Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa

Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.

Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.

Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.

Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)

Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä.  Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.

Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.

Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.

Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.

Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.

Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.

Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.

En pärjää.

Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.

Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.

Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?

Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.

Lue myös:

Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie

Kuinka väsyttää liian aktiiviset aivot?

Työkaveri avasi huomaamattaan pienen matopurkin lounaalla:

”Miten sä aina jaksat aina olla noin hirveän tehokas? Kun sulla on tämä työ, blogi, rakennushommat ja pari lastakin?”

Sen kummempaa ajattelematta vastasin, etten jaksakaan, mutta en voi sille oikein mitään.

Aloin selventää matopurkkia hämmentyneelle työkaverille ja tulin samalla itse ymmärtäneeksi koko kupletin. Suurin ongelmani on se että olen liian nopea, kaikessa. Käyn ihan luonnostani ylikierroksilla ja sille pitäisi löytää jotain purkumekanismeja. Normaalioloissa turbotemponi on minusta ihan ok, se on vain ominaisuus jonka tunnistan perheestäni myös. Siskoni ja isäni puhuvat, siivoavat ja kävelevät ihan samalla naurettavalla tahdilla. Hups vaan ja seuraavaan hommaan! Vain meidän perheessä saadaan mustelmia siksi että ovi aukeaa liian hitaasti suhteessa läpimenovauhtiimme.

En siis ole mikään stressikimppu ja aina rikki (vaikka myönnän että se saattaa siltä täällä blogissa kyllä näyttäytyä), vaan olen vain tosi, tosi nopea. Käyn jatkuvasti sellaisella suoritustasolla, jolla rauhallisemmat tyypit ovat silloin kun stressi on kovimmillaan. Ongelma tästä tulee sitten kun minulle tulee oikeasti paljon tekemistä, silloin ei ole enää mitään mihin korottaa. Lisäksi näistä kierroksista palautuminen on vaikeaa, siksi varmaan olen aina aamullakin vielä väsynyt. Jos ei pysähdy illalla, ei pysähdy yölläkään.

Olen virittynyt väärin, ja nyt tässä 35 ikävuoden kolkutellessa voisin alkaa tehdä sille jotain.

Näen turbovauhtini selkeimmin videoissa joita minusta on huomaamattani kuvattu. Kun naputan kättä mielestäni rauhallisesti, se näyttäytyy nauhalla stressaavana tikityksenä. Kun meikkaan mielestäni seesteisesti, videolla se onkin hirveän vauhdikasta läästimistä. Vauhti jolla lapsille puhua papatan on aivan kreisi, ihmettelen että perhe ylipäänsä saa jotain selvää puheestani! (mutta tätä en aio myöntää seuraavan kerran kun kiistellään siitä pyysinkö laittamaan maidon jääkaappiin vai en).

Eikä se ole vain puheeni, kävelyni tai meikkaamiseni, ylipäänsä koko pääni prosessoi yliluonnollista vauhtia. Mulla soi aina joku biisi päässä, tai joskus jonkin puheen pätkä. Sen taustamusan päällä puhelee yhtä aikaa kahdesta kuuteen ajatusta. Yhdestä seuraa toinen, muistan jotain eiliseltä ja yhtäkkiä olen jo uutta blogijuttua kirjoittamassa.

Pitää muistaa ilmoittaa Kakkonen eskariin, siitä saisi muuten ehkä hyvän blogijutun, maitoa pitää ostaa, voisi perustaa oman ruoan verkkokaupan, pitääkin muuten tarkistaa välikausivaatteiden tilanne ai niin niitä on kahdet kellarissa, huomiseksi on varattava neukkari…ja samalla olen noukkinut kymmenen sukkaa, laittanut koneen pyörimään ja todennäköisesti sanonut Insinöörille että hei Kakkonen puhuu sulle, vastaa sille.

Insinöörillä ja lapsillamme on nimittäin hallussaan se ominaisuus jota eniten kadehdin: jumahtaminen. Haluaisin niin paljon olla joskus itsekin sillä tavalla nollat taulussa, ettei päässä pyöri mitään. Tuijottaa tyhjyyteen ja ladata. Siihen ei selkeästikään pääse suorittamalla ja tekemällä, sen nyt olen oppinut. Mitä kiireisempi olen, sitä enemmän keksin tekemistä ja luon uutta. Kun olen pakotetusti joutilaana, en osaa tehdä mitään, tai olla tekemättä mitään. Enkä rentoudu.

Vähän samalla tavalla kuin on lapsia joilla on niin paljon energiaa että vasta viiden tunnin hiihtolenkki, HopLop ja neljä painimatsia saavat heidät hetkeksi istumaan rauhassa sohvalle, ovat aivonikin kuin liian vähän puistotettu vekara. Ne pyörivät, surraavat ja riehuvat a i n a. Päivin öin.

Uskon että tämä on harjoiteltavissa oleva taito, ja haluankin nyt oppia pysähtymään, hidastamaan, rauhoittamaan ajatukseni. Krapula on toimiva, mutta hieman arveluttava keino. Tervehenkisemmiksi vaihtoehdoiksi olen tunnistanut perinteisen meditaation mutta lisäksi kiinnostaisi kokeilla jotain käsityön henkistä, vaikka niissä susihuono olenkin – tai ehkä juuri siksi. Muistelisin että mekaaninen, toistuva työ käsillä saa aivotkin jotenkin nollautumaan, olenko ihan hakoteillä? Tässä kategoriassa olisi kai värityskirjat, piirtäminen, sudokut, neulominen (yök)?

Onko siellä muita liian nopeita jotka ovat keksineet tapoja jarrutella? Mielelläni kuulisin vinkkejä!

