Elämä, jota ennen inhosin

Kävimme eilen hääpäivän kunniaksi oikein ravintolassa syömässä. Uhriksemme koitui ravintola Hoku; uusi, kehuttu paikka lähellä kotia. Menimme sinne suoraan tarhan kevätjuhlasta*, joten seurueeseemme kuului yksi järkyttävillä ylikierroksilla pörräävä Mehiläinen (=Ykkönen), yksi lievästi kakalta haiseva, läheisyyttä ja ruokaa kaipaava pikkumies (=Kakkonen, vaikka Insinööriltä kuulostaakin) ja yksi jälkikasvustaan ylpeä, onnellinen mutta nälkäinen pariskunta (minä ja Insinööri).

Asetuimme pieneen ravintolaan koko karavaanimme voimin. Puolivälissä ruokailua havahduin huomaamaan, mitä meistä oli tullut: Insinööri keinui keskellä ravintolaa karjuva Kakkonen olkapäällään, hieno annoksensa pöydällä jäähtyen. Minä lappasin omaa annostani MM-nopeudella suuhuni että Insinöörikin saisi syödäkseen, ja yritin samalla maanitella Ykköstä syömään muutakin kuin kurkkua. Ykkönen puolestaan oli sotkenut kaiken kahden metrin säteellä itsestään, rallatteli kovaäänisesti ja tiputteli vähän maisteltuja ruokapaloja suustaan pois inhon ilme naamalla. Hetkeä aiemmin olin myös imettänyt julkisesti ja kysellyt kovaan ääneen ”löytyiskö hoitopöytää?”. Siinä vaiheessa, kun viereemme asettautui romanttisille treffeille tullut pariskunta, joka katsoi meidän kaaostamme pelon ja inhon sekaisin tuntein, tajusin sen: me olemme se perhe, jonka kaaosta olen aina itse katsonut sieltä deittipöydästä käsin. Näin, miten hekin ajattelivat nyt: ”Ei ainakaan tollasta elämää mulle ikinä. Kyllä sitten meidän lapset…”. Nyt istuin oikein onnellisena kotoisen kaaoksemme keskellä ja lähetin hiljaisen rauhoittelun menneisyyden minälle (ja naapuripöytään, jossa ei tainnut syntyä uutta rakkaustarinaa): Ei tää nii kamalaa ole oikeasti miltä näyttää.

Tähän asti olen yrittänyt ennakoida omaa tulevaisuuttani, katsellut hieman edellä olevia ja kauhistunut. Kun Ykkönen oli parikuinen, 7-8kk vauvat näytti superisoilta ja -ärsyttäviltä, konttailivat vaan joka paikkaan aivot nollassa tekemään tyhmiä. Ajattelin etten halua Ykkösen ikinä kasvavan sellaiseksi. Myöhemmin taaperot näytti tosi hankalilta, raskailta ja vaikeilta. Nyt vihaan niitä puistossa roikkuvia eskarilaisia. Murkkuikäisen Ykkösen antaisin varmaan pois jos se yllättäen elämäämme ilmestyisi. Mutta matkan varrella näihin (omiin) vekaroihin ilmeisesti jotenkin kasvaa, ei se oma näytäkään yhtään samalta kuin ne aiemmin näkemäsi tulevaisuuden kauhukuvat.

Nyt tajuan, että näemme toisten elämästä aina vain sen nopean vilahduksen, sen hetken kun huomiomme kiinnittyy heihin. Emme näe kaupassa kiukutellutta uhmaikäistä enää autossa matkalla kotiin kyselemässä ”miksi puut kasvaa pitkiksi”. Me nähdään vain se huono hetki, koska ne on varsin äänekkäitä ja koska ne hyvät hetket on yleensä sarja pientä kivaa, ja monesti jopa rivien välistä tulevia. Ei niitä ulkopuolinen näe, havannoi tai arvosta. Touhuava puolitoistavuotias on äitinsä mielestä ihana, koska muistat niin hyvin sen hetken kun se vasta oppi kääntymään. Vanhemmille tuottaa ihan mieletöntä iloa katsella, kun justhan-se-vasta-syntyi -.lapsi osaa jo niin paljon. Ulkopuoliselle hyppäämisen harjoittelu ei taas ole ihan yhtä vaikuttavaa.

Nyt olen sen siis oppinut ja yritän vielä muistaakin – lapsielämä on vaiheita täynnä ja jokaiseen niistä kasvaa. Niitä ei kannata etukäteen kauhistella, tai yrittää valmistautua muiden hetkiä havainnoimmalla. Koska ennen kuin huomaatkaan, elät itse sitä elämää, jota nyt katsot inhoten. Tervetuloa siis uhmaikä, otan sinut nyt vastaan (väkisin) hymyillen!

Kun eilen lopulta lähdimme ravintolasta, ulkopuolella oli yhden vaunuikäisen lapsen perhe miettimässä, menisikö sisään. Pirulliset hymyt kasvoillamme suosittelimme ”menkää menkää, oli tosi hyvää ja hyvin mahtui lastenkin kanssa!”.  He kiittivät, menivät sisään, ja vilkaisivat ohimennen meidän Kauhun Karavaania: ”Meistä ei ikinä tule tuo perhe…”...Hah, odottakaa vaan.

*Kevätjuhla oli aiiiiivan mahtava ja liikuttava, Ykkönen siellä seisoi ja tanssi ja teki vaikka mitä liikkeitä. Tunnistin ainakin viisi viimeaikoina paljon tehtyä liikerataa, jotka siis selkästi tuli näistä esityksistä. Ah, miten liikuttavaa.