanteita, joissa uupumus on lähes väistämätöntä. Jos elämä on todella vaikeaa ja painitaan suurten murheiden alla, tarvitaan huomattavasti apua, tukea ja huolenpitoa. Arki voi olla loputonta selviytymistaistelua, mutta siitä en tiedä tarpeeksi voidakseni siitä kirjoittaa. (Se kyllä ansaitsee palstatilaa joten siitä voisin ehkä jonkun kanssa jutella? ilmianna itsesi jos haluat podcastiini vieraaksi!)

Nyt puhun sellaisesta perusarjen uupumuksesta, joka voi myös hetkittäin olla syvää ja vähän pelottavaakin. Kutsutaan sitä vaikka arkiuupumukseksi, jotta emme sekoita sitä eri mittasuhteiden avuntarpeeseen.

Arkiuupumus tulee minun logiikalla siitä, että omat odotukset ja toiveet ryyditettyinä oletetuilla muiden oletuksilla ovat suuremmat kuin se, mihin oma energia riittää. Tai siitä, että elämässä on jokin negatiivinen energia, joka kuormittaa henkisesti ja vie siten pois siitä käytettävissä olevasta energiasta.


Se on sitä kun vaikkapa minä romahdan ihan vain työn ja elämän yhdistämisestä kun en huomaa himmailla kiirekausina. Menetän hermoni ja lähimuistini, ajan bensakorkki auki ja saan rytmihäiriöitä sähköpostista. Pinnistän syke korkealla ja hengitys tiheänä läpi arjen ja koko viikonloppu menee palautumiseen. Herään aina vain väsyneempänä eikä lenkillä meinaa enää jalka jaksaa nousta.

Nyt minut pelasti vasta alkanut kesäloma, joka on samalla hyvä hetki muistella miten sitä omaa arkeaan pitikään hoitaa.

Tämä on minulle, ja sinulle.

Arkiuupumus tulee siitä, ettei lepää missään kohtaa. Että tekee, tekee, tekee vain – vaikka se tekeminen olisikin leppoisaa ja rauhallista, jopa antoisaakin. Ystävien näkeminen, urheilu ja omat harrastukset ovat kaikki mahtavia ja antavat paljon! Mutta syövät myös siitä energiakuormasta.

Kroppa ei osaa erottaa milloin siltä pyytää voimaa iloinen nauru ja milloin väsynyt itku – kuormitusta se on positiivinenkin kuormitus.

Ja jos syöt jatkuvasti siitä energiapankistasi lataamatta välillä, pankki sanoo “ei luottoa” ja lähettää perintätoimiston kimppuusi.

Milloin olen, tai olen viimeksi ollut vain? Eihän semmoista muista.

Sitten kun tajutaan, että hitto mää olen loppu, niin muistetaanhan vielä että silloin se väsymys oikeastaan vasta alkaakin? Kun kropalle annetaan lupa levätä, se hellittää aktiivista höyryistään ja alkaa ottaa lepoaan. Joskus ihan tosissaan. Niin että sitä saattaa olla vasta vauvavuosien jälkeen tosi väsynyt, tai nukahdella pystyyn läpi kesälomansa. Ehkä romahtaa itkemään kahvilassa, kun on vain liian monta maitoa josta valita.

No nyt kun olemme päässeet siihen että myönnämme olevamme väsyneitä, ymmärrämme että se on ok ja ymmärrettävää vaikka “muilla on paljon rankempi elämä”, seuraa vaikea kohta. Pitäisi levätä. Olet väsynyt!

Usein uupumus ei ole muuta kuin jäätävää väsymystä henkisesti ja fyysisesti. Et välttämättä ole parantumattomasti masentunut ja ahdistunut, vaikka oletkin läpikotaisin uupunut. Mutta levättävä on, ja se kestää paljon pidempään kuin uskoisi, tai haluaisi.

