Satu kirjoitti todella mielenkiintoisen jutun ”tähtikuvioista” – siitä kuinka erilaisten asioiden yhteyttä ei aina näy kuin vasta jälkeenpäin. Yhtäkkiä niistä rakentuu kaunis kuvio taivaalle.

Se on muuten just näin! Ei sitä kaikkea vaan voi eikä kannata suunnitella tarkkaan. Usein parhaimmat asiat tulee niistä omituisimmista lähdöistä, joihin heittäytyi mukaan vain jonkin vaiston takia.

Tässä kohtaa heitän Satun viisaisiin pohdintoihin oman mausteeni mukaan, sillä minä olen huomannut että melko usein se vaisto onkin toinen ihminen. Hämmentävät, yllättävät ja ohimenevätkin tuttavuudet saattavat olla juuri niitä, jotka aloittavat jotain suurempaa. Yksi irrallinen kommentti siellä, työtarjous (jota et ehkä edes hyväksy) tuolla ja satunnaiset bileet ihan jossain muulla saattavatkin laukaista ketjun jonka päätteeksi taivas on tähdistä sakeana.

Jatkamalla tätä Satun analogiaa, annan näille tyypeille nimen tähdenkantaja: yksittäinen ihminen, joka kantaa mukanaan mahdollisuutta johonkin isompaan. Se on jännä, miten nämä on usein hieman etäisempiä ihmisiä. Tietysti perhe ja ystävät ovat tärkeässä roolissa monessa jutussa, mutta olen tunnistanut myös monta hieman yllättävämpää ihmistä joilla oli lopulta iso vaikutus elämääni.

Kuten Kaisa – Insinöörin bestmanin sisko – joka auttoi minut kahden tärkeimmän osaamiseni pariin. Kaisa toimi yhden illan ajan laulunopettajani ja säestäjänä. Silloin hän sanoi kepeästi olevansa ääneni ”fani”, luoden silloin hyvin epävarmalle äänelleni sen vahvan itsetunnon pohjan, josta opin laulamaan.

Tietämättään Kaisa on myös Valeäidin takana. Hän se oli joka kerran kommentoi Facebookissa päivityksieni olevan niin hauskoja että minun pitäisi perustaa blogi.

Emme tunne toisiamme Kaisan kanssa kovin hyvin, ei minulla ole Kaisan numeroa tai emme me käy kahvilla (tosin taitaisi olla paikallaan pari tarjota näillä krediiteillä!). Mutta Kaisa on kahden tähteni kannattelija.

Päivätöissäni on monta tähdenkantajaa.

Usein muistelen sitäkin yhtä minuutin puhelua, jossa Antti kehoitti valitsemaan yhden projektin toisen edestä. Sillä tiellä olen.

Blogihommat on tähtiä täynnä. Siellä on mm. Katja, joka järjesti mutsien juoksukoulun, jossa tutustuimme ja jonka jälkeen hän pyysi minut aveciksi Blog Awardsiin jossa esitteli Suomen Blogimedian tyypeille sanoen ”Hannen pitäisi tulla osaksi Suomen Blogimediaa”. Ja niin minä en lopettanutkaan blogiani vaikka aikomus oli.

Entäs Ira, joka pyysi apua Ihanat Ipanat -podcastin markkinointiin, jota varten tapasin Hannan joka suostutteli tekemään oman podcastin. Kaikista tekemistä asioistani viime aikoina tässä on eniten tähtipölyä. Podcastia tehdessäni tunnen olevani jonkun suuremman valtauksen äärellä. En malta odottaa että kuvio selkeytyy.

Matkalle on osunut toki monta muutakin säkenöivää kohtaamista, joissa tuntuu olevan sitä jotain josta en ihan vielä saa kiinni. Jotain hämärää, vähäpätöisen tuntuista mutta kuitenkin vähän kiinnostavaa.

Kokemukseni mukaan silloin kannattaa hymyillä, hakea vielä toinen kuppi kahvia ja kuunnella mieli avoinna. Jonain päivänä siitä saattaa muodostua tähti ja osa kauniimpaa kuviota.