Lue myös: 

  • Kiire sopii minulle – muka
  • Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus
  • Antakaa lisää voita tai vähemmän leipää
  • Muista hengittää välillä

Meno- ja käytösvinkki: LUX Helsinki

Esplanadilla joku tuijottaa purkitettua valoa. Teos ei ilmeisesti ihan aukea. – Täähän on ihan kuin meidän jääkaapista vaan ottais kuvan. Hohhoh taas.

– Saatanan typerää että nää on kaikki polven korkeudella, tuhahtaa vanhempi taiteen ystävä seuraava teoksen kohdalla. Tämä on lapsille suunnattu alue, huomautan ystävällisesti. – No mut täällä on joku ziljoona ihmistä, vois vähän miettiä, hän puhisee kävellessään jo seuraavaa arvatenkin ihan paskaa teosta kohti.

Järjestyksenvalvojat seisovat tien reunassa ja vahtivat tarkasti isoa laumaa. Tapahtumahuumassa moni harhautuu kävelemään keskellä liikennöivää autotietä. Keltaliiviset miehet saavatkin ystävällisillä huomautuksillaan monet havahtumaan vaaralliseen ylitykseen, kunnes Jack Sparrowksi pukeutunut mies kävelee varoituksista piittaamatta keskelle autotietä. – Hei älä mene punaisia päin, yrittävät vielä viimeisen kerran. Hattu heilahtaa ja tyyppi huutaa takaisin ärsyyntyneenä: I don’t speak your fucking language.

Olemme kävelleet lasten kanssa melkein puolitoista tuntia ympäri LUX Helsinkiä. On vähän kylmä ja lapsia jo vähän väsyttää. Kaikki on kuitenkin niin siistiä, ettei tilanne lipsahda lähellekään kiukutteluja. Ihastelemme hienoja valoja ja mietimme miten sen talo näyttikin siltä että se kaatuu vaikka pysyi ihan paikallaan. Fiilistelen tapahtuman järjestäjät mielessäni kuinka hienosti iso massa etenee vaikka välillä ihmisiä onkin ruuhkaksi asti. Isommat teokset alkavat itsestään muutaman minuutein välein, jokainen ehtii varmasti nähdä kaikki hienoimmat efektit. Missään ei ole ongelmia, katkoksia tai virheitä.

LUX on mieletön onnistuminen tänäkin vuonna. Jaksan taas ihmetellä kuinka jotain näin hienoa pääsevät kaikki ihastelemaan. Reitti on sopivan mittainen, erinomaisesti merkitty ja etenee sujuvasti. Teokset hienoja ja erityisesti musiikit tänä vuonna sykähdyttäviä. Välillä korvat on vain pakko pistää vähän tukkoon, ettei se aina jostain löytyvä määkivä naputus kanna omiin korviin. Jokaisessa nurkassa tuntuu olevan se yksi tyyppi.

Näitä saatanan ankeuttajia. Mikä teitä vaivaa?

Jos sinulle tuotetaan maksutta (mutta isolla vaivalla ja rahalla) hienoja elämyksiä, onko pakko valittaa aivan naurettavista asioista? Ihanko tosiaan sua nyt vituttaa että se yksi pönttö joka sinua ei edes kiinnosta on liian matalalla ja ennen kaikkea; onko ehdottoman tarpeellista suoltaa sitä kitkerää makua omasta suusta kaikkien muidenkin nieltäväksi? Sylettää nää tyypit. Jos joku juttu ei ole sua varten, lähde menemään. Suu suppuun ja poistu paikalta. Yle Areenasta löytyy varmasti vaikka Sohvaperunat.

Aina välillä, joskus jopa aina vituttaa aikuiset ihmiset. Hävettää seistä lasten kanssa vieressä kuuntelemassa kun jonkun saama ilmainen kokemus ei kelpaa.

Tämän tekstin piti käsitellä ainoastaan LUXia ja kehottamaan teitä sinne vielä huomenna valofestivaalin viimeisenä aukiolopäivänä. Neuvoisin että menkää aamulla 7-9 välillä tai illalla 17-20. Vinkkaisin että tämä oli hyvä kombo: Illallinen Himalaja -ravintolassa kolmikulmassa, siitä Designmuseon edestä alas Arkkitehtuurimuseon sisäpihan kautta (paras teos mun mielestä!) Kasarmille ja siitä suoraan Espalle, kauppatorille, Sofiankadulle ja Tuomiokirkolle. Espan kautta katsomaan Mikrogalleria ja siitä vielä Korkkaria pitkin takaisin alkupisteeseen palokunnan tornin vierestä. Sekin oli hieno.

Mutta ne helvetin määkijät pilasi tämän tekstinkin. Pitäkää tunkkinne.

Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus

Laitan kattilan kannen kiinni ja alan aktiivisesti odotella. 40 min ja riisipuuroa, varmasti vähän pohjaan palanutta. Lapset katsoo telkkaria aivastellen ja Insinööri on töissä. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, mutta jaksanko edes sitä? Kokeillaan.

Viikko sitten tähän aikaan päässä tuntui stressipäänsärky, vanne puristi kirjaimellisesti päätä. Tänä vuonna olen oppinut että se armeijassa kuulemma kysytty kysymys voikin olla totta. On migreeniä, joka puukottaa silmän takaa; hartiasärkyä joka jättää koko niskan palamaan ja sitten on tämä verenpaineelta tuntuva panta, joka kiristää lievästi ja häiritsee enemmän kuin sattuu.

