Heräsin eilen neljältä tappavaan päänsärkyyn. Nappasin lääkkeen ja yritin nukkua, mutta päässä soi ”woooo-oaa faija skitsoo taas” ja sen johdannaisena luupilla (luupilla mun korvissa, woo-o!) ajatus siitä että työkaverille pitäisi soittaa toi eka korvamato kun sen lempinimi on Faija.
Eilisaamusta opin muuten sen verran, etten tänään yrittänyt edes esittää. Ykkösellä olisi kuitenkin ollut taas mielipide.
Lapset ovat olleet, huominen mukaanlukien, 11 päivää pois tarhasta helmikuussa. Sen lisäksi että se alkaa näkyä yleisenä pään hajoamisena, se saattaa kai näkyä kuun tarhalaskussa. Jotain positiivista.
En ole varma kuinka montaa päivää me enää jaksetaan puoliksi tehtyjä töitä toisella silmällä samalla kuin yksi värittää sadatta sivua kirjastaan ja toinen luukuttaa Robinia.
Meillä kuunnellaan aivan liikaa Robinia.
Kakkonen pannutti vessassa ovenkarmea päin, ihan suoraan keskelle sitä jo kertaalleen liimattua otsaa. Toisinpäin tällä kertaa. Sillä tavalla kivasti täydentää sitä edellistä viivaa. Tuli verta ja taisi tulla pysyvä tähtäinmerkki keskelle otsaa.
Sama ristiotsa heitti viisi minuuttia myöhemmin (hetkeä ennen kuin kylppäri pimeni) Ykköstä kalalla. Tuli kalanmuotoinen osumamerkki otsaan.
Saatiin naapureilta allekirjoitus rakennuslupavaltakirjaan. Iso askel eteenpäin, homma etenee.
Ai niin, paitsi se talon rötjäkkeen rakentaminen on taas mennyt aika monta euroa yli budjetin. Ja tontti näyttäisi olevan jokin vedessä uiva kelluva museo. Millä, oi millä, tohon riittää rahat? Riittääkö?
Huomiseksi saatiin pikavaroituksella kaupallinen lapsenvahti muutamaksi tunniksi. Nyt se valittaa mulle viestissä että joutuu heräämään aikaisemmin kun päivän suunnitelmat muuttui. Voi voi.
Pakastimesta löytyi Ben&Jerrysiä. #kyltäätästä.