Tajusin tänään naapurin kanssa jutellessa, että mulla ei ole enää oikeastaan ikinä työstressiä. Todella, todella harvoin tulee jotakin niin kiireisiä tilanteita, että stressikäyrä nousee, mutta niiiiin paljon harvemmin kuin ennen, ja lisäksi ei enää ikinä ole sellaista suorituspainetta mihin olen tottunut.
Mua ei jännitä, ahdista, stressaa, mietitytä, pohdituta, tuskastusta, tykytytä, vituta nykyään koskaan. Ennen nämä tunteet oli mulla jokaisessa työviikossa, jopa jokaisessa päivässä mukana.
Tässä työssä on omat paineensa, totta kai: onko sisältöä tarpeeksi, onko se hyvää, saako tarjouksia läpi ja esim. öö onko tämä koko ala enää olemassa ensi vuonna ja entä jos oma IG-tili kaapataan. Välillä tulee toki myös sellaisia fiiliksiä, että epäilee omia kykyjä tai ei ole tyytyväinen tekemäänsä, erityisesti siksi että tässä duunissa pitää ikään kuin joka päivä koe-esiintyä, olla riittävän kiinnostava.
Niin ja sitten on vihapuhe ja sen mahdollisuus. Niiden sattuessa kohdalle tämä on kyllä vaikeimmista töistä henkisesti, olen ollut siinä tosi onnekas ja välttynyt paljolta.
Mutta silti: nää kaikki tämän työn pienet varjot on stressin ja kuormituksen osalta päivittäisessä elämässä niin eri luokkaa mun vanhojen töiden kanssa, etten osaa sitä oikein edes kuvailla.
Erityisen ison tästä erosta tekee se, että mä en koskaan ennen ajatellut mun työn olevan kovin stressaavaa. Tai siedin sitä hyvin, niin ainakin ajattelin. Oli paineita ja kiireitä juu, mutta ajattelin, että no kyllä ne sujuu ja tää oikeastaan tuo sellaista ihan tervettä pientä särmää, pysyy varpaillaan ja saa asioita tehtyä.
Onkin tavallaan ihanaa tehdä jotain sellaista, mikä vaikka jännittää paljon tai tuntuu tosi vaikealta ja sitten suoriutua siitä – se on omanlaisensa adrenaliiniryöppy. Sitä ei kuitenkaan ihan viitenä päivänä viikossa tarvisi saada, ja tajuan vasta nyt kun se puuttuu mun elämästä lähes tyystin, miten paljon energiaa tämä tasaisempi flow on vapauttanut.
Mulla on siis aivan eri olo. Olen oikeasti aika eri ihminen. Usein huomaan, etten oikeastaan edes ajattele olevani töissä, koska mun työhommiin liittyy niin valtava määrä vapautta ja sellaista ”vastuutonta” tekemistä, että sehän on kuin lomalla olisi.
Tämänkin jutun kirjoittaminen on osa mun työtä, vaikkakin tästä ei suoraan rahaa tietenkään tule, mutta on mun kannalta tärkeää, että blogijuttujakin luetaan ja että teitä kiinnostaa mitä mä ajattelen.
Mutta hyvänen aika, mä kirjoitan tätä 22.30, koska teki mieli ja tuli inspiraatio, en siksi, että tätä käsitellään huomenna asiakkaan kanssa klo 11 ja sitä ennen pitää olla ysiltä toisen asiakkaan luona myymässä ja vain hirveästi toivoa, että lasten päiväkotiin vienti menisi putkeen.
En ylipäänsä joudu miettimään seuraavaa aamua ja sen aikatauluja kovin usein. Menee miten menee.
Jos en kirjoita tätä tekstiä, mikään ei heilahda. Jos tästä ei tule super hyvä, ei sekään haittaa. Tätä mun duunit on tosi isolta osalta!
Ehkä tää on kaikille muille aivan jokapäiväistä hommaa ja selvä juttu, mutta mulle on todella iso ero siinä, kuinka yhtäkkiä mun työ on leppoisaa, stressitöntä ja kiireetöntä lähes aina. Se on parantanut mun elämää niin paljon.
Voi olla, että joskus kaipaan vielä sitä säpinää, mutta nyt kun mun energiat menee myös siihen, että lohdutan kaksivuotiasta kun sen päälle hyökkäsi muurahaisten armeija (ei kukaan sitä purrut, mutta hyökkäsivät näkyviin mokomat sieltä taaperon kääntämän kiven alta) ja sumplin miten ehditään sekä voimistelukisaan että uimakouluun että rippijuhliin (onnistui: avainsanana vaatteiden vaihto isossa autossamme) niin rakastan sitä, että töissä saan olla ja levätä, olla luova ja fiilistellä.
Kiitos siis taas kerran minä mutta ennen kaikkea kaikki te, että tää on mun työtä ❤️ ihan unelmatyö!
Kuvat: minä töissä kesällä ja syksyllä 2023. Melko jepa.