Täytän tänään 34. Vuosia alkaa olla sen verran, että tajuan viimein kohdella itseäni kuin synttärisankaria. Aloitin jo aamulla: palaveriähkyn sijaan myöhästyin tietoisesti (anteeksi Pasi), jätin meilit tsekkaamatta, laitoin Empire State of Mindin soimaan kovalla ja luin rauhassa Sunnuntai-Hesarin loistavan artikkelin Kap Hornin kiertämisestä. Otin halit kahdelta pieneltä ruuhkatukalta ja pistin päälle kivoimman hameeni. Mallasin pitkään Insinööriltä saatua aikuistakkia (trenssi, vihdoin!) päälleni ja mietin, joko tänään tarkenisi. Koska olen aikuinen ymmärsin etten tarkene ja puin järkevästi villakangastakin. Töihin kävellessäni mietin, ostaisinko itselleni jonkun lahjan. Tajusin, että se mitä kaipaan eniten on omaa aikaa, joten otin sitä. Raivasin kalenterista huomisen kustannuksella itselleni tälle päivälle tilaa ja siirryin kahvilaan kakunpalan ääreen, ihmisiä ihmettelemään ja blogia nakuttamaan. Tämän jälkeen aion hetken pyöriä kaupoilla ja sitten painun vielä ystävän kanssa ”aftereille” (onko se after jos ei ole tehnyt kuin vähän työtöitä? Blogiafter?)
Sen lisäksi, että olen aikuistunut takkivalintojeni suhteen, olen siis ihan selvästi lähestymässä sitä ikää, jota olen jo pitkään kaivannut. Itsekkyyden aikakautta. No ei sillai pahasti, mut vähä. Sen verran että osaan jo sanoa lapsille iltapäivällä että nyt mä tarvitsen hetken aikaa itselleni, menkää pyytäämään näitä juttuja Isiltä. Ja juuri sillä tavalla sopivan itsekkääksi olen tullut, että osaan ottaa tätä omaa aikaa. Sitä nimittäin tarvitaan. Syyskuussa romahtanut pilvilinna on edelleen aika huteralla vaahtokarkkipohjalla, ja välillä tämä kaikki on vähän liikaa. On tavalliset työstressit, sitten on tavattomat talostressit. Niiden välissä pitäisi huolehtia perheestä, avioliitosta ja taloudesta. Mutta jos happinaamaria ei laita ensin itselle, koko rivi tuupertuu. Siispä, tänään vuorossa olen minä. Edellisestä kerrasta onkin jo ihan liian pitkä aika, melkein vuosi!
Minä olen sitäpaitsi aika mahtava tyyppi, nyt kun tässä itsekkyyden linjassa jatketaan. Jos ensimmäiset kaksi vuosikymmentä meni omien heikkouksien piilotteluun, tämä kuluva vuosikymmen on ollut jonkinlaista hyväksynnän ja kunnioittamisen aikaa. Alan ymmärtää itseäni paremmin, ja antamaan sitä myöten anteeksi ne ihan vain pari hassua huonoa piirrettä. Ja fiilistelemään enemmän niitä hyviä! On aika kutkuttava tunne kun alkaa ihan aidosti olla ok omassa nahassaan. Mitä hurjemmaksi elämän ruuhka ympärillä menee, sitä levollisempi tavallaan olen. Asioihin suhtautuminen muuttuu pakostakin lungimmaksi, kun samana päivänä vääntää rakennuslupa-asoista ja siirtää sitten ex-tempore 27 lasta ja niiden vanhemmat omaan kotiin juhlimaan. Ei tässä auta näemmä hötkyillä. Synttärikakut jää ehkä välillä jäisiksi mutta tunnelma on lämmin.
Että onnea vain Minä, sulla menee aika hyvin! Perheesi on ihana, lapset isoja ja helppoja ja aviomies loistava. Teet työtä, joka on sinulle merkityksellistä ja jossa olet hyvä. Asut kivassa kodissa ja seuraavakin on varmasti just hyvä, vaikka siinä nyt vähän kestääkin. Ympärilläsi on rakkaita ihmisiä, joille sinä olet tärkeä, ja jotka ymmärtävät kun sanot ettet tänään jaksa. Harrastat ja touhuat ja olet tosi terve, vaikka se selkä välillä vihoitteleekin. Kroppa ei tosiaan ole enää 19v, mutta toisaalta mitäpä siitä kun se 19v kantajakaan ei ollut siihen ikinä tyytyväinen. Tämä vanhempi versio on oikein hyvä, selluineen päivineen. Naama ehkä ryppyyntyy ja kapenee ja silmänaluset sen kuin mustuvat enemmän, mutta hymysi on vähän aiempaa svyempi ja sitäkin kauniimpi.
Pidä siis toi, sulla on nyt hiton hyvä buugie. Ensi vuosi on vielä parempi ja sitten ihan kohta onkin jo keski-ikä kun seuraavaksi mittariin tulee jo 35…hmm. Eiku?
Alan näemmä olla myös sen ikäinen, että ikä tosiaan on vain numero jolla ei ole niin väliä. Tarkistettuani voin korjata että täytin tänään 33.
 |
| Onnea minä! |