Tämä vuosi on ollut hyvä mutta raskas kaikkinen talovääntöineen ja uusine asioineen. Uudessa työssä aloittaminen maaliskuussa on näin jälkikäteen katsottuna ollut yksi parhaimmista päätöksistäni vuosiin – heti tämän uuden tontin jälkeen. Silti kumpikin kiristelee vannetta tasaisin väliajoin. Elämässä on nyt vain aika paljon kerralla kaikkea. Näin jo viime yönä unta, jossa istuin jossain turhassa hyväntekeväisyyspalaverissa ja valitin sielläkin kuinka aikani ei enää riitä tähän kaikkeen.

Jopas, tästä ei pitänyt tulla kiireestä valittaminen. Niin se pentele sieltä pantansa alta kuitenkin kurkkii. Piti kertoa vain se, että kuluneen viikon ajan olen pääsääntöisesti tehnyt en mitään.

Jouluviikon piti olla lähes työstä vapaa, sellainen rento lomaan laskeutuminen jonka aikana ehtii hoitaa kaikki joulutouhut. Todellisuudessa istuin vielä koko perjantain kipeiden lasten kanssa toimistolla ja pääsimme yhdessä tontturumballe vasta myöhään iltapäivällä. Suhasimme pitkin kaupunkia, minä perässäni kuumetta pikkuhiljaa nostavaa Kakkosta tsempaten, Kakkonen vissypulloaan kauppojen lattioille tiputellen, Ykkönen tylsistyneenä karkkia vinkuen (sai totta kai, lahjonta kunniaan). Meininki oli ihan hyvä, onneksi, mutta minulla se panta kyllä piukkeni.

Taas meinaan kertoa siitä kiireestä, vaikka en halunnut.  Yritän vain päästä tähän viikkoon, joka on jotenkin vain hulahtanut ohi. Sillä matkalla Lahteen viikko sitten perjantaina iltapäivällä kaikki velvollisuuteni olivat ohi. Työt tehty, lahjat ostettu ja paketoitu, kamat pakattu ja perhe siirretty. Edessä pitkä loma välipäivineen ja vielä tammikuun ekakin viikko etäillen.

Loma! Kaikki aika maailmassa! Ihana joulu, jolloin kukaan ei tee mitään, eikä minunkaan tarvitse edes haluta. Ehdin siis tehdä kaikkea.

Ensimmäiset kaksi päivää vääntyilin kiukkuisesti kun ei ollut mitään järkevää tekemistä. En sanonut sitä ääneen mutta en  mielestäni rentoutunut oikein. Nyt olisi voinut lukea kirjaa, kirjoittaa blogia, aloittaa hitto vaikka kutomisen tai sudokut. En tehnyt kai mitään, enkä muista siitäkään vähästä mitään. Sama toistuu jo kuudetta päivää.

Pääsemme vihdoin tähän päivään, välipäiviin. Välikautiselta näyttävä Helsinki on kostea ja nahkea, minulla on pää kolmatta päivää kiinteästi paikallaan. Panta lähti, noidannuoli tuli liiasta väkisinrentoutumisesta sohvalla. Lapset ovat edelleen kipeinä maratonflunssassaan, minä en edelleenkään ole rentoutunut oikein.

Harrastan kolmatta (vai neljättä?) päivää kotiäitilarppausta. Pyykkään, siivoan, järjestelen, keitän riisipuuroa. Selailen kylppärikuvia, teen lounasta ja pelaan lasten kanssa lautapelejä. Idyllistä, mutta minulle vaivaannuttavaa. Edelleen kuljen sumussa. Kun en tee sitä mitä oikeasti halusin lomalla tehdä. 

Ihan en vieläkään tiedä, mitä tuo maaginen lomatekeminen on, joka kelpaisi. Varmasti jotain suorittavaa, joka flirttailee ajatuksella että sen tekemällä 2018 alkaisi helpommin. Jos juoksen joka päivä, aloitan vuoden energisemmin! Jos kirjoitan kymmenen tekstiä varastoon, tammikuussa saa jättää illat blogivapaiksi! Jos kaikki vaatteet ovat puhtaana, pyykkivuoret eivät lannista ainakaan kahteen viikkoon! No en minä ihan näin maanisesti ajattele, mutta jos edes jotain noista tekisi. Esimerkiksi joka päivä.

 

Pidän tätä kaikkea merkkinä siitä että arkeni on liian täynnä. Jos joutuu päivittäin juoksemaan aamusta iltaan saavuttaakseen kaiken mitä muka pitää tehdä, ei lomalla pysty enää muuhun kuin pysähtymiseen. Se ei ole kestävä malli, lapset.

En harrasta uuden vuoden lupauksia, mutta voin harrastaa vanhan vuoden katselmuksia. Totean, että tänäkin vuonna olen ollut liian ankara itselleni. Tehnyt liikaa toki myös, mutta ennen kaikkea turhan tinkimättömästi. Palaan taas kerran siihen ajatukseen, että minun on mietittävä mitä aidosti haluan tehdä, ei mitä luulen tarvitsevani. Haluan tehdä – listalle pääsee tulevanakin vuonna sanat ja kuvat, tämä blogi, vapaat ajatukset.

Sillä niin ne sormet vain kirjoittavat loppumattomalla tahdilla, juuri kun luulet ettet jaksaisi.

Kymmenen syyllisyyttä jota en nyt aio kantaa

Tämä viikko, ehkä vielä seuraavakin on sitä kuuluisaa joulunalusta. Konsultointibisneksessä tämä tunnetaan myös nimellä kaikki duunit kasaan jotta tammikuussa voidaan olla nälkäkuoleman partaalla.

Nyt painetaan. On konseptia, työpajaa, tarjousta ja ohjelmaa. Se on kaikki ihan ihanaa. Samalla taloprojektissa tapahtuu ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja menetettiin juuri automme eräälle huonosti sijoitetulle ojalle ja siinä töröttävälle tolpalle (onneksi kenellekään ei käynyt mitään pahemmin).

