Kotiäitinä on usein tosi tylsää ja joskus myös yksinäistä

Viikkaan pyykkiä. Miten ihmeessä viikkaan taas pyykkiä.

Ei nyt kiivetä sinne muru, mennään vasta illalla kylpyyn.

Seuraava koneellinen sisään, yksi rumpuun. Lounas voidaan lämmittää vartin päästä. Taapero kiipeää puhtaiden pyykkien koreihin, nauran sille. Vitsi se on söpö.

Siirrän vaatteita oikeaan koriin ja mietin tätä tekstiä, tätä asiaa. Kyllä olen tylsistynyt, juuri nyt. Allekirjoitan melkein kaiken artikkelista jonka juuri luin, mm. tämän: ”Olen päätynyt kertaheitolla ja pyytämättä suoraan downshiftaamisen syvään päähän.”

Olen jo tehnyt tällä viikolla töitä.  Olen myös urheillut, siivonnut, tehnyt ruokaa ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen silti tylsistynyt.

Heilutan pussilakanaa, taapero kiljahtaa riemusta. Tämä on parasta mitä hän tietää. Heiluttelemme peittoa yhdessä hyvän tovin. Kutitan ja saan entistä isommat naurut. Vitsi miten ihana olet. Onneksi näen tämän. Ei ne jossain päiväkodissa edes voisi ikinä tietää miten paljon tykkäät vaatteista, lakanoista, mytyistä.

Se oli ihana hetki – johon kului vain seitsemän minuuttia. Ruoka voidaan lämmittää jo vaikka nyt sitten.

Kello on 11.34.

Lounas tarkoittaa ensin astianpesukoneen täyttämistä. Miten voinkaan taas olla täyttämässä astianpesukonetta! Samat lautaset samoille paikoilleen, taaperon pillipullon pesu, silikonisen lautasen etsiminen jostain (altaasta), ruoan nostaminen saarekkeelle, lapiointi lautaselle.

Onneksi ruoka on tänään valmiina.

Voi sä löysit ne, ihanaa! Näytäpä tänne vielä!

Työnnän saarekkeen muuta roinaa kauemmaksi jotta pääsen siirtämään ruoat lautaselle. Tunnen jo sormenpäissäni miltä mikron on/off nappi tuntuu, kuulen miten luukku loksahtaa auki. Kymmenen piippausta kun ruoka on valmista. Miksi sen pitää piipata niin monta kertaa? Pysäytän sen ensimmäisen piippauksen alkaessa.

Se on kuule Grönlanti. Osaatko sanoa Grönlanti, heh. Aha nyt sulla on se kakka. No mennääs taas yläkertaan.

Harkitsen Instagram storyn tekemistä, olisiko tässä jotain asiaa. En jaksa. Se on lopulta kuitenkin yksinpuhelua.

Kaipaan naurua, sellaista joka tulee kun kaksi aikuista oivaltaa yhdessä jonkin jutun. Juuri nyt on niin tylsää.

Vaikka miten mulla voisi tylsää olla? Kirjoitan, touhuan, teen töitä, ajattelen töitä ja hymähdän vitseille netissä. Katson sarjoja ja luen uutisia. Tämähän on ihan ideaalia, lomaa töistä!

Siinä Hesarin artikkelissa asiantuntija kehoitti soittamaan ystävälle. Kenelle? Minun ystäväni ovat töissä. En voi soittaa puolen tunnin höhöttelypuhelua kiireisimpään iltapäivään. Kun he vapautuvat töistään, minulla on kiire ruokkia myös koululaisia.

Minä olen hyvässä asemassa ja silti välillä yksinäinen: iltaisin saan seuraa Insinööristä; minulla on laaja ystäväpiiri; voin tehdä töitä ja saada sitä kautta sosiaalisuutta. Silti janoan lisää ja olen heti tuskastunut kun normaali viikottainen lenkkiseurani on poissa.

Ei se ole pelkkä rutiinien tappava tasaisuus, kotitöiden määrä tai pitkäveteiseltä tuntuvat legoleikit. Se on tämä aikuisen seuran puute. Vaikka kuinka kivojakin hetkiä on, kyllä tämä lasten hoitaminen kotona silti paikoin tylsää, jopa yksinäistä.

Minusta sen saa kyllä ihan ääneen myöntää. Samalla tavalla kuin töissä käyminen on kivaa ja etuoikeutettua, sieltäkin joskus kaipaa pääsevänsä pois. On iso etuoikeus saada olla lapsen kanssa kotona, se on myös valtaosin tosi ihanaa.

Ja sitten joskus vähän tylsää ja vähän yksinäistä. Aika jonka ei tavallaan haluaisi koskaan loppuvan mutta joka samalla on mieltäturruttavan hidasveteistä. Pitkät päivät, lyhyet vuodet, tiedättehän.

Tule tänne rakas, oot niin ihana kyllä etten kestä. Mennäänkö puistoon?

Tyttäreni löysi TikTokista laihduttavia lapsia – pitääkö koko homma kieltää?

Tunnetko lapsesi nettielämän?

Oletko tsekkaillut minkälaista kamaa lapsesi kännykästään katsoo? Luvallasi tai ilman?

Ykkönen kertoi yksi päivä nähneensä TikTokissa vähän oudon käyttäjän. Algoritmi oli suositellut hänelle käyttäjää jonka nimi oli suunnilleen ”Laihdutan 08”, ja jossa siis 12-vuotias tyttöoletettu ilmoitti painavansa 34kg, mutta tavoitteenaan on painaa 30kg.

Ihan karmeeta. Niin monella tavalla. Yritin etsiä tätä tiliä laittaakseni hänelle viestiä, mutta en löytänyt – koska vastaavia tilejä löytyi niin monta. Vielä karmeampaa. Pelkästään -08 syntyneitä suomalaisia käyttäjiä, satoja seuraajia, satoja kommentteja. TikTok on siis todennäköisesti täynnä hyvin nuorten lasten laihdutusvideoita. Ja nyt minun 10v lapseni on kohdannut maailman, jossa melkein hänen ikäisensä langanlaihat tytöt kannustavat toinen toisiaan laihduttamaan. Ei hyvä.

Pakkohan sitä oli taas miettiä. Onko TikTok turvallinen sovellus lapselle? No…ei, tietenkään. Eikä edes sallittu alle 13-vuotiaille, mutta olemme antaneet sen käyttöön nukkevideoiden tekemistä varten, eräänlaisena Tubetuksen muotona. Outoa sisältöä tulee silti väkisin vastaan. Pitääkö meidän muuttaa mielipidettämme sen käytöstä?

TikTok on tosi hauska ja ruokkii ihan uusia taitoja lapsessa, mutta sen huono puoli on tosi moninainen sisältö, jonka sovellus läväyttää ekana naamalla sen avatessa. Tajusin silti vasta tämän laihdutushässäkän yhteydessä miten paljon Ykkönen kohtaakin siellä asioita, joilta olemme yrittäneet häntä suojella.

Emme silti ole ainakaan heti kieltämässä häneltä TikTokin käyttöä, ja seuraavassa yritän selittää miksi.

Kuinka voin estää lastani näkemästä ikävää sisältöä somessa?

Netti, some ja tuntemattomien ihmisten tuottamat sisällöt on yksi pysyvä osa elämää. Siellä kohtaa kaikkea, heti kun sinne jalallaan astuu. Sitten onkin se vaikea kysymys että milloin oman lapsen voi päästää nettiin seikkailemaan.

Miltään asialta ei voi lapsiaan suojata loputtomiin. Ei kirosanoilta, kiusaamiselta, pornolta, mielenterveyden ongelmilta, uutisilta, alkoholilta, huumeilta tai oudoilta nettivideoilta. Jos lapsi ei niitä itse kohtaakaan, joku kaveri ne kuitenkin löytää tai jollain on isompi sisarus joka osaa hyvin nuorillekin opastaa aikuisten maailman salat.