Jostain kuulin että uupumuksesta palautuminen saattaa kestää 1,5-kertaisesti tai jopa tuplasti sen aikaa mitä uupumusta kertyi. Lyhyellä laskukaavalla tämä selittäisi miksi 3-vuotiaiden vanhemmat ovat edelleen väsyneitä, ja miksi se viikonloppu ei riitä.

Mutta ei hätää! Me ollaan kaikki aivan yhtä rikki!

Hommaan on kaksi lääkettä:

1. Lepää. Levolla tarkoitetaan lepoa. Eikä pelkkää urheilua “koska se piristää aina” vaan myös ihan aitoa lepoa. Sohvalle pötks! Nukkumaan mars! Aivot ja kroppa tarvitsee nolla-aikaa, jossa niiltä ei odoteta mitään.

2. Tee vähemmän. Jos ykköskohta on oireiden hoitoa, tämä on juurisyyn taklaamista. Älä mieti, mitä kaikkea sinun pitäisi jaksaa tehdä koska muutkin tekee, vaan laske innoissasi mitä kaikkea sinun ei toden totta tarvitse tehdä. Ikkunoiden pesu, joulukorttien askartelu ja vanhempainyhdistys menee sitten tähän kategoriaan.

Aikuisen elämä on ihan sellaisenaan jo aika vaativaa. Sinne kannattaa jättää tyhjää, jotta kroppa ja pää latautuu ja jaksaa taas pyöriä. Että eiköhän mennä tästä nyt kaikki yksissä tuumin päikkäreille.

Kirjoittaja ei aio tehdä tänään enää yhtään mitään.

Vie minut veden äärelle (mutta älä laita purjehtimaan)

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Lip-Lap Laiturit ja Suomen Blogimedia

liplap

Olen vesityyppi. Satamat tosin herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samalla kun laineiden liplatus rauhoittaa, mastojen tuulessa kolisevat köydet ja vaijerit tuovat pelkoja mieleen. ”Tuulinen päivä, tänään mennään kallellaan” ajattelen kauhulla joka kerta, vaikka en olisi itse astumassa veneen kyytiin.

Vietimme lapsuudessa kaikki kesät merillä purjehtien ja saarissa hyppelehtien. Luokittelenkin täysin luontevasti itseni saaristolaislapseksi, vaikka kotini on aina sijainnut keskellä kapunkia. Jotain niin omaa siinä kuitenkin on; saaristossa, meressä, vedessä.

Käppyrät männyt, Merikarhusaunat ja äkkiä muuttuvat säätilat rauhoittavat mieltäni. Sydäntäni sykähdyttää sileät rantakalliot, pyöreiksi rullautuneet kivet ja kuohuva Itämeri, jonka sävystä tietää onko sade tulossa. Olen merenkävijä henkeen ja vereen – vaikka en juuri haluakaan veneillä.

liplap

Yksi parhaita asioita maailmassa on nukahtaa veneen hytissä kaarevaa seinää vasten, veden liplattaessa ujosti keinuvan veneen runkoon. Vielä parempaa jos samalla sataa niin että kansi yläpuolella ropisee.

Harmittaa aivan vietävästi, että tämä kummallinen kallistuvan veneen pelko on vienyt purjehtimisen pois elämästäni. Ilman sitä olisin ehdottomasti tehnyt omastakin perheestäni saaristolaisen.

Vesi on minun elementtini. Pahimmat sisäiset myrskyt laantuvat parhaiten aaltojen loputonta kisaa katsellen.

liplap

Tämä kesäkuu on ollut melkoinen myllerrys arjessa talon valmistumisen, rahojen loppumisen, työkiireiden ja kaiken muun keskellä. Päässä on ristissä satoja pieniä ajatuksia ja muutama tosi isokin. Olen näemmä lopettanut urheilun, nukkumisen ja ystävieni näkemisen. Lähentelen uupumuksen rajoja, helpotuksen koittaessa ihan nurkan takana.

