Näin yöllä unta että olin raskaana. Raskaus oli jo viikolla 28 kun tajusin etten ollut tuntenut vauvan potkuja moneen päivään. Heräsin siihen, edelleen paniikissa ja jo valmiiksi surullisena. Hetken mietin olisinpa raskaana. Tuntisinpa vielä ne potkut.
Näin FB-ryhmässä jonkun esittelevän positiivista raskaustestiä ja totesin että tulen olemaan ikuisesti kateellinen ihmisille, jotka tekee tuon testin ja näkee sen kuuluisan ihan haalean viivan. Se jännitys, ilo ja sekopäinen omg omg meille tulee vauva! Voisin impata sitä hetkeä pullosta.
Katsoin ystävien storyja lähestyvästä synnytyksestä ja tunnen miltä se tuntui, loppuraskauden vaikeudet ja haikeudet ja odotukset. Palaan jännitykseen kun tuntee ekaa kertaa niitä tuntemuksia ja tietää että nyt se on menoa. Selaan Mintun vauvan ensipäiviä (ONNEAAA!!!) uudelleen ja uudelleen.
Voin tuntea sormenpäissäni miltä tuo pienen iho tuntuu, muistan sekunnilleen pienen hitaat liikkeet kun hän vastasyntyneen horroksessaan yrittää ottaa tästä maailmasta kiinni. Tunnen kevyen painon käsivarrellani.
Mietin että antaisin paljon voidakseni juuri nyt pidellä vastasyntynyttä myttyä. Katsella levollista unta, tunnustella selän ja pepun muodostamaa mahdottoman pientä kaarta, joka hetki sitten oli niin iso raskausvatsa. Silittää pikkurillin päällä posken syrjää ja antaa varovaisen suukon keskelle pehmeintä ihoa.
Äkkiä ymmärrän kun ihmiset sanovat että heillä tulee olemaan ikuinen vauvakuume.
Minuun se iski jossain kolmannen lapsen kohdalla, sitä ennen en vauvakuumetta oikein koskaan kokenut. Toivoin aina lapsia, en vauvaa. Mutta Kolmosta odottaessa minuun iski se vastasyntyneen kaipuu, joka edelleen nostaa päätään aina kun pieniä näen.
Älkää innostuko, tämä ei ole mitään oikeaa vauvahaavetta. Tunnen sen yhtä varmasti kuin tunnen sen vastasyntyneen möyrinnän kämmentäni vasten.
Ihan samaan aikaan kun voihkin näitä vastasyntyneen kaipailuja, huomaan miten helpottunut olen siitä että meidän pieninkin on koko ajan isompi. Rakastan valtavasti sitä että hän on vielä tuommoinen pieni toteemihahmo, mutta vielä enemmän rakastan sitä kun joka päivä opitaan uutta ja kasvetaan.
Yhä vahvemmin tunnen että meidän pikkulapsiajat tulevat olemaan tässä. Niitä on saatu nauttia niin paljon, etten usko mihinkään kolkkaan jäävän sellaista “jos vielä kerran voisin” fiilistä vaan enneminkin koen että sitten kun Nelonen joskus menee kouluun, tulen huokaisemaan aika syvään. Että huh, nyt on päästy jo tähän pisteeseen, hyvä me!
Jotenkin se että Kolmonen ja Nelonen ovat vahvasti toisinto elämästä joka elettiin jo kerran 10v sitten, tuottaa sellaista kerrostuvaa kokemusta mikä riittää vallan hyvin yhden ihmisen tarpeisiin. Kun Kolmonen oppi eilen ihan yhtäkkiä sukeltamaan ilman kellukkeita, hihkuin innosta ja ilosta ja säihkyin taas sitä “lapseni oppii uutta” -fiilistä jonka koin ehkä ekaa kertaa isosti kun Ykkönen oppi kanssani pyöräilemään. Sitten kun opittiin lukemaan, kulkemaan yksin kouluun, tekemään itse ruokaa jne.