Lapset puhuvat, vaikka sinä et puhuisi. Samoin lapset kyllä käyttävät kaikkia niitä netin sovelluksia, mitä te ette kotona anna käyttää.

Toki johonkin asti näitä sovelluksia voi (ja pitääkin) pitää pois lapsen elämästä omilla rajoituksilla ja säännöillä. Johonkin ikään asti tiedät muutenkin aina tarkkaan missä lapsesi menee ja kenen seurassa hän on ja sinne voit antaa omat terveisesi: ei sokeria, ei YouTubea, emme ole antaneet vielä pelata pleikkaria – mitkä omat sääntönne nyt ovatkaan.

Minkä ikäisen lapsen voi antaa tehdä asiaa x? Mahdoton sanoa.

Sitten yhtäkkiä hiipii se ikä jolloin vanhemman vaikutus vähenee ja lapsen vastuu omasta elämästään kasvaa. Ei ehkä vielä ekalla tai välttämättä tokallakaan luokalla, mutta suurin osa lapsista liikkuu jo sen verran itsenäisesti alakoulun aikana että kohtaa matkallaan myös sellaisia asioita joita ei omassa elämässä ole aiemmin esitelty, käsitelty tai sallittu.

Niinä hetkinä astuu voimaan se vuosien mittaan tekemäsi niin näkymättömältä tuntunut työ; kasvatus eli lapsen tapa suhtautua itseensä ja muihin ihmisiin, suhteessa muuhun ympäristöön (tämä ei ole mikään virallinen määritelmä vaan minun tapani ajatella asiaa).

Parhaimmassa tapauksessa homma menee niin että lapsesi on oppinut mikä on hyvää ja mikä huonoa ja mikä tärkeintä: hän on oppinut arvostamaan itseään ja ajattelee olevansa tärkeä. Niin tärkeä, että häntä pitää suojata ja että hän itse voi sen suojauksen tehdä.

Silloin hän ehkä osaa sanoa ”ei kiitos” kun tarjotaan jotain josta menee taatusti pää sekaisin tai sanoo hei lopeta jos joku kiusaa tai kääntyä pois kun joku katselee inhottavaa videota. Tai vaikka hän ei noihin pystyisikään, toimii varaventtiilinä hyvä suhde vanhempiin: uskaltaako hän kertoa kotona illan tullen että kävi tämmöinen juttu, uskaltaako pyytää apua vanhemmilta vaikka olisi tehnyt itse jotain vähän hölmöä tai sellaista mitä ei olisi saaanut tehdä?

Uskaltaako se joskus sanoa että join liikaa juhlissa joissa en olisi edes saanut olla ja jouduin kiperään tilanteeseen?

Mitä tulee TikTokiin, en usko asioiden kieltämiseen mutta en myöskään hälläväliä-asenteeseen. Ei lapselle kannata tai tarvitse asentaa yhtään mitään sovellusta vain siksi että hän haluaa ja kaikilla kavereillakin on. Helpoin tapa suojata siltä väärältä sisällöltä on estää sen saatavuus niin pitkälle kuin vain voi.

Mutta. Tulee vaihe jossa se estäminen on vaikeaa tai mahdotonta. Jos kaikilla kavereilla todella faktisesti on TikTok, voit olla varma että omakin lapsesi kuluttaa niitä sisältöjä tai jopa tuottaa niitä kavereiden luona ollessaan. Kannattaako silloin lapsellasi olla ehdoton kielto – ja samalla kynnys puhua näistä sinulle – näihin palveluihin, vai pitäisikö sinun olla hänen tukenaan niihin tutustumassa?

Minkä ikäiselle voi asentaa TikTokin?

Mitään selkeää ikärajaa netin palveluiden sopivuuteen lapsille ei voi vetää, vaikka sovelluksissa on tietysti omat ikärajansa. Helpointa on noudattaa niitä ja pitää lapset pois kännyköistä ja netistä mahdollisimman pitkään, mutta minä uskon että tapauskohtaisesti voi tehdä toisinkin.

Vanhemman vastuulla on aina palveluiden ikärajojen noudattaminen tai noudattamatta jättäminen sillä vanhempi tuntee oman lapsensa kyvyt ja tunnesäätelyn taidot ja kantaa vastuun siitä onko sovellus lapselle sopiva vai ei.

Meillä on nyt melkein 10-vuotiaalle annettu TikTok-tili, jossa on hyvin selkeät säännöt. Hänellä ei mm. saa julkisen tilinsä puolella saa näkyä oma naama ja nimi. Yksityisen tilin puolella seuraajia saa olla vain omat lähimmät kaverit ja samoin hän seuraa vain tuttuja. Asetuksissa on blokattu viestit ei-seuraajilta jne jne.

Systeemimme ei ole aukoton, eikä sen tarvitsekaan olla. Tärkeintä on että Ykkönen tietää meidän seuraavan mitä sovelluksesta tapahtuu ja miten hän siellä on. Olemme tukena, mutta vähän myös valvojina.

 

Tärkeintä on olla lapsen tukena ja ymmärtää mitä hän netissä tekee, edes suunnilleen

Minusta tärkeintä ei ole se onko lapsella omia tilejä sovelluksiin tai kuinka monta minuuttia päivässä sitä kännykkää saa katsoa, vaan se tekeekö lapsi sitä yksinään. Henkisesti yksinään siis. Vanhempien pitäisi olla ainakin sen verran kiinnostuneita ”nuorten hömpötyksistä”, että tietää mitä kulloisetkin kuumimmat sovellukset tekee, miten niissä ollaan ja miksi ne on niin kivoja lasten mielestä.

Jos vanhempi suhtautuu lapsen harrastuksiin, joita erinäiset sovellukset hyvinkin voivat olla, väheksyen tai ihmetellen, on tosi vaikea tukeutua siihen samaan vanhempaan ikävän tilanteen sattuessa päälle. TikTokin tanssivideoita kuvaavan voi olla aika hankala lähestyä aikuista, joka rypistää otsansa hämmentyneenä ensimmäisen käsiliikkeen nähtyään.

Nuoren voi olla tosi vaikea alkaa selittää netissä kohtaamaansa ongelmaa, jos ensin pitää perustella miksi edes on koko palvelussa. Se johtaa äkkiä salailuun.

En nyt halua tässä jeesustella ja sano että meillä olisi kaikki asiat täydellisesti ja koko nettihomma täysin hanskassa. Ei todellakaan ole. Mutta ainakin aion tehdä kaikkeani pysyäkseni hereillä. Yritän pitää jonkinnäköisen keskusteluyhteyden, luottamuksen ja kevyen valvonnan nyt ja myös vähän vanhemman lapsen kanssa.

Yritän myös pysyä kärryillä siitä mitkä sovellukset on cool ja mitä lapset siellä tekee. Yhtäkään sovellusta ei ladata meidän tietämättämme ja lisäksi mulla on itselläni tili kaikissa Ykkösen käyttämissä sovelluksissa. Seuraan, olen mukana, kannustan ja tuen – ja välillä tsekkaan mitä on tehty ja tarkistan puhelimen yhdessä lapsen kanssa.

Miten te olette nämä asiat ratkaisseet vai mietittekö niitä lainkaan?

 

*Huom: TikTokin virallinen ikäraja on 13, monessa paikassa sen katsotaan sopivan vasta 16-vuotiaille.

Viihdevintiöt kokosi TikTokista hyvän katsauksen, jonka perusteella voit pohtia sopiiko TikTok teidän elämään vai ei.