Vesi on tullut avukseni. Kesäisellä retkellä Uudessakaupungissa, spontaanilla pyrähdyksellä Vallisaaressa ja lopulta omassa mökkirannassa.

Nyt kun olen istunut jo muutaman tunnin veden äärellä ajatusteni kanssa, alkaa vähän helpottaa. Olen laskenut aaltoja ja kuunnellut liplatusta. Ihmetellyt laituria, joka ei keinu ja kursinut samalla päässäni olevaa tilkkutäkkiä kasaan.

liplap

liplap

Aion olla tänä kesänä vielä monta hetkeä tuolla laiturin nokalla. Toivottavasti vähän paremmassa kelissä kuin nyt juhannuksena, mutta maistuu se iltaviini toppatakinkin kanssa. Eilenkin aurinko kuitenkin paistoi jo sen verran, että muu perhe villiintyi vallan hyppimään laiturilta alas hyiseen veteen.

Laiturin uimarappuset houkuttavat jo muakin hyppelehtimään, vaikka oikeastaan siinä +13 asteisessa joessa juhannuksena pulikoidessani rappuset lähinnä houkuttivat nousemaan pois.

Tuo Käplikseen vuosi sitten asennettu LipLap-laituri hohtaa edelleen kuin uusi ja on ihan yhtä tukeva kuin ennenkin. Laituri on juuri palannut kesämoodiin vietettyään talven kuivalla maalla; se oli kuulemma helppo asentaa talviteloille ja niiltä pois. Itsehän en tiedä, koska olin nekin hetket jossain talokriisissä. Laiturin laittoivat paikalleen ihanat sukulaiset, kiitos siitä!

Onneksi on sukulaiset, ja onneksi on vesi. Viimeisten viikkojen aikana olen päässyt aaltojen kyytiin, majakkasaarelle, lampeen rannalle ja laiturille. Niiden vesien avulla minä laskettelen kohti viikon päästä alkavaa lomaa, laituri ja ranta kerrallaan.

liplap

Haluatko tehdä minut onnelliseksi? Vie minut veden äärelle.

 

Lue lisää laiturista:

 

Se yksi puuttuva musta mekko

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Prisma ja Suomen Blogimedia

Löysin itselleni erään Prisma-reissun yhteydessä täydellisen mustan mekon! Tiedättekö, sellaisen ihan tavallinen musta mekko jonka voi vain heittää päälle ja sen voi sitten yhdistää vaikka legginseihin tai isoihin koruihin ja ai että kun se on sitten monikäyttöinen! -mekon. Tämä suomalaisen Neulomon mekko on kaikkea sitä: hyvälaatuinen, mukava päällä, ajaton, eleetön – ja musta.

Oikeastaan mekko onkin tunika, yli-iso t-paita, jonka sisälle voi piilottaa vaikka kaksikin ihmistä. Siinä on tietysti myös taskut, sillä ne ihmiset tarvitsevat jotakin naposteltavaa piilopaikkaansa.

Kaikissa hyvissä mekoissa on taskut.

Taskullinen bongaukseni oli aivan ehdottoman välttämätön, sillä vaatekaapissani on pitkään ollut mustan mekon mentävä aukko. Minulla ei yksinkertaisesti ole mustaa mekkoa, kerroin ystävillenikin hämmästyneenä. Olimme kaikki valtavan yllättyneitä havainnosta sillä kyllä jokaisella tulee se ihan tavallinen musta mekko olla!

Katsokaa nyt kuinka surkea vaatekaappini oli ennen löytöä, tässähän ei ole yhtäkään mustaa mekkoa!

Tämä ei selvästi ole sellainen tavallinen musta mekko.

Tästähän jokainen näkee ettei se ole monikäyttöinen.

Tämä taas ei selvästikään musta!

Mutta nyt siis on vihdoin mustan mekon aukko täytetty, huh!