Päässä välähti siinä uimaharjoituksissa kuitenkin samaan aikaan että no niin, sitten vielä yksi opetettavana. Ensin kellukkeisiin, sitten ilman, lopulta uimataitoiseksi. Monta virstanpylvästä vielä jäljellä. En ajatellut asiaa sillä tavalla väsyneesti mutta sellaisella fiiliksellä että se suurin pakahtuva into haihtuu aina pikkiriikkisen joka lapsen kohdalla, kun homma on jo tuttua.
Vähän niin kuin esikoisesta sitä ottaa kuvia kaikille jaettavaksi kuinka ekat kiinteät ruuat on pitkin suupieliä söpösti ja kolmannen kohdalla on itsekin samaan aikaan vähän yyh siitä sotkusta. Tai kun esikoinen menee kouluun ja siitä jaksaa jopa kirjoittaa blogijutun, ja toinen lähetetään sisaruksensa matkaan yhdellä halilla.
Ei ne tunteet sinänsä sen pienempiä ole, mutta jokin uusi kokemus -säväri jää tulematta ja siinä on riski että liian monta kertaa toteutuessaan homma muuttuu jo väsyttäväksi, rutiiniksi. Vaikka aina elämässä toki riittää uutta ihmeteltävää, sisarusten välisessä dynamiikassakin.
Tätä on vaikea selittää kuulostamatta suuntaan tai toiseen väärältä! Joko kuulostan siltä että haluaisin vielä vauvan (en) tai siltä etten jaksa pieniä lapsia, eikä sekään ole totta.
Tunnen vain yhtä selvästi samaan aikaan kaksi asiaa: sen että tulen ikuisesti tuntemaan fyysistä kaipuuta kun näen kenen tahansa vastasyntyneen vauvan, ja sen että jos tätä meidän ihan pienten lasten elämää jatkuisi vielä yhtään enempien lasten verran, alkaisin väsyä siihen. Tunnen että tähän perheeseen voimani riittävät niin että se on vielä ihanaa.
Samoin tunnen että nyt alkaa olla taas minun vuoroni, aika keskittyä myös omiin juttuihin.
Koen että tämä on se viimeinen herkullinen kakunpala jonka haluan vielä syödä ja ehkä juuri siksi se vauvakuume nostelee päätään: mieli ja keho tietää että lopullinen raja on vedetty ja syntyy haikeutta.
Tämä on sellaista suloista kaipautta, muistoa ja kiitollisuutta siitä mitä on saanut. Se muistuttaa omista ihanista hetkistä ja auttaa elämään niitä uudestaan, ilman että tarvitsee elää sitä vauvavuoden haparointia, kipuja, hankaluuksia ja epävarmuutta.
Ehkä tästä ei pitäisi edes vauvakuumeena puhua, koska tämä on aivan eri asia kuin se joka moukaroi kun lasta todella toivotaan. Se fyysinen kaipaus on mustalla tavalla kipeä, joten ehkä mun pitäisi käyttää jotain ihan toista termiäkin. Vauvahaikeus, ehkä?
Oli mitä oli, minä tulen olemaan juuri se täti-ihminen jolla aika on täysin kullannut muistot ja se vaan toistelee muille “nauti nyt kun ovat pieniä” haha! (No ei, sen koitan välttää, koska muistan kyllä miten kurjalta sen kuuleminen saattoi joskus tuntua.)
Sellaista kyllä mietin että jos olisin viisi tai kymmenen vuotta nuorempi, saattaisi ajatukset olla toiset!
Mitä fiiliksiä muilla, lakkaako sitä koskaan haikeilemasta vai muuntuuko se teillä ihan oikeaksi vauvatoiveeksi kunnes lähtee kokonaan pois?
Kuvat: ensimmäistä lukuunottamatta Susanna Hynynen