Ajatuksia imetyksestä ja sitä ympäröivästä keskustelusta

Imetin juuri Kolmosen päiväunilleen. Hän nukahti rinnalle, havahtui vähän vaunuissa mutta nukahti uudelleen. Hän on vuosi ja kaksi viikkoa vanha.

Vielä kuukausi, pari sitten ajattelin tippa silmässä että oi onnea, vauva nukahti rinnalle rauhallisena ja tämä on kyllä parasta ikinä. En ehkä lopeta imettämistä tällä kertaa ollenkaan, tai vasta joskus pitkän ajan päästä!

Arvaamattani ajatus on muuttunut ihan muutamassa viikossa. Imetyskerrat ovat vähentyneet, nyt niitä on yleensä kolme päivässä, joka ennen oli se minimi. Rinnat ovat muuttuneet. Ne palvelevat nyt samoista vanhoista lähtökuopistaan (kirjaimellisesti) eivätkä ole jatkuvasti normaalia täydemmät, valmiina syöttämään.

Imetysrintsikat roikkuvat tyhjinä päällä ja kaivan vaatevarastostani entistä enemmän ei-imetyskelpoisia vaatteita päälle, koska eihän se nyt välttämättä tarvitse tässä päivällä, voidaan mennä ilmankin. 

Tuntuu että olen saanut itseni, rintani ja vaatteeni takaisin vaikka imetys vielä jatkuu. Kun lapsi tulee rinnalle, alkaa maitoa muutamassa minuutissa tulla eikä mistään tule ylivuotoja. Jännä: rinnat ovat itse asiassa nyt äärimmäisen hyvin toimivat imetykseen ja samalla se yhtäkkiä tuntuu ehkä hivenen vähemmän tärkeältä kuin ennen.

En ajattele mitään näistä asioista aktiivisesti mutta huomaan että olen aloittanut prosessin jonka lopussa imetys loppuu. Se ei herätä minussa mitään tunteita, vaikka vasta kuukausi sitten olin aivan vakuuttunut että tätä jatketaan vielä pitkään. Tältä tuntuu kun jokin asia kohtaa luonnollisesti seuraavan vaiheen, se vain tapahtuu!

Vielä en siis ole imetystä lopettamassa mutta veikkaan että pikkuhiljaa se muuttuu vähemmän tärkeäksi meistä kummallekin.

Imetys on minulle tosi tärkeä osa vauva-aikaa ja olen todella kiitollinen että se on kaikkien kanssa onnistunut näin hyvin. Ykköstä imetin 6,5kk, Kakkosta 11kk ja Kolmonen sai ainoana lapsenamme sen 6kk täysimetyksen ja kolkuttelee nyt enkkoja yli vuoden ikäisenä. Silloin joskus, aikoja sitten, myönnän ajatelleeni että taaperon imettäminen olisi jotenkin omituista.

Nyt tiedän paremmin, ei se taaperon imettäminen ole omituista. Ei vuoden ikäisen, kahden tai kolmenkaan. Jokainen äiti imettäköön omaansa niin pitkään tai lyhyesti kuin haluaa. Tai olkoon imettämättä.

Suomessa imetetään alle suositusten – mutta silti melkein kaikkia imetetään

Suomessa enää 9% puolen vuoden ikää lähestyvistä vauvoista on täysimetettyjä (lähde: THL raportti 8/12 Imeväisikäisten lasten ruokinta Suomessa vuonna 2010) WHO:n suosituksen ollessa (globaalisti) 6kk täysimetystä ja imetystä kahden vuoden ikään tai sen yli. (lähde: esim alla oleva kuva). Onneksi kuitenkin alle kuukauden ikäisistä vauvoista jopa 92% oli tuon raportin mukaan ylipäänsä imetettyjä, minusta tämä on ihan iso luku! Hyvin vähän on siis vauvoja jotka eivät saa lainkaan äidinmaitoa.

Imetyksen edut ovat kiistattomat, sekä heti vauvan syntymän jälkeen että myöhemmin.

Itse asiassa niin kiistattomat, että imetyksen puolesta kampanjoidaan, joskus voimakkaastikin. Harmillisesti moni äiti kokee sen niin että imetykseen painostetaan ja että korvikkeen valitsemista paheksutaan.

Koomisesti vanhempaa vauvaa imettävä saattaa kuitenkin alkaa saada jo kummeksuvia katseita ja töksäytyksiä, et kai sä vielä imetä, anna sille jo jotain oikeaa ruokaa! 

Joskus tuntuu että kulttuurimme sanoo ”imetä, mutta älä liian pitkään” ja antaa ymmärtää että on ylipäänsä mahdollista tehdä asiassa valintaa – tai että imetysasiat kuuluisi kellekään muulle kuin vauvan vanhemmille.

Olen miettinyt mikä mun asenne tähän kaikkeen on. Lyhyesti se taitaa olla tämä: Imetys on hienoa ja tarvitsee onnistuakseen hirmuisesti tukea ja kannustusta, eikä yhtään syyllistämistä. Mutta imettäminen ei ole yhtä kuin vanhemmuus, tai edes kovin suurta osaa siitä. Se on tapa ruokkia vauva.

Imetys ei aina mene ihan käsiä heilutellen, jos koskaan. Toisille se ei onnistu ikinä, vaikka miten pumpataan, itketään ja yritetään. Imetys on helpoimmillaankin alusta asti opeteltava taito, jossa saattaa tulla niin yllättäviä esteitä matkaan ettei edes imetysohjaaja saa niitä heti kuntoon – tsekkaa tästä ihana teksti Happy Milk Maman tuoreimmalta taipaleelta.

Siksi pidän tosi hyvänä että tuetaan, kannustetaan ja ohjeistetaan imettämään. Uskon että moni haaste ratkeaisi kun tietämystä olisi enemmän. Oma imetystaipaleeni Ykkösen kanssa olisi varmasti voinut jatkua pidempään jos olisin silloin tiennyt että menossa oli ehkä 6kk tiheän imun kausi, jonka yli voi kiivetä. Olisin saattanut jaksaa yrittää jos olisin tiennyt että se on mahdollista.

En kuitenkaan missään asiassa usko painostukseen, en edes rivien välistä sellaiseen. Se saa vain ihmisen väistymään kauemmaksi, suojaamaan itseään. Puhutaan imetysfanaatikoista, mutta en minä kyllä sellaisiakaan ole kohdannut. Joskus vain imetyksestä puhuminen ylipäänsä leimaa ihmisen fanaatikoksi.

Herkkä aihe, vaikea keskustella. Siksi olen sitä välttänytkin.

Tämän vuoden olen yrittänyt itse vain imettää vauvaani ja olla juurikaan puuttumatta imetyskeskusteluun, mutta juuri kun mietin asiasta kirjoittavani huomasin käynnissä olevan kansainvälisen imetysviikon!

Se sai minut pusertamaan tämän kaiken nyt ulos itsestäni, puolikkaita ajatuksia valmiina hyökkäyksille. Haluan kertoa oman tarinani, ottamatta kantaa muiden tarinoihin. Sanoa teille että kyllä kannattaa ehdottomasti imettää jos se vain onnistuu, se on ihanaa! Mutta jos se on ihan kamalan vaikeaa ja yrityksistä ja tuesta huolimatta kaikki itkee, älkää kiusatko itseänne. Pullosta ruokkiminenkin on ihanaa!

Päätän tämän polveilevan ajatukseni toivotuksiin imetysviikon kunniaksi:

Onnea kaikki te jotka pystyitte imettämään, jokainen tippa on bonusta!

Te joille se ei toiveesta huolimatta onnistunut, halit.

Kiitos kaikki te, jotka käytätte aikaanne vapaaehtoisina muiden imetystä tukien.

Imetys on best (niin kauan kuin se on best)!