Jos tästä jotain pitää oppia niin olkoon se tämä: näe ympärilläsi mahdollisuuksia, tutustu rohkeasti uusiin ihmisiin. Ja vielä tärkeämpää: ole toisille se tähteä kannatteleva ihminen. Kerro kun näet toisessa jotakin pilkettä tai vinkkaa toisesta tähdestä kauempana. Sano ääneen se mikä kuplii mielessäsi.

Tunnistaako muut vastaavia tähdenkantajia elämästään, kuka on auttanut teitä yllättävän paljon?

Lue myös:

Kuvion näkee vasta jälkeenpäin | Salamatkustaja

Opin juuri että nyt vietetään sometonta syyskuuta. Samoin kuin vaikkapa lihattomassa lokakuussa, ajatus on yhden kuukauden aikana kokeilla elämää ilman somea ja käyttää tätä aikaa kaikukuoppana omien kulutustottumusten miettimiseen.

Ajatus tuntui heti ensi kuulemalta sekä vähän väsyneeltä että mahdottomalta. Tämän on taatusti keksineet ne ihmiset, jotka eivät käytä somea juuri ollenkaan. Enkä minä ainakaan todellakaan voisi olla kuukautta pois somesta. 

Tavallaan totta, mulla on tämä blogityö joka vaatii osaltaan somessa olemista. En minä blogin ulkopuolella hirveästi somessa olekaan. Henkilökohtaiseen Facebookiini en päivitä juuri koskaan mitään, enkä lukuisista yrityksistäni huolimatta osaa sukeltaa Twitteriin. Instagram on vain Valeäidillä, ei Hannella ollenkaan.

Tämä blogihomma vain on sellainen troijan hevonen, että sen takaa on helppo perustella mitä vaan. Kato kyllä mun täytyy nyt tää juttu jakaa, vastata näihin kommentteihin, pysyä kärryillä, tykätä kaverin kuvasta. Hetken päästä huomaan taas viettäneeni tunnin kymmenien eri ihmisten ja lähteiden sisältöjen kuluttamiseen.

Eikä siinä, pääosa sisällöstä on tosi hyvää! Hauskaa, koukuttavaa, ajatuksia herättävää, kaunista. Mutta se on kaikki sellaista sulkeutunutta välipalaa, jota nautitaan yksin kymmenen sekunnin tai kahden minuutin pätkissä. Kaipaan kunnon ruokaa, yhteistä ateriaa oikeiden ihmisten kanssa.

Kaipaan ilmiselvästi myös parempia kielikuvia. Ehkä niitäkin saisi jos aivot ehtisivät joskus miettiä omia juttujaan eivätkä vain muiden juttuja.

Eniten kaipaan perhettäni. Niin kipeää kun tekeekin myöntää, syön mieheltä ja lapsilta aikaa somessa. Tänään heräsin ilman kännykkääni ja jouduin aktiivisesti miettimään mitä sitä sitten oikein tekisi. Kuinka päivä aloitetaan jos ei heti ekana tsekkaa somea?

Mitä jos vaikka puhuisit perheesi kanssa?

Tuntuu ihan sairaan pahalta että tuntemattomienkin henkilöiden Insta Storyt olisivat minulle arvokkaampia kuin lapsen kanssa juttelu. Eivätkä ne olekaan. Vaihtaisin milloin tahansa koko helvetin somen pois lasteni takia. Mutta ei sellaista valintaa tule koskaan eteen. Tulee minuutin tauko siellä, toinen täällä. Huomaamaton tottumuksen tekemä valinta hississä ja toinen vessassa.

Yhtäkkiä huomaat ettet kuullut lapsen kysymystä, ja sekin tilanne oikeastaan meni jo ohi joten voin yhtä hyvin jatkaa tätä.

Joku sanoi että riippuvuus on sitä, että tekee jotain asiaa vaikka ei edes haluaisi.

En halua täyttää päiväni kaikkia taukoja – mahdollisuuksiani halata, ajatella, levätä – loputtomaan sisältövirtaan josta pääosa ei edes anna minulle mitään. En halua vieraannuttaa itseäni lapsista. En halua jakaa päivääni tuhanteen yksikköön, jossa teen näennäisesti jotain, vaan haluan keskittyä yhteen asiaan pitkään ja olla levollinen. Kokea aikaan saamisen tunteen tai syventyä toisiin maailmoihin kunnolla. Nukkua.

