Tuo minun Insinöörini on kulkenut matkassa ihan pian yhdeksän vuotta. Niistä ensimmäiset neljä matkanteko oli varmaankin verrattain helppoa. Olin vielä mukava. Sitten tuli työstressit, lapset ja kuorma, ja minusta tuli paikoitellen aika epämukava.
Mutta se Insinööri, se on edelleenkin mukava, ja edelleen mukana. On sillä muitakin hyviä ominaisuuksia. Kerron niistä osan tässä ja nyt, koska Mitäs me marttusten ihana Limppu haastoi minut #kehukumppania haasteeseen jo tovi sitten. Ja Insinööri on kuulkaa Kumppani isolla K:lla.
Aloitetaan alusta, piirteistä joihin ihastuin, rakastuin, syvennyin ja sitouduin: Se kroppa. Ne silmät. Se hymy. Se äly. Jo ensimmäisestä hyönteisistä kertovasta luennosta lähtien olin vaikuttunut tulevan Diplomi-insinöörin tavasta käsittää maailmaa, nähdä kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ja aina miettiä ”miten toi toimii”. Niiden ensimmäisten, etuajassa aloitettujen treffien jälkeen Insinööri on vakuuttanut ja yllättänyt mut kerran toisensa jälkeen taitojensa kanssa. Se osaa rakentaa, kalastaa, tehdä uunilohta, ommella napin, maalata, korjata kaapin oven ja kehittää lapsille pyynnöstä liukumäen keskelle olohuonetta.
Meillä oli heti alusta yhdessä ihan sairaan hauskaa. Sellaista todella dorkan huumorin hauskaa, jota kukaan muu ei jaksanut kuunnella. Ensimmäiset neljä vuotta menikin varmaan niin, että naurettiin, syötiin karkkia ja hengattiin kahdestaan. Paljon. Insinööri osottautui tälläista Suorittaja Saaraa hienosti tasapainoittavaksi, rennoista rennoimmaksi nautiskelijaksi. Sellaisen kanssa matkailu on muuten ihan parasta, koska ei ole pakko juosta kapunkia ristiin rastiin, suorittaa, nauttia ja säätää. On just hyvä idea ottaa välikaljat ja valehdella itselleen että ”ensi kerralla sitten mennään kattoo toi Eiffel”.
Sitten tuli kaksi lasta, ja sata uutta syytä rakastaa. Insinööristä kuoritui älyttömän hyvä isä, hyvän ystävän ja erinomaisen aviomiehen lisäksi. Sillä on aivan jäätävän pitkät hermot ton kauhukaksikon kanssa, ja se jaksoi kanniskella huutavia vauvojakin vaikka tuntitolkulla. Se iltavirkkuraukka on aina heräillyt lasten tohinoihin öisin ja tekee meille silti joka aamu aamiaisen. Se on hoitanut ihan yhtä monta vaippaa kuin minäkin, tehnyt hiekkakakkuja omalla hoitovapaallaan ja varannut korvalääkäreitä. Se jää kotiin hoitamaan lapsia kun minä luuhaan kaupungilla, haluaa mukaan jokaiselle neuvolakäynnille ja valitsee ihan yhtä suurella hartaudella lasten haalareita kuin minäkin.
Eniten rakastan kuitenkin ehkä sitä, miten Insinööri osaa rauhoittaa mut silloin kun kierrokset alkaa mennä rajusti yli. Ottaa kainaloon ja on hiljaa. Se tietää, etten kaipaa selittelyjä, lääppimistä tai suuria sanoja. Kaipaan omaa tilaa, turvallisessa kainalossa. Se tietää musta kaiken muunkin. Kuten sen milloin mulle on tulossa päänsärky (ennen mua), ja herättää mut yöllä kun huomaa hengityksestäni että näen painajaista. Se tuntee minut paremmin kuin minä itse, mutta on silti riittävän fiksu ollakseen huomauttamatta mulle kun kumpikin tiedetään että käyttäydyn kuin mikäkin idiootti.
Se ymmärtää, että samppanjahetkestä on otettava Insta. Se kannustaa kirjoittamaan blogia, ja on varmasti Valeäidin ensimmäinen ja sitoutunein fani. Se antaa mun tehdä iltaisin töitä, vaikka se sitä ärsyttääkin, ja heittäytyy mun mukana hulluihin päätöksiin ja spontaaneihin seikkailuihin. Kuten nyt vaikka täydellisen kämpän myyntiin vaikkei seuraavasta ole hajuakaan.
Se puhuu ja pussaa, kuuntelee ja kehuu. On läsnä ja antaa tilaa. Haastaa, kiinnostaa ja ärsyttää. Seisoo omilla jaloillaan tukevasti kuin kivi, eikä anna mun myrskyjen heiluttaa laivaa, vaan pitää mutkin paikallani.
…ja sitten on vielä muutama sellainen etu, joista en teille kerro.
Pus rakas, olet ihana. Kiitos että jaksat minua.