Illat menevät siis niin että minä teen blogia ja töitä ja Insinööri taloa ja töitä. Siitä seuraa useampi tekemättä jäävä asia, jolla ei juuri nyt voi mitään. Ne painavat silti mieltä, joten ajattelin tehdä pienen puhdistavan harjoituksen: kirjoitan ne tähän ja sovin että näin on hyvä.

valeäiti työt

Liikkuu liikkuu mutta eteneekö?

1. En ehdi leikkiä lasten kanssa hirveän paljon. Ehdin kuitenkin. Vartin siellä, toisen täällä. Keskitymme ruokailuun ja kävellään rauhassa kotiin. Se saa nyt riittää, tämä on kuitenkin oikeasti ohimenevä hetki. Joululomasta alkaen sitten taas nähdään (ja kinastellaan) ihan riittävästi.

2. En ehdi enkä jaksa tehdä ruokaa. Paitsi että tänään kyllä tein. Se todellakin saa riittää. Valmiit ruoat on nyt oikein hyvät.

3. En ehdi urheilla. Ei täysin totta, mutta menköön. Siis ehtisin jos haluaisin. Merkkasin urheilukerrat jo kalenteriinkin mutta tämä sää nyt ihan aidosti kyllä vähän hankaloittaa lenkkeilyä.

4. En ehdi olla jouluihminen. Ei yllätä, eikä ole uutta. Meidän perhe ei ole koskaan lähettänyt postikortteja, kuunnellut joulumusaa tai koristellut kotia ennen kuin ehkä ihan päivää pari ennen joulua. Leivottiin pipareita kerran, hyvä! Ei vaivaa pätkän vertaa, mutta pyydän anteeksi jos haittaa muita.

5. En ehdi valmistella joulupukkijuttuja. Tämä harmittaa vähän, koska turhat lahjat on pahinta. Joko ajatuksella mietittyä (mieluiten aineetonta) tai ei mitään. Tänä vuonna meidän perhe taitaa harrastaa aika paljon yleispäteviä lahjakortteja. Aion hoitaa tämän kaiken aikaisintaan 22. päivä joulukuuta.

6. En ehdi pyykätä, tiskata tai siivota. Aivan sama. Saammepahan hienon joulukuusen ja ne valmisruoat yleensä tarvitsee aika vähän astioita.

7. En ehdi kirjoittaa blogia, valmistella podcastia, muistaa Instaa. Paitsi että oikeasti teen näitä kaikkia kuitenkin, joten aivan turha syyllisyys.

8. En ehdi soitella ystävien kanssa. Tässä ei ole mitään uutta, eikä mitään erikoista – ei ehdi kukaan muukaan. Next!

9. En ehdi ylianalysoida elämääni. Tämä on vain ihanaa.

10. En ehdi katsoa The Crownin uusimpia jaksoja. Tämä on kyllä paha. Pitää korjata ensi tilassa!

Näiden sijaan aion edelleen ehtiä:

  1. Nukkua.
  2. Pussata ja halata lapsia joka ilta, ja kertoa että rakastan hirmuisesti.
  3. Soitella Insinöörille ja muulle perheelle FaceTime puheluita siirtymistä, jolloin saadaan edes vähän juteltua.
  4. Tehdä nämä viimeiset metrit kunnialla maaliin.

Puolisona blogi vai mies?

Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli kriisiytyneiden parisuhteiden pelastusoperaatioista. Jännästi melko monella parilla oli pieniä lapsia.

Yksi artikkelissa nostetuista asioista pyörii mun päässä vielä pari päivää lukemisen jälkeen:

”Jotta [lämmin ja läheinen] tunnesuhde pysyisi yllä, yhteistä aikaa pitäisi olla 10-15 tuntia viikossa (..) Eikä se tarkoita vierekkäistä somettamista tai telkkarin katsomista, vaan yhteisiä lenkkejä tai vaikkapa kauppareissuja. Kaikkea sellaista, jonka lomassa voi jutella.”

10-15 tuntia viikossa jutustelua. Sehän on kaksi työpäivää! Keskimäärin kaksi tuntia päivässä pitäisi olla puolison kanssa ihan puolisona. Tai jos viikonloppuna otetaan isompia satseja, sanotaan nyt vaikka viisi tuntia lauantaina ja sunnuntaina rauhassa vaihdettuja lauseita (kenellä on edes niin paljon asiaa?), jää arkeen silti vielä tunti per päivä jutteluhommia. Käsi pystyyn, keneltä tämä onnistuu? Hitto vie, osalle pienten lasten vanhempia 10-15 tuntia selkopäistä hereilläoloaikaa on jo paljon.

Jos näin todella on, se selittäisi paljon pienten lasten vanhempien erotilastoista. Liian vähiin tunteihin jäänyt aito kohtaamisaika johtaa heikkoihin tunteisiin; siihen kuuluisaan erilleen kasvamiseen ja tunnesiteen kylmenemiseen. Tämä voisi myös selittää sen miksi etäsuhteet ovat vaikeita:

”Jo esimerkiksi viikon työmatkan jälkeen tunnesuhdetta joutuu rakentamaan uudelleen.”

Holy moly. Mitä tapahtuu kolmen viikon korvatulehdus-, uhma-, ja deadlinekiireessä jos tunnesuhde kärsii jo viikon nuivasta juttelutasosta?