Arki palaa, onni jää

Kaupallinen yhteistyö: Valio

Se oli siinä. Insinööri menee huomenna töihin ja koulutkin alkaa taas pian. En voi enää paeta todellisuutta: arki palaa. Tunnin kestävät aamiaiset ja aivan liian myöhään päättyvät illat pitää paketoida taas kunnon kansalaisten rytmiin ja huolehtia että kaapissa on puhtaatkin verkkarit, tai jopa muutakin kuin verkkarit.

En silti suostu masentumaan vaan yritän tuoda loman mukanani arkeen – vaikka tämä on edelleenkin ihanaa erikoisarkea Kolmosen kanssa. Nappaan joka päivä palasia kesästä ja lomasta mukaani, imen niitä elimistööni ja muistisoluihin aamusta iltaan.

Yritän pitää kiinni siitä riemusta kun aurinkoinen hetki sai meidät lähtemään rantaan ukkosta uhmaten (kastuimme, mutta myös nauroimme); haluan muistaa kuinka äkillinen päätös lähteä veneretkelle oli stressitön ja helppo, kuinka lapset saivat nukkua teltassa saaressa ja miten kerran lilluin paljussa yhdeltä yöllä sateessa, ihmettelemässä vastarannan ukkosta ja laiturille asettuvia lintuja.

Paljussa en voi loputtomiin arjessa hengailla, mutta voin ottaa osan kesän tuomasta asenteesta mukaani myös marraskuun pimeyteen. Haluan kantaa osan loman tunteesta arkeen, tunteen siitä että ei se ole niin justiinsa ja siivota voi huomennakin. Koska se on todella niin – mitään ei ole pakko tehdä vain siksi että on tiistai ja huomennakin koulupäivä.

Arjessa sitä vain jää niin helposti siihen ajatukseen että on tehtävä asioita nyt ja oikein jotta arki rullaa huomennakin. Oikeasti syyskuussakin voisi päättää olla mökillä vielä yhden yön; lähteä joulukuussa pimeälle metsäretkelle ja napata nopeat eväät mukaan, jättää pyykit huomiselle.

Vauvan ruoat reissussa

Valmiit puurot on täysin ok myös arjessa

Olen syöttänyt Kolmoselle kesäkuusta alkaen pelkkiä Onni-puuroja ilta- ja aamupalaksi, välipalaksi ja “hups unohdettiin taas ruoka” -palaksi. Niitä menee tölkkitolkulla, monta per viikko. Koska miksipä ei? Kolmonen rakastaa kaikkia Onni-makuja ja syö ne hyvin, minä taas rakastan sitä ettei ylimääräistä tiskiä tule (mökki) ja että aina liian myöhään alkanut ruokailu voi alkaa sekunnissa.

Tästä Instagramiin raportoidessani olen saanut teiltä yllätyksekseni viestejä siitä kuinka tekin olette nyt esimerkistäni vapautuneet syöttämään vauvalle valmiita ruokia ilman huonoa omaatuntoa. Minusta tämä on tosi pysäyttävää. Siis sekä se että olen voinut helpottaa elämäänne (ihanaa!) mutta erityisesti ajatus siitä että pitäisi potea huonoa omaatuntoa koska ei keitä itse vauvalle puuroa vaan ottaa sen suoraan purkista.

vauvan ruoat reissussa onni puuro kokemuksia

Tavallaan kyllä ymmärrän tämän, koska se sama ajatus yrittää vaania minua aina joskus. Jonkinlainen evankelis-muterilainen osa aivoissani sanoo että kaikki on sinun itse tehtävä ja puurot haudutettava, vaikka se ei oikeasti edes ole minulle tärkeää! Minulla on aika sama miten ruoka pöytään tulee, kunhan tulee ja on syötävää.

Jos lapsi tulee kylläiseksi ja on terve, valittu ruoka on ollut oikein sopivaa ja vanhemmuus riittävää. Aivan sama mistä se puuro tuli.

Siispä tämä jos jokin on asia jonka siirrän konkreettisesti arkeeni: koska vauva rakastaa Onni-puuroja ja syö ne nollahävikillä, jatkan niiden antamista myös silloin kun minulla olisi kaikki aika ja jaksaminen tehdä puuro itsekin.

Onni on hövelimpi arki

Samaa ajatusta haluan jatkaa kaikkeen muuhunkin arjessani. Annan itseni olla höveli, vaikka ei olisi loma tai viikonloppu. Muistutan itseäni että vaivannäkö ei tee asioista arvokkaampaa, kärsimys ei hio elämästä laadukkaampaa. En luisu täyteen paheellisuuteen vaikka söisin kaikki ruokani toisen tekemänä tai lopettaisin siivoamisen kokonaan (sivumennen sanottuna, palkkasimme juuri siivoojan).

Joku sanoi joskus että sinun arkesi on lastesi lapsuus. Käännän tämän lievästi tuomitsevan lauseen sellaiseksi ajatukseksi että lapsilleni oleellisinta on se mitä me teimme yhdessä, eikä se miten sen teimme. Heitä ei kiinnosta pätkääkään keitinkö itse sen heidän lempipuuronsa vai en, tai siivosimmeko itse jokaisen vessanpöntön. Heitä kiinnostaa se ehdittiinkö illalla vielä pelata Afrikan tähteä vai halusiko äiti mieluummin tiskata puurokattilaa ettei se kato jämähdä kiinni ja nyt on jo melkein nukkumaanmenoaikakin. Katsotaan sitten huomenna.

mitä puuroa koululaiselle eväät retkelle vauva onni puuro eväs onni puuro kokemuksia

Samaan höveliin meininkiin kannustan teitäkin. Heittäkää kassiin vielä tälläkin viikolla retkikamat, pari Onni-puuroa taittamaan pahimmat nälät kaiken ikäisiltä, pullo vettä ja joku hyvä peli. Täytä astianpesukone ihan tyhmästi ja pyöräytä pyykkikone puolillaan. Laita maitotökki suoraan kartonkiin litistämättä. Mene meikit naamassa nukkumaan tai ole yöppäreissä koko päivän, kunhan muistat relata.

Arki ehkä palaa, mutta kesän onni voi jäädä.

Leluja ruokapöydässä? Sillä ei ole mitään väliä. Älä nillitä.

Tiedättekö mihin olen aivan helevetin väsynyt? Pikkuasioihin takertumiseen ja niistä nillittämiseen, erityisesti vanhemmuudessa.

Laitat Instagramiin söpön videon, jossa lapsesi juoksee hakemaan posteja ja saat vastauksen että hui miten näin kylmällä olette ilman takkeja, etkö pelkää että tulee korvatulehdus. Näytät toisessa kuvassa syövän samaa jäätelöä taaperon kanssa ja joku huomauttaa että voi tulla karies.

Tai et kai vaan tehnyt sitä virhettä että joku jossain oli menossa jollain kulkuvälineellä ilman kypärää tai herranjestas sentään – kypärä päässä mutta remmi aivan liian löysällä?

En tiedä mikä siinä on että toisten virheisiin puututaan nyt niin hanakasti, mutta vielä enemmän kummastuttaa se mikä lasketaan “virheeksi”. Keskustelussa vanhemmuudesta puuttuu täysin mittasuhteet kun lisätty sokeri, käytettynä ostetut kengät ja turvavyöttä matkustaminen ovat samalla viivalla.

Jos sinä jaksat sanoittaa kaikki tunteet, lukea kasvattavaa kirjaa joka ilta, valita oikeat kengät ja valmistaa sokerittomia välipaloja, se on tosi fine ja ihan oikeasti hirveän kunnioitettavaa. Nostan sinulle hattua!

