Äiti anna aikarajaa, äiti kato tätä, mä meen nyt pihalle, tällä vauvalla on vissiin nälkä, mitäs tehdään lounaan kanssa? Äiti äiti äiti äiti.
Minut on valittu elämämme teatterin päärooliin, supersankariksi ihan keskelle näyttämöä. Kaikki haluaa sankaristaan jatkuvasti jotain.
Eikä se ole niiden vika, ihan itse olen sen roolin rakentanut. Oikein väkisin ängennyt siihen jo vuosikausia, opettanut kaikille että minä mietin, hoidan, häärään ja määrään.
Anna kun minä. Tänään voisi tehdä näin. Joo tulen ihan heti kulta! Jonkunhan täällä on pakko suunnitella.
Otan kaiken vastuun ja vähän enemmänkin, koska se on kivaa. Nautin auttamisesta, suunnittelusta ja sen kaiken hanskaamisesta. Minä osaan, minä pystyn, kyllä minä pärjään.
Olen arvokas kun olen siellä keskellä, tärkeä, korvaamaton – arvokas, tärkeä, rakastettukin ehkä?
Sitten on näitä lauantaita kun yö on mennyt huonosti ja illallakin vain itkettiin. Muina sankareina sitä suunnitellaan taas muidenkin puolesta, puhumatta muille. Vaan nyt ovat supersankarimme voimat ehtyneet vaikka hän ei sitä itse vielä huomaa.
Väsyneenä hän on miettinyt itsekseen että tänään minä otan hetken itselleni, käyn yksin Postissa. Vaan se ei onnistu, tuli jo lounasaika ja tuli pihatyöt ja tuli huutava vauva ja auringonpaiste jota ei saa hukata, Suomessa kun ollaan. On mentävä ahkerasti kävelylle, mutta entäs sitten se lounas? Kukas sen on miettinyt?
Kas näin, hän on rakentanut kauniin oleta-pety-mökötä -ansan, joka tänään purkautuukin oleta-pety-riitele kombona.
Äkkiä onkin yhden lounaan puuttuminen suurin loukkaus koskaan. Että se kehtaakin ehdottaa pinaattilettuja! Pinaattiletut ovat minun hätävarani, keino johon kajoan kun supervoimat ei enää riitä. Jos ne käytetään nyt, olen pulassa myöhemmin. Kuka nämä kaikki lapset ravitsee ja itse sinun on ruokasi tehtävä!
Miksi joku muu saisi käyttää pinaattilettukorttini, ja kyllä tässä elämässä hei vähän kärsiä kuuluu, perheen takia!
Siinä sitä sitten rynnätään ulos matkalla tyylikkäästi haistatellen. Itketään tietämättä oikein itsekään miksi.
Tai tietäähän sen. Supersankari haluaisi joskus heittäytyä vapaalle, matkustaa muiden rakentaman arjen mukana ja syödä toisten suunnittelemaa lounasta. Mutta mistäs ne toiset voisi sen tietää kun ei supermarttyyri itse muistanut sanoa mitä kaipaa. Ei kai se itsekään tiennyt, oli liian kiire marttyyroida.
Katsokaa kun sankari pystyy moneen. Se voi pestä pyykit, valmistaa ruoan ja järjestää ristiäiset samalla kun imettää, auttaa läksyissä ja siivoaa eilistä tiskejä. Super-saatanan-sankari pystyy kaikkeen paitsi vastuun jakamiseen, keskusteluun ja omien tarpeiden ilmaisuun.
Idiootti.
Tämän parempaa kuvituskuvaa ei ole koska sankarilla ei ole ollut riittävästi aikaa ottaa kuvia tai käsitellä niitä. Se on tehnyt ruokaa, saatana.