Laskin nopeasti mihin itse aikaani viikottain päivisin käytän:

  • Työt: 35-45h
  • Urheilu: 1-4h
  • Arjen pyörittäminen (ruoka-, vaate- ja metaduunit): 10-15h
  • Lasten kanssa hengailu: 15-30h (onneksi sentään!)
  • Blogi: 6-10h / Insinöörillä vastaavasti Talo: 8-12h)
  • Insinöörin kanssa jutustelu 0,5-3h

Ooookei okei viimeistä kohtaa en osaa oikeasti laskea. Ei se ehkä ihan noin vähää ole. Mutta ei se kyllä varmasti siihen 15 tuntiin yllä eikä ehkä edes kymmeneen, kun muut aikasyöpöt haukkaavat elämästäni niin paljon. Sen ajan mitä voisin käyttää puolison kanssa hengailuun, käytän kotitöihin ja ennen kaikkea blogiin sekä sen liitännäisiin. Kerron tänne asioita, joita en ehkä jaksa enää edes toistaa puolisolle vaan pahimmillani oletan että hän lukee päivän mietteeni täältä.

Blogini, rakkaani

Eikä se ole mitenkään tarkoituksellista, se nyt vain on jäänyt jotenkin päälle. Huonoa tottumusta kai. Onneksi artikkelinkin pariskunnat saivat montakin juttua muutettua, ihan pienilläkin asioilla. Isoin muutos liittyi isoon elämän priorisointiin:

”Ylikuormittava elämä laitettiin uuteen tärkeysjärjestykseen: ensimmäiseksi nostettiin parisuhde, toiseksi lapset ja vasta sitten tuli kaikki muu.”

Myönnän että mun on vaikea ajatella että mikään menisi lasten edelle. Olen edelleen niin vahvassa sisäsyntyisessä paniikissa siitä että en osaa tätä vanhemmuushommaa, että koen tärkeäksi viettää joka halvatun hetken lasten kanssa.

Tästä ollaan nyt kotona puhuttu ihan aktiivisesti (olemme puhuneet keskenämme! Kelloon 17 minuuttia!) ja jo ekana iltana huomasin miten vaikeaa tämä mulle on. Kerroin lapsille että nyt on 45min aikaa leikkiä ennen iltapalaa ja Ykkönen keksikin heti jotain ja pyysi minut mukaan. Joo totta kai, huikkasin ja samalla Insinööri katsoi minua merkitsevästi. Tässä olis nyt aikaa meille, hänen kulmakarvansa viestittivät. Hän saattoi myös sanoa sen ääneen, mutta en ehkä kuunnellut, olin jo matkalla lasten huoneeseen.

Olisi tuntunut suurelta rikkomukselta sisäistä äitijumalaani kohtaan sanoa lapselle että en tule.

Mutta tämäkin on ihan tekopyhää höpöä. Oikeasti varastan kuitenkin lapsilta koko ajan aikaa. Teen töitä, hoidan blogihommia tai siivoan. Mietin miksi se sitten ei pahoita äitijumalan mieltä? Luulen että ne tekemiset ovat mielessäni ok, koska ne ovat suoritteita, välttämättömiä työtehtäviä. Aika miehen kanssa tuntuisi rikolliselta, sehän on ihan lööbailua!

Mutta kun sitä lööbailua voisi olla ihan tervettä myös sisällyttää elämäänsä. Oikeastaan juuri tätä lapset tarvitsisi: vanhempia jotka hengailee keskenään, juttelee, naureskelee; ovat vahva tiimi joka jakaa elämää eivätkä vain kodinhoitovuoroja.

Arvot ovat tekoja, ja minun arvomaailmaani taitaa nyt kuulua lähinnä erilaiset suoritukset, tietokoneen nakuttaminen ja tiskien pinoaminen. Lienee selvää että haluan muuttaa tämän. Haluan kuitenkin kymmenen vuoden päästä olla edelleen naimisissa mieheni, en blogin ja tiskikoneen kanssa.

Se on kuulkaa kellokortti käteen ja juttelemaan.

Ärsyttävä mutta sairaan hauska muikkeli täällä moro!

Olen lähes koko ikäni kuullut olevani ärsyttävä.

ärsyttävä valeäiti

Ensimmäiset vuodet meni hämmennyksen vallassa, kun en oikein tiennyt miksi olin niin ärsyttävä. Opin kuitenkin luottamaan siihen että näin on. Tein siitä osan persoonaani. Teini-iässä ystävälliset tytöt osasivat kertoa päin naamaa miten monella eri tavalla olin ärsyttävä, joten pian osasin itsekin niitä piirteitä paljon listata.

Opiskeluaikana tein aika aktiivisesti töitä häivyttääkseni ärsyttävät puoleni. Tsemppasin, mukauduin ja tarkkailin itseäni. Tulin siinä aika hyväksi. Olin vähemmän ärsyttävä ja enemmän ahdistunut. Jossain kolmenkympin kohdilla aloin kuitenkin vihdoin oppia jotain vielä paljon tärkeämpää.

Opin ettei sillä ole väliä. Että minun ei pidä enää yrittää muuttaa itseäni ja koittaa olla vähemmän ärsyttävä, vaan ennemminkin ympäröidä itseni ihmisillä, jotka hyväksyvät ne piirteet. Ehkä jopa pitävät niistä!

Enää en sietäisi keneltäkään samaa viestiä. Olet ärsyttävä on hirveä asia sanoa toiselle! Nyt kun olen asian kanssa täysin zen, voin paljastaa teille ihan uusia ärsyttäviä piirteitä, joita ei ehkä edes silloin teininä vielä ollut. Olen oikeastaan asian suhteen niinkin zen että olen kartuttanut itselleni lisää ärsyttäviä piirteitä!

