Okei okei myönnetään, on monta eri tapaa saada mut kihisemään. Mutta nyt huomasin tässä viime viikolla kaksi sellaista useammin toistuvaa asiaa, jotka eri muodoissaan tapahtuessaan ärsyttää. Oivalsin jopa miksi!
1. Kohtele minua kuin ilmaa
Yksi arkinen kiehumisen aiheeni on se kun minua kohdellaan niin, kuin mulla ei olisi mitään väliä.
Olen muulle perheelle näkymätön. Kysyn jotain, kukaan ei vastaa. Pyydän tulemaan keittiöön, kukaan ei tule. Sanon jotain, kukaan ei kuuntele. Viimeistään kolmannen yritykseni kohdalla alan kiehua: voisiko joku nyt kuunnella, toimia, vastata, en minä täällä huvikseni puhu!
2. Vaadi huomiotani NYT (ilman perusteita)
Sitten se toinen ääripää: Kun VAIN minut nähdään.
KAIKKI puhuvat mulle, olen aivan liian näkyvä, hehkuva nenonkyltti jossa lukee
RUOKAA, APUA JA PALVELUJA. Nyt erikoistarjouksessa: kaiken saa maksutta ja ilman kiitosta
Jokaisella on mulle asiaa, ja se asia pitää hoitaa heti. Joku tarvitsee apua, toinen ruokaa ja kolmas tarvitsee juuri minun vihreät silmäni katsomaan KOKO AJAN ÄITI KUN MÄ TEEN TÄN.
Vieressä istuu näissä hetkissä erittäin usein puoliso, lasten toinen vanhempi, jota juuri nyt kukaan ei kaipaa. Emme me sinua tarvitse, meillähän on tämä äiti tässä, neljälle sopiva tarpeiden hoitaja.
Niiden isäkin tulee kyllä minut sitten näkemään kun hiukan rääkäisen, että kysykää isältänne välillä ja tule sinäkin nyt tänne!
Aivan perus ensisijaisen vanhemman ongelmia siis, miksi se minua niin raivostuttaa?
Tässä tulee oivallus: näissä hetkissä koen, että mua ei arvosteta.
Olen tajunnut, että mulle on tosi tärkeä arvo se, että kaikki ovat arvokkaita ja ihan yhtä arvokkaita vieläpä ja ajattelen itse toimivani pitkälti niin.
Siksi haluan, että mulle annetaan sama arvo.
80-luvulla vanhemman arvo oli yhtä kuin valta, auktoriteetti ja niiden väärin käyttämisen pelko. Ei tarvinnut äitien kysyä montaa kertaa, koska kolmannella siirryttiin ns. viittomakieleen. “Koska minä sanon niin” oli aina riittävä syy.
Mutta minä en halua enää elää 80-lukua, enkä sitä aikaa, jossa vahvin määrää. Siksi lapset eivät minun mielessäni ole automaattisesti mitenkään vanhempien ”alapuolella”, heidän ei todellakaan tarvitse totella minua vain siksi, että sanoin jotain.
(Heidän pitää totella siksi, että perustelen sen heille hyvin ja he huomaavat minun olevan oikeassa. Yleensä.)
On tilanteita, jossa vanhemman sana pitää olla laki, mutta monessa arvostan lasten kanssa käytyä keskustelua, neuvottelua ja mielipiteitä.
Mutta vaikka jokaista asiaa ei pidä sokeana totella, se ei tarkoita, että minuakaan saisi kohdella kuin ilmaa.
Siksi tilanteet, joissa tämäkin pääasiallinen hoitaja ei ole ihan yhtä arvokas kuin muut – häntä voidaan häiritä ihan milloin tarvitsee ja hänet voidaan jättää huomiotta jos ei just nyt tunnu siltä, että kiinnostaisi vastata – kiehuttaa.
Mitä tästä opimme? Emme juuri mitään.
Mutta tämän myötä minä tiedostan ainakin, että silloin kun mua heitellään palapelin palasilla tai ollaan vastaamatta vartin kestäneen kyselyn jälkeen, menetän hermoni ja on syytä poistua hetkeksi vessaan yksin eikä puskea raivolla eteenpäin.
Sitten taas vähän jutellaan.