Ensin ajattelin, että entä jos me rajaamme kännykän käytön päivisin vaikka tiettyihin kellonaikoihin. En vain keksi yhtäkään sellaista tuntia päivästäni, jonka haluaisin käyttää somesnackeihin.

En haluaisi tehdä tätä juuri ollenkaan ja teen tätä ihan liikaa.

Mulle ei tee yhtään kipeää myöntää että olen riippuvainen, tiedän sen jo. Eikä yksi someton syyskuu sitä tietenkään poista, vaikka sellaiseen ryhtyisin. Enkä ole varma onko täysi kielto tarkoituksenmukaista, siitä tulee herkästi näytösmäinen, teatraalinen asia. Mutta jokin välimuoto, vähän vähemmän someinen syyskuu, tai vain blogijuttujen jako -syyskuu, tuntuu juuri nyt erittäin hyvältä ellei jopa välttämättömältä ratkaisulta.

Olen joskus elämässäni päässyt eroon tupakasta, tolkuttomasta karkin mättämisestä ja viikottaisesta mäkkäriateriasta. Tiedän että pystyn siihen. Haaste tässä riippuvuudessa on se ettei tätä voi lopettaa kerrasta kokonaan. En voi olla täysin pois kännykästä, se on kuitenkin työväline ihan oikeastikin ja merkittävä osa koko elämän hoitamista.

En vielä tiedä mihin tämä kääntyy, mutta jotain isoa harkintaan tässä aion käyttää.

Ainakin Missä olet Laura -blogin Laura aikoo kuulemma lähteä tähän riemulla, hänellä on some detoxeista hyviä kokemuksia. Ehkä minäkin. Entä sinä?

Lue myös: Ajattele edes vessassa

Me muutimme uudelle asuinalueelle noin puolitoista vuotta sitten. Jännitin silloin hiukan Ykkösen ja Kakkosen puolesta, mietin saavatko uusia kavereita.

Pelko oli onneksi turha, sinne ne ovat solahtaneet muiden joukkoon kuin eivät olisi koskaan muualla asuneetkaan! Minä sen sijaan olen huomannut jääneeni pieneen limboon. Samanlaiseen kuin aikanaan Turussa opiskelujen alussa, tai Itävallassa kun muutin sinne vuodeksi. Tilaan, jossa tuttuja naamoja on mutta heille itselleen on olemassa paljon minua tutumpia naamoja. Olen monelle tuttu mutta harvalle kaveri.

Olen kyllä tutustunut mahtaviin ihmisiin ja ainakin yhdestä on tullut hyvinkin läheinen. Mutta vaikkapa päiväkodin ja koulun vanhempien porukoihin en ihan vielä ole päässyt, täysin itseni takia.

Saattaa olla yllättävä juttu, mutta mulla on aika iso kynnys tutustua uusiin ihmisiin. Siihen on kolme syytä.

Ensinnäkin, olen vähän kasvosokea – tai ainakin huono kasvoissa. Kasvosokeus tarkoittaa mulle etten välttämättä muista uusia tuttavuuksia vielä kuudenkaan tapaamisen jälkeen, tai vähintään minun on vaikea yhdistää mistä me tunnemme. Muistan kaikki nimet lukemistani sähköposteista, mutta yksi käsipäivää kerrottu Anna häviää tajunnastani heti kun selkäni käännän. On tosi kiusallista turista tuttavallisesti päiväkodin pihassa ilman minkäänlaista varmuutta siitä olemmeko ennen tavanneet ja kenen lapsen vanhempi tuo olikaan? Syvennä siinä sitten tuttavuutta Anna – tai ehkä Katariinan – kanssa.

Toisekseen, olen vähän ujo. Shocking! Esiinnyn kyllä mielelläni tuntemattomille, mutta tutustuminen uusiin ihmisiin? Iiks. Pelkään lähtökohtaisesti että he eivät tule pitämään minusta. Että he katsovat minua ja ajattelevat että mikä toikin tyyppi on, miksi se meidän porukkaan tunkee.