Kolme ärsyttävintä asiaa minussa (tällä hetkellä)

  1. Puhun aivan sairaan paljon ja törkeän nopeasti. Paitsi silloin kun esiinnyn, siitä propsit mulle! Ilmeisesti sitä voi kuitenkin jotain oppia kun riittävän monta kertaa huomautetaan. Keskeytän myös muita jatkuvalla syötöllä. En siksi että haluaisin puhua itse päälle, vaan siksi että olen niin innoissani kun arvaan mihin toinen on menossa. Täydennän siis muiden lauseita ennen kuin he itse pääsevät maaliin asti. Vitsi miten ärsyttävää! Anteeksi!
  2. Puhun koko ajan englantia. En tiennyt tämän olevan edelleen ongelma ennen kuin katsoin Insta-liven tallennetta Päivin ja Lauran kanssa nauhoitetusta podcast-jaksosta Valeäidin nauhoitusten toiseen tuotantokauteen. Olipa ärsyttävää kun yksi jatkuvalla syötöllä heittelee jenkiksi anekdootteja. Anteeksi! Mutta minulla on syyni. Kävin lukion englanniksi Suomessa. Puhuin kolme vuotta englantia Karoliinan, Uchennan, Marjutin ja Sonjan kanssa, vaikka meistä jokainen puhui suomea äidinkielenään. Englanti oli opiskelu- ja puhekielemme, ei sille nyt oikein mitään mahtanut. Sujuvasti kysyimme toisiltamme what’s your lukujärjestys like today ja nyt huomaan että jatkan samaa edelleen pienemmässä mittakaavassa.
  3. Laulan tai vielä pahempaa vihellän jatkuvasti. Tätäkään en huomannut ennen kuin New Yorkin reissulla ystäväni sanoi että en tiennytkään sun olevan tollainen viheltelijä ja heti sen perään naapurin tyttö kysyi minulta metsäretkellä onko pakko laulaa koko ajan. Turns out, kyllä on.

Ja tasapainon vuoksi tiedoksi niille, joilta nämä ovat menneet ohi:

hauska valeäiti

Kolme parasta asiaa minussa

  1. Olen hauska. Parhaimmillani olen kävelevä stand-up show joka saa ihan missä tilanteessa vain edes pienen naurun ihmisestä ulos. Saan pahimmatkin jäärät ja kylmäkiskoiset business-ukkelit nauramaan!
  2. Olen empaattinen. Pystyn samaistumaan, sanoittamaan ja ymmärtämään erilaisia tilanteita hyvin. Sanoisin myös että tämän ansiosta osaan hoitaa yleensä tosi nihkeätkin tilanteet niin että kaikille jää hyvä mieli.
  3. Olen hyvä kuuntelemaan murheita ja ratkomaan niitä. Aivoni toimivat niin että (muiden) ongelmat on helppo pilkkoa, analysoida ja paketoida sellaiseksi paketiksi että niiden kanssa on helpompi jatkaa.

Niin että jos olet valmis sietämään turhaa englannin vilauttelua, moottoriturpaa ja lauseittesi lopettamista, saat vastineeksi hauskan shown jonka aikana kaikki ongelmasi ratkeaa!

JaniillemuilletiedoksiettäfuckyouI’mtoohauskaforyoulalalalallalalalaaaa!!!

Kun en voittanut ja se oli juuri hyvä niin

Ei osunut voitto kohdille perjantain The Blog Awards Finlandissa. Nyt pitäisi heti ekana sanoa että hyvälle hävisin ja oli kunnia olla ehdolla, mutta jos ihan totta puhutaan, nämä fiilikset on pitänyt hakea vähän pidemmän kaavan kautta. Perjantaina olin ihan rehellisesti todella pettynyt. Gaalan valoloiste peitti hyvin allensa minun kirvelevät fiilikset kun silmäkulmassa nyki joku kummallinen iso möntti.

Hymyilin urheasti ja taputin voittajalle. Kun seuraavaa kategoriaa jo juhlittiin, minun päässäni soi.

Olen aivan paska, lopetan koko bloggaamisen, miksi edes ajattelin että olisi mahdollisuudet?

Ei sillä etteivätkö kilpakumppanit olisi kummatkin ansainneet voittonsa. Palkittu voittaja Tuure tekee aivan mieletöntä työtä omalla Tube-kanavallaan. Tuure on todellakin keskustelunherättäjä, rohkea, lahjakas ja sinnikäs Ja vielä niin nuori, ihana tyyppi! Isot onnittelut vielä kerran Tuurelle!

Sitten oli Eino, joka olisi myös ansainnut palkinnon. Eino nostaa jatkuvasti tapetille asioita, joihin minä en uskalla edes koskea. Alustaa, monimuotoistaa ja rakentaa taitavalla kynällään keskustelua joka vie yhteiskuntaamme parempaan suuntaan. Lisäksi on vielä komea ja ihana, todellakin olisi voittonsa hänkin ansainnut!

Oikeastaan, en ole ihan varma olenko vieläkään edes vakuuttunut siitä että juuri minä ansaitsin päästä edes finalistiksi näiden kahden rinnalle.

Kaiken lisäksi olin aidosti aivan naurettavan onnellinen jokaisen perjantaina voittaneen puolesta. Mamman voittaessa perhekategoriassa musta tuntui että tässä oli kaikki mitä tarvitsin. Kun Laura piti kiitospuhettaan, minä itkin onnesta kuin pieni vauva ja mietin että ei mun tarvitse enää edes itse voittaa.

Sillä tavalla taitava olen että osasin silti pettyä muutamaa minuuttia myöhemmin.

Ihan jouduin aidosti nieleskelemään uusia kyyneleitä. Reaktio oli itsellenikin yllättävä kunnes keksin miksi.

Olin pitänyt mahdollista voittoa pelastusveneenä, joka antaisi luottoa blogihommiin. Ajattelin palkinnon kertovan että riitän. Sillä olen tässä syksyllä ihan todella, todella paljon kipuillut Valeäidin kanssa, kokenut valtavaa riittämättömyyden ja huonouden tunnetta.