Samalta reissulta ostin kuitenkin myös yhden todella värikkään mekon, vaikka niitähän minulla on aivan pilvin pimein. Ajattelin kuitenkin että tämä kaunis kesähuitula mahtuu joukkoon aivan hyvin. Yhden mustan duunipaidankin ostin, koska niitä minulla oikeasti ei ole. Riittävästi.

Housen maksimekko on ollut jo monessa mukana: Ykkösen kevätjuhlissa huulipunan asustamana, muutossa hikistä muijaa peittämässä, pihan väliaikajätskeillä hetken mielijohteesta. Se on juuri sellainen heitän jotain päälle vaan -mekko mitä kesään tarvitaan; mukava, ilmava, turvallinen (ei vilauttele) ja iloinen. Tosin en suosittele kirjahyllyn kantamista yläkertaan tämä päällä, ainakaan ilman että solmii helmaa hiukan pienemmäksi.

En tiedä kuinka moni teistä on käynyt tsekkaamassa Prisman vaateosastoa viime aikoina, mutta suosittelen! Vaatepuolelta löytyy lapsille ensinnäkin parhaat sukat ja muutama meidän lempparimerkki (kuten Adidas, Blaa ja Ciraf), mutta myös itselleni skannaan täydennyksiä.

Työvaatteiden puolelle löytyy hyvin peruspaitoja ja mekkoja, ja tutuista merkeistä mm. Neulomo ja B.Young ovat sellaisia joiden laatuun olen tykästynyt. Toki valikoimassa on montaa muutakin merkkiä, mutta olen itse aika nirso vaateshoppaaja ja tykkään pysyä tutuissa brändeissä. joiden tiedän olevan minulle istuvia, makuuni sopivia, laadukkaita ja siten aikaa kestäviä.

Tästäpä tuli mieleen tärkeä opetus, josta sain taas itseäni muistuttaa. Prismassa on myynnissä nyt myös (jo melkein loppuunmyyty) Ivana Helsiningin oma Love Stories – mallisto. Kuolasin malliston papukaijamekkoa pari viikon ajan ja juoksin pitkin lähimpiä Prismoja sitä metsästämässä. Tilasin sen lopulta väärässä koossa verkkokaupasta ja jouduin pitkin hampain toteamaan etten voi pitää mekkoa.

Vaikka se mahtui hienosti päälle, se ei istunut mielestäni riittävän kivasti. Mekko oli kaunis kuin mikä ja laatu tuntui todella hyvältä, mutta hitto vie, huomasin omasta Instagram Storystani, että mekkoa esitellessä nyin sitä jatkuvasti. Se on varma merkki siitä, ettei vaatetta kannata ostaa! Mekon väärän koon ja siten mallin myötä minuun iski epävarmuus omasta kropastani, ja sellaista vaatetta ei tule koskaan pitäneeksi. Vaatteen pitää korostaa omia vahvuuksia ja saada voittamaton fiilis aikaan. Minun pitää kantaa mekkoa, ei mekon minua. Oikean vaatteen kanssa voin olla ”minut itseni kanssa”.

Jos mekko laittaa minut nykimään, se ei kuulu vaatekaappiini.

Mutta tuo rakas ylisuuri t-paitani, siinä on sitä jotain. Sen kanssa tartun vaikka sorkkarautaan ja rakennan talon! Tai mitä ikinä sorkkaraudan kanssa nyt tehdäänkään!

Pidä huoli että vaatekaappisi on täynnä sorkkarautavaatteita, sillä sopiva malli tuo itsevarmuutta, joka tarkoittaa vaatteelle useita käyttökertoja. Tämä on laadun ohella kestävän vaateostamisen tärkein juttu, koska niitä mekkojahan ei saa ostella hetken mielijohteesta vain kauniin kuosin takia. Tärkeämpää olisi ostaa mieluummin yksi tosi hyvä, joka istuu just sulle ja jota käytetään sitten joka paikassa ja pitkään!

Tämäpä kiusallista. Paljastin itseni itselleni. Älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon!

Ilmeeni kun huomaan puhuneeni itseni pussiin.