Mutta onneksi olet myös viisas ja tiedät että sinun ei tarvitse mennä valistamaan muita vanhempia mistään näistä asioista. Olet varma omasta vanhemmuudestasi eikä sinun siksi tarvitse kasvattaa muita kommentoimalla avuliaasti että “kai tiesit ettei liukuestesukkia suositella käytettävän kengän sisällä lapsen jalan kehityksen takia”. Voi olla ettei hän tiennyt, tai sitten voi olla että hän tiesi eikä välittänyt.

Shokeeraavaa, tiedän! Mutta meistä jotkut todella valitsevat toimia suositusten vastaisesti.

Vanhemmuus on aivan liian raskas taakka kantaa jos jokainen askel on otettava parhaan mahdollisen tiedon ja ymmärryksen mukaan ja jos kaikista asioista pitää sitä tietoa etsiä. Elämme ajassa jossa ihan kaikesta on saatavilla laajaa tutkimusta ja tietoa. Elämme myös ajassa jossa sen tiedon kaivamista ja hyväksikäyttämistä odotetaan ihmisiltä, jotka ovat samaan aikaan kiireisempiä kuin koskaan eikä kylä enää kasvata.

Meille 2000-luvun vanhemmille annettiin kaikkien vuosikymmenten oppaat äänikirjana suoraan korviin ja sanottiin että “pärjäile”.

No ei me aina pärjäillä. Eikä varsinkaan jos nurkan takana on toinen 2000-luvun vanhempi huomauttamassa että pillipullosta juova voi olla ongelmissa sitten päiväkodissa kun ei ole nokkamukia oppinut, “halusin vain kertoa tämän, ehkä jo tiesitkin”.

Vanhemmuus on ihan törkeän raskasta, jos siitä tekee tosi raskasta. Jos joka hemmetin “voinko katsoa telkkaria” pyyntö eskaloituu suureksi vanhemmuuskysymykseksi ruutuajasta, lapsen niskan optimaalisesta asennosta ja tulevaisuuden käytöshäiriöstä, olet pulassa. Pyyntöjä, valintoja, päätöksiä ja tekoja tehdään vanhemmuudessa satoja päivässä. Ei niiden keskellä voi jatkuvasti pohtia mikä nyt olisi parasta ja oikein ja teenkö minä nyt absoluuttisesti parhaani.

Tulet joka tapauksessa pyörtämään omat lupauksesi (“En kyllä ikinä itse uhkailisi lastani noin!”) ja pettämään omat odotuksesi vanhemmuudesta. Anna vähän löysää hihnaa itsellesi jo nyt.

Ei vanhemmuutta tarvitse hikaroida, ihan oikeasti. Sanon sen nyt ääneen: näillä pikkujutuilla ei ole isossa kuvassa mitään väliä.

Ne ainoat merkitykselliset vanhemmuuden asiat ovat isoja, syviä, perustarpeita. Saako lapsi riittävästi ei-tappavaa ruokaa, turvallisuutta, läheisyyttä, tukea, rakkautta. Ytimekkäästi: jos sinua mietityttää oletko hyvä vanhempi, todennäköisesti olet. Pelkkä sen pohdinta kertoo että sinä välität ja sinä yrität.

Vanhemmuudessa on niin monta mutkaa ja vuotta jäljellä että nämä pikkulapsiajan esiasteet ovat ihan kärpäsenkakkaa. Ehdit vielä mokata tai lapsi kehittää itse itseään ja kavereiden kanssa sellaiseksi että sinun varhaislapsuuden parhaat aikeet valuvat tyhjiin – tai ehkä lapsestasi tulee vailla kaikkia odotuksia hieno ja mahtava ihminen, vaikka sinä et jaksanut lorutella!

Lapsesi kehitys, koulumenestys, sosiaaliset taidot ja selkärangan kehittyminen oikeanlaiseksi eivät ole kaikki sinun tekosiasi.

Tämä kaikki ei ole sinusta ja vanhemmuudestasi kiiinni, ihmisen kehitys on niin paljon isompi kokonaisuus kuin miltä se näyttäytyy kotona vietettyjen vuosien aikana.

Ja toinen juttu: olen tosi kyllästynyt siihen että jokainen vanhemmuuteen armoa lupaileva teksti menee ihan sankaritarinan kautta. Että annetaan muka armoa itselle ja toiselle, kun muuten suoritetaan aivan 10/10. “On ihan ok silloin tällöin antaa ruutuaikaa että vanhempi saa hetken levätä kun talossa on neljä pientä vauvaa ja kolme koiraa sekä kylpyhuoneremontti.”

On myös ok silloin tällöin tai joka päivä antaa ruutuaikaa vähän tai paljon ihan muuten vain. Ole hyvä, annan luvan! Lapsesi saa myös leikkiä leluilla ruokapöydässä, mennä ilman hammaspesua nukkumaan ja maistaa jäätelöä jo vauvana. Se ei mene rikki.

Näillä pienillä jutuilla ei ole mitään väliä.

Sitä paitsi lapsissa parasta on se että ne voi aina ohjelmoida uudestaan. Jos annat lapsen puolen vuoden ajan leikkiä lelulla ruokapöydässä, se ei tarkoita että olet loppuelämäsi pulassa. Sitten kun jaksat, voit ohjelmoida sen pois siitä tavasta (ja löytää samalla jonkun uuden pahan tavan).

Sitten vielä kerran se toinen asia: muiden vanhemmuuteen puuttuminen, nillittäminen. Älä tee sitä. Varsinkin Instagramissa tuntuu olevan käynnissä “etsi viisi virhettä” peli, jossa jokaisesta nähdystä virheestä voi ja pitää huomauttaa.

On niin sairaan ärsyttävää että jo valmiiksi ylihyville vanhemmille nillitetään jostain aivan pikkuasiasta toisten jo valmiiksi ylihyvien vanhempien toimesta. Siinä keskustelussa syyllistyy ainoastaan he jotka jo nyt tekevät kaiken niin hyvin kuin ikinä osaavat. Uupuvat vain mokomat tästä.

Samalla he, joiden vanhemmuuteen olisi ehkä syytä puuttuakin, eivät todennäköisesti ole koko keskustelussa mukana. Heitä ei sellainen kiinnosta.

Huonoa vanhemmuustoveruutta taas on se jos kiinnostaa liikaa tekeekö toinen lapselleen hyviä vai haitallisia valintoja – sinun näkökulmastasi.

Älä nillitä, ole hyvä toveri.

Inspiraatio tähän tuli Iidan matkassa hienosta blogijutusta aiheeseen liittyen!

Lue myös:

Vauvuuden päättymisen sietämätön haikeus

Kolmosen vauvavuotta on 4o päivää jäljellä, mutta minä tunnen sen jo päättyvän. Näen päivittäin vauvuuden valuvan hänestä pois kuin ylimääräisen hiekan muotista.

Jo muutaman viikon ajan tuo pieni olento on ollut sellaisessa taianomaisessa välitilassa, jossa ollaan vielä ihan vauvan näköisiä, kokoisia, oloisia mutta silmissä heijastuu jo taapero. Eikä se ole pelkästään uusien taitojen karttuminen, vaikka se viikko sitten  otettu ensimmäinen askel ilman tukea vahvasti taaperopuoleen viittaakin.

Tässä on kyse jostain enemmän henkimaailman asiasta, tietoisuuden kasvusta – hänen ja minun. Hän sanoo ”nap” ja osoittaa napaansa, pudistelee päätä ja sanoo ”ei” kun kukkaruukku on lähellä. Hän katsoo syvälle silmiin ja yrittää naurattaa. Hän kurkkaa uteliaana jokaisen nurkan taakse ja kynnyksen ali, kuin odottaen sieltä saapuvaa ihan erilaista elämää.

Hän itkee kun sisarukset itkee, ja pelästyy jos joku on vihainen.

Minä tiedän miten tässä käy. Muistan tarkemmin kuin koskaan ennen kuinka se loputtoman kulmaton, pehmeä vauvuus vain yhtäkkiä tuntuu päättyneen ja kodissa asuukin lapsi. Sylissä melkein muodottomaksi sulava mytty on kuin taikaiskusta muuttunut tiukaksi puikoksi joka pysyy pystyssä (sekä valveilla että tolpillaan) ja tutkii maailmaa askeleen verran kauempana.

Tällä kierroksella se ei tule käymään niin yhtäkkiä, vaan on kuin näkisin ensimmäistä kertaa liukuvärin sekoittuvan. Yhdessä hetkessä vauva, toisessa lapsi. Hän, ihan oma itsensä ja perheenjäsenensä eikä mikään söpö lemmikki enää. Joka päivä hieman vähemmän vauva, vaikka vieläkin ihan vauva.

Ja ensimmäistä kertaa minä koen tästä haikeutta, sellaista oikeaa haikeutta. Tämä oli ensimmäinen vauvavuosi, joka oli alusta alkaen helppo. Muutamat (kymmenet) vaikeat nukutukset, juu, mutta ei mitään kummempaa. Tämä on myös viimeinen vauvavuosi, erittäin todennäköisesti. Se tuntuu ihan kamalalta.

Nurkan takana odottaa uhma, kasvukivut, ensimmäiset taudit (tämä lapsi on ollut täysin terve, mikä homma!) ja pelottavat tilanteet. Rimpuilevat jalat, oksennetut nakit ja sylistä pois pyristelevä vekara.

Se minua kai eniten jännittää, tieto siitä että tämä auvoinen vauvakupla päättyy. Ihan pian tunnen ensimmäiset negatiivisetkin tunteet lastani kohtaan, ja hän minua.

Vaikeat tunteet lasta kohtaan on väistämätön kehitys jota en odota lainkaan, sillä tähän asti olemme aidosti vain rakastaneet ja ihailleet toisiamme. On niin hurjaa miten se tulee muuttumaan, miten sen kuuluukin muuttua kun vauv – ei vaan lapsi – alkaa koetella rajojaan, tutkia reunoviivojaan. Kun pitää alkaa kasvattaa eikä vain kasvattaa, siis ruokkia.

Näen toki samalla sieltä kulman takaa kurkkivat hienot asiat! Ensimmäiset askeleet, oikeat sanat, puolitoistavuotiaan loputon söpöys kun se sekoilee kaikessa, ensimmäiset yhteiset leikit muiden lasten kanssa ja niin edelleen. Tiedän, että isompien lasten vanhemmuus toimii minulla tosi hyvin. 

Mutta juuri kun sain maistiaisen siitä että voinkin osata nauttia myös vauvuudesta, niin silloin se jo melkein loppuu.

Hyvä puoli tässä tietoisuudessani on se että nyt otan oikeasti kaiken irti joka päivästä. Annan vauvan joskus nukkua rinnalla koko aamu-unensa, koska tiedän että todennäköisesti kohta on muistoja vain sekä imetys että rinnalle nukahtaminen. Kannan vauvaa sylissä tuntikaupalla, koska kohta se ei enää malta olla vain kyytiläinen. Sivelen hänen hentoisia hiuksiaan, sillä tiedän niiden kohta menevän takkuun kaikesta tahmasta, leikkaavani niistä joskus vielä purkkaa pois.

Kaikki on nyt vielä niin koskematonta, rikkoutumatonta. Puhdasta.

Nautin tästä kaikesta niin täysin siemauksin että ehkä kerrankin olen valmis siihen muutokseen kun se tulee. Odotan sitäkin oikeasti jo aika innolla, vaikka haikeus meinaa välillä jyrätä kaiken ylle. Talletan ensimmäiset mustikat ja varpaat rantahiekassa muistoihin ja alan jo odottaa sitä kaikkea muuta.

Tämä vauvavuosi on pian ohi ja ihan hyvä niinkin. Se saa jäädä vauvakirjan väliin rakkaana muistona, kokonaisuuden siloittavana hyvänä kokemuksena.

 

Lue myös:

Puuhailu ei ole pahasta, mutta se voi salakavalasti uuvuttaa

Minä ajattelen, että yhdessä päivässä tekemiseksi riittää se että pitää vauvasta ja muusta perheestä huolta, ja ehkä itse vähän liikkuu että jaksaa tehdä arjen hommat. Pitkään ajattelin että äitiyslomalle / hoitovapaalle riittää periaate ”yksi juttu päivässä”. Jonkun yhden kivan tai tarpeellisen puuhan voi tehdä: kirjoittaa sähköpostin, siivota kaappia tai täyttää vauvakirjaa. Siihen se aika riittää, kaikki muu on vähän liikaa.

Noin ajattelen, mutta sitten toimin täysin eri lailla. Ehdinkin tehdä jotain, joten teen. Ehdinkin tehdä ehkä hei ton toisenkin jutun, teen senkin! Puuhailen iloisesti ja vauhdilla kunnes yhtäkkiä on ilta ja tajuan puuhailleeni niin paljon että hengästyttää.

Tämän tekstin kirjoituspäivänä olin mm. tehnyt näitä asioita:

  • Edistänyt tulevaa myyntikurssiamme
  • Ottanut kuvat yhteistyökirjoitukseen ja käsitellyt ne
  • Viimeistellyt ja julkaissut sen yhteistyökirjoituksen
  • Suunnitellut toisen yhteistyön jatkoja
  • Lähettänyt kolme tarjousta
  • Maksanut laskuja
  • Siivonnut oman vaatekaappini (talvesta kesäksi ja liian huonokuntoiset pois)
  • Valmistanut lounasta
  • Tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen – kahdesti
  • Valmistanut illallista
  • Valmistanut Kolmoselle bataattivohveleita
  • Katsonut yhden webinaarin
  • Vaihtanut Plantuin kasvit ja tilannut uusia kapseleita
  • Kirjoittanut tätä tekstiä.

…samalla kun hoidin vauvaa joka oli tämän kaiken aikana vain reilun tunnin unessa. Leikin, hassuttelin, imetin, syötin ja estin sitä tippumasta pää edellä sohvalta alas. Siis perus hoitovapaapäivä, jonka päälle olen ampunut paljon työ-töitä, kotitöitä ja vielä ylimääräisiä siivoushommiakin, vauva kainalossa.

Tuota tekstin aloittanutta touhulistaa kirjoittaessani, mulla ei ollut mitenkään hirveän ylitehokas olo. Sellainen fiilis vain että olipa kiva päivä, tänään sai paljon aikaan! Kunnes menin nukkumaan ja keho jatkoi juoksuaan. Nyt näen ihan itsekin että olen tehnyt taas aivan hirveästi kaikkea.

Minulla on muutama ongelma. Yksi on se, että nautin niin paljon tekemisestä ja suorittamisesta. Puuhailussa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta helpolla se lyö yli niin että on vaikea vain pysähtyä ja olla. On tosi vaikea saada kicksejä siitä että onnistuu tehokkaasti tekemään montaa juttua ja sitten osata lopettaa se ajoissa – se on mahdollista, mutta vaikeaa.

Toinen ongelma on keskeneräisyyden sietäminen ja jatkuva tunne siitä että vielä olisi jotain tehtävää. Ei niin että minusta pitäisi tehdä jotain (koen kyllä tehneeni jo todellakin riittävästi) vaan niin että kirjaimellisesti näen ja muistan koko ajan jotain joka on vielä tekemättä. Kävelen yläkertaan: ai saakeli tossa on vielä noi pyykit lajittelematta (neljättä päivää). Kastelen kukkia ja muistan: uusia kasveja voisi jo ostaa kuolleiden tilalle! Valmistan lounasta ja tajuan: jonkun piti käydä isosti kaupassa. Kirjoitan tätä tekstiä ja nyt soimaan jo itseäni: siellä kaupassa ei ole vieläkään käyty.