Eikä tässäkään ole mitään järkeä, koska koko vuosi on ollut ihan mieletön! Blogin muuttaminen omalle domainille oli mulle iso juttu, olen päässyt mukaan aivan mielettömiin yhteistöihin, saanut yhden podcast-kauden menestyksellisesti ulos ja olen ollut paljon enemmän mukana koko alan kehittämisessä. Tämä on monella tavalla ollut käänteen tekevä vuosi.

Mutta sitten on se saakelin Google Analytics, joka romuttaa kaiken. Luvut ovat blogimuuton jälkeen näyttäneet huonoilta. Huonoilta mihin verrattuna? Niin no, en tiedä. Verrattuna muihin, lupauksiin, fiiliksiin tai omiin odotuksiini kai. Joka kerta kun avaan sen pirun käppyräkoneen, tuntuu että kaikki viivat osoittavat alaspäin.

Katson käyriä ja mietin miksi. Mitä teen väärin? Onko tässä järkeä, miksi vielä edes yritän? Onko minulla tähän aikaa, onko mulla oikeaa tahtoa ja kunnianhimoa, onko edes osaamista – olenko riittävä?

No voi herranjestas sentään.

Olen huomaamattani pudonnut syvälle tavoitteellisuuden kuoppaan. Mikä pahinta, olen luonut sen kuopan ihan itse, sitä ei kukaan ole minulta vaatinut eikä tule koskaan vaatimaan. Tämä ei ole päivätyöni, tämä ei ole minuuteni mittari, luvut eivät ole osoitus arvostani muille eivätkä merkki muiden rakkaudesta tai sen puutteesta.

Tämä on rakas harrastus, jolle löydän aikaa koska haluan, ei siksi että olisi pakko.

Joten miksi helvetissä mun pitäisi edes kilpailla jotain lukuja vastaan?

Kaksi yötä nukuttuani aloin puskea takaisin valoisimpiin väreihin. Nyt muistan taas, missä olen ja mitä teen. Heräsin takaisin siihen totuuteen että on todellakin äärettömän suuri kunnia että pääsin ehdolle. Että minut valittiin tuhansien joukosta kolmen kovan joukkoon. Huh! Tästä maailman isoin kiitos teille, jotka minua ehdotitte sekä tuomaristolle joka tarttui ehdotukseen.

En saanut palkintoa mutta sain herätyksen. Muistutuksen siitä miksi tätä teen ja miten paljon tätä rakastan. Jos olisinkin voittanut, olisin mennyt tässä tavoitekuopassani vielä paljon syvemmälle. Onneksi en voittanut, pysyy joku roti tässä!

Olen todella kiitollinen että saan jo kuudetta vuotta kirjoittaa tätä blogia, ja että joku on sitä joskus lukenut. Olen todella, todella kiitollinen ja iloinen teistä kaikista; jokaisesta lukijasta, jokaisesta sivun klikkauksesta joka piirtyy sinne Analyticsin käppyröihin.

(Silti, laitan nyt kyllä sen Analyticsin vähäksi aikaa kiinni. Meidän suhteemme ei taida olla terveellä pohjalla.)

He kaikki myös

Taas näitä #metoo -juttuja. Alkaako jo kyllästyttää?

Minäkin tein oman statukseni. Minäkin olin ensin että no kelläpä ei näitä olisi, varmaan minullakin vaikka en niitä ihan muista, mutta laitetaan nyt tämä.

Ajattelin tietysti että omat kokemukset ovat tosi kesyjä, lähinnä jotain vähän liian innokkaasti haettuja suudelmia. Koin kuitenkin tärkeäksi aiheen, joten osallistuin.

Sitten aloin lukea muiden juttuja. Pupulandia-Jennin tekstin, jossa liian usein tekijänä oli joku vanhempi; Stellan tekstin, jossa hän kertoo ihan liian monesta aivan liian törkeästä tapauksesta omalla kohdallaan.

Huh, mitä tarinoita, mietin. Ihan kamalaa. Yllättävän monen jutun kohdalla mietin että ai niin. Kuulostaa tutulta.

Olihan tosiaan niitä kertoja minullakin. Vaikkapa se kun menin omituisille jatkoille kaverin kanssa ja pussailtiin joidenkin poikien kanssa kunnes hommalle tuli äkkiloppu. Kolmas kaveri ilmestyi huoneeseen, osoitti meitä kaikkia aseella ja ilmoitti että nyt kaikki lähtee täältä vittuun jos minä en saa pillua. Ei sillä että sitä olisi kukaan muukaan ollut saamassa, mutta lähdettiin sitten pois.

Tai se kun oltiin etkoilla ja makoilin muiden seassa lattialla. Vieressä makaava laittoi kätensä minun housuihini. Tiedäthän, kännissä ja läpällä.

Sekin on näemmä ikäryhmälleni normaalia, että ala-asteella pakoilimme tunnettua popliinitakkista, joka kuulemma aina siellä minun koulumatkani poluilla vilautteli. En koskaan nähnyt.

Oli myös melko kuumottavaa kun minuun ihastunut (minä en häneen) vei omaan huoneeseen lukkojen taa, koitti väkisin suudella ja kertoi varanneensa meille yhteisen matkan. Tarvitsen enää sun hetun. Onpa onni että satuin oksentamaan siiderini heti sen perään, se oli hyvä pakokeino.

En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa asiakas, kollega tai esimies on vitsaillut sopimattomasti, hymyillyt väärässä kohtaa tai nuollut yhtäkkiä kaulaa tanssilattialla pikkujouluissa (no se sentään oli vain yksi kerta).

