Täällä niitä näkee tosi paljon. Punaiseksi palaneita, ranskanperunoita heitteleviä, kiljuvia, karjuvia, huutavia ja juoksevia lapsia. Samaan aikaan skandinaavit kollegansa istuvat päästä varpaisiin Po.p:in UV-asuihin verhottuna hiljaa ja kiltisti. Ja me kalpeat vanhemmat maiskutellaan suutamme (salaa) paheksuvasti vieressä, vaihdetaan katseita jotka sanoo ”kyllä nämä suomalaiset lapset on sitten kilttejä”.
Yläkerran naapurissamme asuu 3v ja 11kk saksalaislapset vanhempineen, oikein mukavia tyyppejä koko porukka. Ykkösellä ja heidän pojallaan oli mm. ”superhauska” leikki, jossa kumpikin oli nakupellenä ja nauroi toiselle (klassikkomateriaalia rippijuhlia ajatellen). Sitten tuli päiväuniaika, ja kaikki meni nukkumaan omilla tahoillaan. Paitsi se yläkerran poika, joka ei varmaan nuku enää päikkäreitä, mutta tykkää riehua. Ja sehän veteli. Lauleskeli, huuteli, karjui, kaikkea sellaista mikä noissa pienissä on suloista ja heti kohta sairaan ärsyttävää. Eikä vanhemmat sanoneet mitään, ei kertaakaan pyytäneet olemaan hiljaa, vaikka varmaan niitäkin rasitti se loputon kiekuminen (tai jos ei rasittanut niin saksalaisessa viihteessä olisi paljon petrattavaa). Eivät silloinkaan sanoneet mitään kun pikkusisko yllättäen heräsi siihen yhden miehen show:hun.
Mikäs siinä, kukin tyylillään. Show:ta seuratessamme aloimme kuitenkin miettiä, että taitaa tosiaan olla hieman kulttuurieroja tuossa lasten äänimaailman sietämisessä. Kun me suomalaisethan emme sitä lähtökohtaisesti siedä, ainakaan suurina määrinä, ainakaan julkisilla paikoilla.
Nyt kun olen muutaman päivän ajan siedättynyt tähän lapsikaaokseen, joka hotellissamme vallitsee, on mieleeni hiipimässä kamala ajatus: mitä jos ”ne” onkin oikeassa? Entä jos lasten kuuluukin olla meluisia? Teemmekö lapsillemme valtavan karhunpalveluksen kun opetamme heidät pitämään itsensä mahdollisimman näkymättöminä, kuulumattomina ja toivottavasti hajuttomina muiden edessä?
Tästäkö se johtuu, että toisista tulee jalkapallon maailmanmestareita, maailmanluokan poliitikoita ja isoimpien firmojen johtajia ja toisista työnsä tarkan nöyrästi tekeviä, hiljaisia mukautujia?
Ehkä pitäisi ottaa edes vähän oppia. En aio edelleenkään antaa Ykkösen heittää minua ruoalla ja olla komentamatta, mutta ehkä minäkin varaan huomenna parhaat aurinkotuolit kahdeksalta aamulla, jotta saan aitiopaikan (tai edes jonkin paikan) saapuessani altaalle yhdeltä iltapäivällä. Ja ehkä minäkin yritän opettaa lapsilleni että heidänkin äänensä on tärkeä ja mahtuu tähän maailmaan siinä missä meidän aikuistenkin. (Kotona. Kun en ole itse siellä).
Todennäköisimmin palaan kuitenkin kotiin syvään huokaisten, hiljaisuudesta nauttien, ja kehun lapsiani ja niiden hyviä kasvattajia vielä kerran: ”kyllä te sitten käyttäydyitte hyvin siellä reissussa, äiti oli tosi ylpeä (itsestään)”.