Kolmanneksi, en aina ehdi – tai jaksa. Vaatii yllättävän paljon energiaa ottaa selvää keitä nämä ihmiset ovat, mitähän he tekevät ja voisinkohan osallistua jotenkin siihen. Pitää virittää hyvä hymy kasvoille, katsoa rohkeasti silmiin ja kaivaa jostain taskusta jokin hyvä small talk:in murunen. Usein on vain helpompi sanoa neutraali “hei” ja katsoa pois.

Nämä ovat minun haasteitani, ja minä olen sentään aika helppo tapaus. Suulas, utelias ja menevä tyyppi jonka voisi kuvitella saavan helposti uusia ystäviä. Olenkin onneksi jo muutaman ehtinyt saamaan! Sen ensimmäisen täältä saadun ystävän kanssa mietiskelimme eräs ilta GT:t kädessämme, että vie noin kolme vuotta sulautua uuteen asuinalueeseen kunnolla.

Ilmeeni kun GT-treffit naapurin kanssa sovittiin. Kuva: Kakkonen.

Kolme vuotta on aika pitkä aika olla uusi tulokas. Mietin että mitenhän tämä menee niillä, joille tutustuminen on vielä minua vaikeampaa – jos joku on minua hiljaisempi, varautuneempi, harkitsevampi?

Uutena tulokkaana sitä jää helposti ulkopuolelle vakiintuneista piireistä. Työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin on vaikea osallistua, lenkkiseuraa ei meinaa löytyä tai samanikäisiä lapsia ei näy kadulla juuri oikeaan aikaan. Tästä kirjoitti Juliaihminen jo keväällä ja tunnistin monta fiilistä:

”Kun ihmisillä on paljon ystäviä, niiden sosiaalisiin kuvoihin ei välttämättä mahdu lisää tyyppejä, ja sen aistii.” Juliaihminen / Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee kulttuuri- tai kielimuuri. Vieraaseen maahan muuttaminen voi olla rämäpäisellekin ekstrovertille tiukka paikka – mistä niitä ystäviä oikein voi löytää? Missä nämä ihmiset käyvät iltaisin?

Lapsilla tämä sujuu (joskus) aikuista helpommin. Osutaan saman päiväkodin pihaan, kysytään kuka olet ja sitten leikitään. Tai tapellaan, mutta ainakin tutustutaan.

Entä jos kukaan ei kysy siltä päiväkodin pihaan, yliopiston aulaan tai työpaikan kahviautomaatille tupsahtavalta aikuiselta oletko uusi täällä?

Se melkeinpä riittäisi. Että joku kysyisi kuka olet ja mistä tulet, ohjaisi kevyesti siihen suuntaan sosiaalisia ympyröitä, josta hän voisi löytää laiturin omalle vapaa-ajalleen.

Sitten puolentoista vuoden päästä kun minä olen jo vanhaa kalustoa, ja vilkaisen uusia kasvoja vain nopeasti ihmetellen, yritän muistaa ettei uuden tulokkaan asema ole helppo.

Vaikka joskus tuntuu että oma elämä on jo ihan tarpeeksi täynnä sosiaalista elämää, WhatsApp-ryhmiä ja velvoitteita, olisi ihanaa jos uuden kasvon nähdessään sitä muistaisi esittäytyä, tutustua ja osallistaa. Ihan vaan vaikka kysyä haluaako hän mukaan futisjoukkueen vanhempien keskusteluryhmään tai herranen aika – pyytää vaikka kahville.

Ei siitä välttämättä tarvitse elinikäistä ystävyyttä tulla, mutta se voi avata ison padon toisen elämässä ja mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen uuden yhteisön sisällä. Eikä kenenkään tarvitse välttämättä olla sen uuden ihmisen luottohenkilö tiiviisti ja loputtomasti, mutta ehkä sitä voisi olla se joka vinkkaa hänelle oikeat FB-ryhmät, vesijumpat tai parhaimmat iltapuistomeiningit.

Niin kuin kävi Juliallekin:

”Olen niin pohjattoman kiitollinen Marialle ja Kassulle siitä, että pääsin heidän siipiensä suojaan.(…) En tiedä, kauanko olisin jaksanut etsiä ystäviä, ellei niitä olisi aika nopeasti tullut vastaan ” Juliaihminen – Elämäni yksinäisimmät 5 kuukautta

Tästä pääset Juliaihmisen tekstiin.