Tiedän ihan tasan tarkkaan ettei työ tekemättä maailmasta lopu, olenhan burnoutit ja masennuksetkin kokenut ongelmani takia. Silloin opin että voin toden totta jättää kaiken tekemättä eikä mikään kaadu.

Mutta keskeneräiset työt vaanivat minua silti. Huomaan että takaraivossani minua ajaa aina ajatus siitä että tekemättömät asiat pitäisi ehtiä tehdä ennen kuin..

…ennen kuin mitä? Olenko ollut vain aina niin ylibuukatussa arjessa, että yritän jokaisella vapaalla hetkellä syödä itselleni ennakkoon siihen vapaa-aikaa? Kuin riehuisin raivopäisenä läpi arkiviikon saadakseni lauantaina rentoutua? Koska ihan kohta jossain on taas sellainen viikko etten ehdi tehdä mitään ja vain unen varjelu saa minut iltaisin lopettamaan kaiken touhun?

Kaikkihan sen jo tietää ettei sitä lepolauantaita koskaan tule, vaan pitäisi oppia ottamaan sitä aikaa jokaiseen päivään. Relata, hengittää, jättää iiiiso osa noista nyt tekemistäni asioista tekemättä. Onnistun tässä yleensä mökillä, kesälomalla ja jouluna. Että sellainen 4-5 kertaa vuodessa osaan levätä, hyvä minä!

Sitten se suurin huomioni: sosiaalinen media tekee tälle ylitehokkaalle osalle minusta todella huonoa. Kestän somen huonoja puolia monella tavalla: en ole (muuten) kovin kateellinen muille, en saa ulkonäköpaineita, en triggeröidy enkä toisaalta saa shittiä niskaani. Mutta muiden supertehokkaalta vaikuttavaa arkea minun on vaikea suodattaa.

Saan selkeitä huonommuuden tunteita kun näen muiden tekevän niitä puuhia, joiden tiedän olevan minulla vielä kesken. Yksi siivoaa meikkikaappinsa säännöllisesti (tein tämän juuri ensimmäistä kertaa muuton jälkeen eli kahteen vuoteen, tämän innoittamana varmasti); toinen maalaa keittiön seinän tuosta vain ja kolmas on jo istuttanut kaikki kesäkasvit ja hyötypuutarhat ja siinä ohimennen leipaisi yhden nokkospiirakan samalla kun huolsi kaikki talouden kengät talviteloille.

Sivumennen; huolsin talvikenkämme vastikään ehkä toista kertaa elämässäni.

Rakastan näitä kaikkia naisia ja heidän tilejään, eikä ongelma ole he! Ongelma olen minä. Katsoessani heidän sisältöjään unohdan, että heistä jokainen jättää jotain muuta tekemättä ja näyttää sen osan jonka teki. Niinhän me kaikki teemme, raportoimme someen enemmänkin tekemisiämme kuin tekemättä jättämisiä. Normaalit ihmiset tajuaa että tuo toinen pesi tänään pyykkiä, minä tein sen eilen.

Itsehän vaadin itseltäni sekä kaikkien omien puuhien että vielä niiden muiden tekemien hommien tekemistä – samanaikaisesti.

Unohdan myös että minulla on vauva, kaksi muutakin lasta ja jättimäinen aika vasta rakennettu talo jossa on vielä paljon projektia vuosiksi eteenpäin.

Elikkäs. Hengitän. Otan lomaa, rajaan itselleni aikaa. Varaan kalenterista tietyn ajan myyntikurssin tekoon, rajoitan ruutuaikaa iltaisin ja keskityn lapsiin enemmän. Annan pyykkien edelleen olla ja lopetan siitä huonon omantunnon kantamisen – tai patistan lapset niiden pariin.

Jatkan myös sitä mitä olen vähän jo yrittänytkin: en itse ruoki tätä “kaikki saa niin helvetisti aikaan koko ajan samalla kun hoitavat itseään täydellisesti kasvonaamioilla ja kampaavat naamaansa guashaten ja  lukevat vuoden 50. kirjaa” -ilmiötä aktiivisesti. Yritän jättää ison osan omasta suoritushulluudestani pois julkisen katseen alta ja tuoda enemmän sinne niitä rentoja, armollisia ja helppoja hetkiä.

Ehkä siten osaan niitä sitten myös ottaa, lolz.

Tätä tekstiä työstin kahden päivän ajan, sillä otin välillä taukoja ja olin rennosti ihan kokonaisen tunninkin! Hengailin lasten kanssa – ja lajittelin ne pyykit ja tein kauppatilauksen verkossa.

Lue myös: 

EDIT: Tekstiä muokattu ensimmäisten kommenttien perusteella selkeämmäksi!

Äitiys kasvoi minuun kiinni enkä oikein enää muista sitä ihmetellä

Eilen oli minun kymmenes äitienpäiväni, eikä minun tehnyt mieli sanoa mitään. Osittain siksi että tämä päivä on monelle vaikea enkä halua tahattomasti sanoa mitään törppöä.

Toisaalta tuntuu vaikealta sanoittaa jotain joka on niin isoa ja niin jokaisessa palasessani kiinni. Vaara imelyydelle on ilmeinen, vaikka itse asiassa lähes jokainen klisee äitiydestä on totta. Samaan aikaan äitiys on oikeastaan minulle jo niin tavallista ja kaikkialla elämässäni ettei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa. Se vain on, vanhemmuus.

Ettei se vain jää sanomatta, olen valtavan iloinen siitä että olen kolmelle äiti, kiitollinen ja onnellinen. Erityisen rakastunut kaikkiin heistä ja niin-niin-niin onnellinen siitä että uskalsimme vielä Kolmostakin toivoa. Perhe on ollut haaveeni aina ja se on juuri niin siistiä kuin haaveilin. Ymmärrän ettei mikään edellä mainitusta ole itsestään selvää.

Kymmenen vuotta sitten odotin ensimmäistä lastani ja jouduin miettimään mitä äitiys on ja minkälainen äiti minusta tulee. Alussa oli valtavat paineet, luulin että muita kiinnostaa mitä ja miten teen. Oli tärkeää määritellä minkälainen äiti olen, jotta tiedän mitä puolustaa jos jokin menee pieleen. Kun en osannut sittenkään määritellä tuntematonta tulevaa eikä minusta ollut kasvatusoppaiden lukijaksi, päätin että minä olen sitten sellainen vähän hälläväliä-äiti.

”Yritän kyllä, mutta katsokaas kun olin tämä hälläväliä niin saattoi mennä pieleenkin”, ajattelin voivani vastata kasvottoman tuomioistuimen edessä. Oli tärkeää julistaa etten ainakaan ole sellainen tavallinen äityli vaan ihan erilainen. Halusin itse kertoa ensimmäisenä etten sitten aina tee asioita kovin hyvin tai tavallisesti – ettei kukaan pääsisi sanomaan etten itse asiassa todellakaan tee asioita kovin hyvin.

Kutsuin itseäni Valeäidiksi että tulisi heti selväksi miksi poikkean linjasta, jota kukaan ei ollut vetänyt – ihan minä itse vain. Tietysti oikeasti tein kaikkeni ollakseni se todellisin äiti, oikein vahva perinteisen äitimyytin edustaja, sellainen mitä itse ajattelin että äidin pitäisi olla vaikka se ei ehkä edes sopinut siihen mitä itse halusin.

Vuosikymmen myöhemmin kaikki on toisin. Olen ihan tavallinen, perinteinen äityli vaikka ihan omanlaiseni. Taidan olla tasan se äiti jota silloin kovasti yritin olla: rakastava mutta tiukka, sekoileva mutta aina tarvittaessa tilanteen päällä, tunteideni kanssa kokonainen – hermostuvakin – mutta aina lasteni puolella. Edelleen pidän kiinni siitä että syliin pääsee aina halutessa, mutta monta muuta lupaustani olen rikkonut.

Eniten olen muuttunut siinä etten enää niin kauhean aktiivisesti ajattele omaa äitiyttäni, ei se ole asia jota niin enää tarvitsee ajatella. Se vain on. Äitiys on ihana, tärkeä ja välttämätön osa elämääni mutta ei täytä kaikkea. Jotenkin tuntuu että lapseni ovat juuri sellaisia kuin he ovat riippumatta minun äitiydestäni, tai meidän vanhemmuudestanne.

Tuntuu että minun äitiyteni merkitys vähenee sitä mukaa kuin lasteni oman elämän, persoonan ja identiteetin merkitys kasvaa.

Teemme toki edelleen heidän eteensä ja puolestaan paljon ja kannattelemme heitä matkallaan, mutta nyt tunnistan että hyvillä päivärytmeillä, sopivalla ravinnolla ja riittävällä vuorovaikutuksella on eniten vaikutusta minun kuvaani omasta äitiydestä, ei niinkään lapsen kehitykseen. Tieto siitä että olen jo vuosia miettinyt, punninnut ja tarkastellut omaa äitiyttäni riittää kertomaan että olen aivan ensiluokkainen äiti.

Sellainen, jota kiinnostaa.

(Muistutan nyt tässä itseäni palaamaan tämän tekstin ääreen kun teiniys iskee minut kanveesiin ja itken iltaisin sitä miksi olemme niin epäonnistuneita kasvattajina)

En oikein tiedä miten tämän sanoittaisin. Olen samaan aikaan täysin varma siitä että äitiys on mahtavaa ja että olen tehnyt sitä hyvin; varma siitä etten edelleekään tiedä yhtään mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä mutta että siitä kyllä selvitään; toisaalta lähes välinpitämätön asiaa kohtaan.

Ai niin tosiaan olen äiti, no on se kyllä parasta, suosittelen jos mahdollista!

Ehkä se isoin muutos on se että äitiydestä on lasten kasvaessa tullut yksityisempää ja yksilöllisempää. Vauvan hässäkät ovat edelleen sitä samaa universaalia “aargh miksei se nuku” shaibaa joita voi jakaa somessa ja joiden tutuille tunteille voimme kaikki yhdessä nauraa tai itkeä.

Mutta näiden isompien kanssa on ihan eri peli. Kukaan muu kuin puolisoni ei ehkä ymmärrä miksi lapseni kirjoittama ihan tavallinen lause äitienpäiväkorttiin sai minut melkein itkemään, helpotuksena siitä että jotain olen viime viikkoina tehnyt oikein.

En yritä sanoa kasvaneeni jotenkin viisammaksi, kypsemmäksi ihmiseksi jonka ei enää tarvitse tätä äityttä sillä tavalla analysoida, nimimerkki kolmen äiti nähkääs. Yritän sanoa että äitiys on kasvanut minuun niin kiinni etten enää tunnista sitä omaksi erilliseksi hahmokseen, jota voisi tutkia.

Sen haluan sanoa että silloin kun kipuilet oman vanhemmuutesi kanssa ja mietit oletko riittävä, todennäköisesti olet.

Oman vanhemmuuden tutkiminen ja ihmetteleminen on kivaa. Vanhemmuuden muuttuminen vuosi vuodelta on jännittävää seurattavaa, ihan yhtä jännittävää kuin niiden lasten kasvaminen.

Tulee aikoja jolloin se kaikki vain on, kaipaamatta sen suurempaa analysointia tai pohdintaa. Äitiys saattaa tulla ja kaapata osan identiteetistä, niin kokonaisvaltaisesti ettei sitä tarvitse enää eritellä, muuttuua niin itsestäänselväksi osaksi ettei enää tunnu hurjalta että se kaappasi sinusta osan. Tai sitten se vain solahtaa osaksi elämää muuttamatta juuri mitään muuta kuin ruokakauppaostoksiasi.

Vuonna 2010 minä yritin olla solahtamatta vauvakuplaan ja se harmittaa vähän vieläkin. Haluaisin sanoa menneisyyden itselle että sukella vaan ihan kokonaan siihen äitiyteen, sen pohtimiseen, sen fiilistelemiseen, valtavan muutoksen käsittelemiseen. Aloita blogi, juttele rohkeasti aiheesta lapsettomille kavereille, päivitä Facebookia liikaa ja spämmää WhatsApp -ryhmät täyteen päivittäisiä kuvia.

Tai älä kerro kenellekään mitään. Anna muutoksen olla sen kokoinen miltä se sinulle tuntuu.

Juuri nyt olen aika tasaisessa vaiheessa, tilanteessa jossa äitiys on mahtavaa, tavallista ja kaikkialla mutta huomaamatonta. Veikkaan että vuosikymmenen päästä mietin äitienpäivänä huomattavasti enemmän lapsiani kuin itseäni.

Äitiys on kyllä aika best. Se on asia josta kirjoittaa monta sataa sanaa silloinkin kun ajattelee ettei ole siitä mitään sanottavaa.

Lue myös

En jaksa patistella enää hetkeäkään

Ei vidu kun en jaksa enää ollenkaan patistella. En ketään, en kertaakaan, en saatana ollenkaan.

Aamusta iltaan patist patist patist. Välillä tekisi mieli laskea kuinka monta kertaa ohjaan, pyydän, käsken, komennan, uhkailen, kiristyn, huudan. Viimeistä onneksi vähiten, kaikkia muita kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia kertoja päivässä? En kyllä uskalla laskea, hulluksi tulisi.

Tätähän se vanhemmuus toki on, synnäriltä varmaan hautaan asti mutta kyllä tämä etäkoulu on vienyt hommat ihan uusiin sfääreihin.

Ihan sama miten hommia pilkkoo, etukäteisvaroittaa, motivoi, johtaa tai sitoo aikaan. Söpöt laput ei auta enää ketään. Ei tapahdu, ei etene. Arjen vetelä mato se vain matelee pitkin murmelipäiväänsä, hiljaisesti vastustellen joka hetkeä kunnes on taas yhtäkkiä ilta ja patistelija lataamokunnossa.

Vaihtakaa vaatteet, syökää aamiainen, juo vielä maito, hae koulukirjat, avaa koulukirjat, tee toi sivu, joo tee vaan, no ni toi eka lasku, okei nyt jätän sut hetkeksi tekemään, miten sujuu, tee nyt vain, sulla on jo eka sana tossa. 

Syömään! Hei tulkaa nyt syömään. Oikeesti, syömään. 

Sitte mennään ulos, käykää vaihtaa vaatteet. Käsienpesu! Kävitkö jo vessassa? Pitää käydä kyl. Mee nyt. Vie omat astiat paikalleen. Nämä astiat. Paikalleen. Nyt hei oikeesti.

Kuuletteko te mua? Kuitatkaa!

Syömään! 

Vielä viimeinen tehtävä, tee vaan. Ei ole paljoa, yksi sivu. Laittakaa nää lelut takaisin paikalleen. Vaatteet menee pyykkikoriin. 

Mulla tulee paha mieli kun te ette kuuntele. Hei, kuulitko sä?

Syömään! 

Nyt on sit hei jo lasten nukkumaanmenoaika, laitatko iltapalan.

Syömään!

Ei meillä lasketa mutta voi elämä sentään että nämä viimeiset neljä päivää kotona tehtävää koulua saavat olla pian ohi. Tämä äitiankka ei jaksa enää kertaakaan sanoa kvaak kvaak kvaak, saatana nekin ankat olisi saaneet tulla heti ekasta pyynnöstä kotiin niin ettei tarvi miehiä perään lähettää.

Syömään!