Totta kai minuakin on keskellä päivää Espalla täysin tuntematon, reilusti vanhempi mies kouraissut vastaan tullessaan jalkojeni välistä. Sinne vain hameeseen sujahti koko koura yllättävällä voimallaan. Katsoin taakse shokissa vihaisesti huutaen ja hän jatkoi matkaa vinosti hymyillen.

Ja kyllähän joku minua seurasi autollaan kaksi viikkoa sitten kun saavuin myöhään (liian myöhään, oma moka!) yöbussilta. Pysähtyi sille suojatielle, josta jatkoin metsäpolulle. Nousi kuskin paikalta ja suuntasi kohti metsää, perääni. Ehdin kotiin tälläkin kertaa.

Tosiaan, olihan sitten sellainenkin kun heräsin yöllä siihen että viereeni ”sammunut” kaveri laittoi kätensä paitani alle. Revin käden pois ja jatkoin nukkumista. Sattuuhan näitä.

Huorittelua, suihinottojen vonkaamista, väkisin suutelua. Tissien kourimiselta olen enimmäkseen välttynyt ja vasta Stellan kirjoituksen jälkeen ymmärrän että isot rinnat tekisivät tässäkin kohtaa muiden elämästä vaikeampaa. Onnea on pienet tissit ja hemmetin kova ääni.

Jos jotain tämä lähes itsekseen leimahtanut kampanja on tehnyt, se on saanut ymmärtämään miten paljon tätä on minullekin tapahtunut ja miten paljon olen niistä asioista itseäni syyttänyt. Häpeän edelleen. Sitä että olin monessa tapauksessa itse humalassa tai matkalla siihen. Sitä että kihertelin huomionhakuisesti, tai että olin alkuun osin imarreltu. Erityisesti asekeissi hävettää niin paljon etten meinannut kehdata kertoa tätä insinöörille ennen tekstin julkaisua.

Miksi olinkaan päätynyt niin paskaan seuraan, miksi janosin huomiota joltain aivan onnettomista tyypeiltä, miten päädyin pussailemaan jotain josta en pitänyt lainkaan, miksi lähdin kikattaen karkuun kun olisi pitänyt soittaa poliisi?

Voi jumalauta että olisikin pitänyt soittaa poliisi.

Niitä vähän vähemmän vakavia juttuja on tapahtunut kymmeniä. Pääasiassa teini-iän ohilyöntejä, joista en tavallaan osaa syyttää niitä teinipoikia vieläkään. Se tuntui kuuluvan nuoruuteen se kaikki sekoilu, josta vain osa oli seksuaalista.

Ymmärrän hyvin, mistä Sinkkonen puhui Hesarissa. Tuntuu että nuoren aikuisen ahdistelun takana on joskus vain hataraa itsensä hakemista, väärien mallien matkimista. Ollaan se Jätkä vaikka ei haluttaisi olla, samalla lailla kuin ei oikeasti haluttaisi olla se tyttö joka lähtee random tyyppien kanssa jatkoille.

Ehkä pahinta siksi onkin se että osa heistä kasvaa isoksi kuvitellen että tämä kaikki oli ihan OK. Jatkavat puristeluaan vaikka aikuinen jo tietää ettei tämä sekoilu ole enää millään tasolla hauskaa. Sanotaan EI, mutta jatketaan koska ”tätähän sä halusit”.

Mietin omia juttuja kirjoittaessa kuinka moni minua häirinneistä saattaa tunnistaa itsensä. Häpeää ehkä itsekin mennyttä minäänsä joka haki väärällä tavalla huomiota. Jos kerran suurin osa ellei kaikki tutuista naisista on tätä kokenut, tarkoittaako se että melko iso osa miehistä voisi laittaa omaan statuksensa ”it was me” kertoen toimineensa väärin joskus?

Häirintä on kaikin tavoin perseestä. Se jättää isoja jälkiä ihmiseen ja vaikuttaa kaikkiin tuleviinkin ihmissuhteisiin. Häirintää tapahtuu kaikissa ihmisryhmissä ja sukupuolissa, suhteiden sisällä ja tuttujen kesken. Parisuhteissa, työpaikoilla, kaduilla, baarissa. Naisen ruumis on edelleen yksi halvimmista.

Ein pitäisi olla ei vaikka sen sanoisi yhden joon jälkeen. Myös ei sittenkään on edelleenkin ei.

Tämä kampanja menee ohi ja unohtuu. Tämäkin teksti tuntuu jo rasittavalta toistolta. ”Joo joo me kuultiin jo”. Huomio on siis herätetty, hyvä. Nyt on aika toimia.

1. Puhu. Huomaa oma tilanteesi. Soita naisten linjalle jos koet ahdistelua. Ilmainen numero on 0800 02400. Puhukaa töissä, ottakaa asiat esiin. Monilla aloilla #metoo on herättänyt todella hyvää keskustelua, jonka uskon muuttavan asioita oikeasti.

2. Opeta lapsillesi että he vastaavat itse omasta reviiristään, vartalostaan. Siihen ei saa kukaan koskea ilman lupaa, sitä ei ole kenenkään OK kommentoida ilman lupaa. Ja luvan voi aina vetää pois, saa muuttaa mielensä. Tämän luvan rikkominen on väärin.

Te kaikki miehet jotka olette kampanjan myötä muistaneet jotain kipeää, on ihan tosi kova veto pyytää anteeksi. Sitä olemme jo ilahduttavasti vähän nähneetkin. Te kaikki naiset jotka olette kertoneet rohkeasti, kiitos. Te kaikki ihmiset, muistakaa olla ihmisiä toisillenne.

Lue myös: