Minulla on periaate. Se kuuluu: ”jos joku pyytää, lähde, jos se on mitenkään mahdollista. Periaate pyrkii suojaamaan niin sanotulta homehtumiselta* joka usein kohtaa pienten lasten vanhempia. Tämä periaate, jos jokin, on periaatteistani järkähtämättömin. Minähän perkele lähden, jos kerrankin pyydetään.
Eräänäkin eilisenä saatoin jo istua kotona verkkareissa, uusin Avotakka sylissäni, kun puhelin soi. Olin aivan järrrrjettömän väsynyt ja huonotuulinen, mutta ei auttanut, periaatteistaan on pidettävä kiinni. Niinpä purin hammasta, suljin lehden, vaihdoin verkkarit mekkoon, sutaisin naamaan vähän uutta pakkelia ja vaihdoin sen Avotakan tähän:
Ja näin todistin toisenkin viisauteni oikeaksi: tämäkin kannatti tehdä, vaikka ei tehnyt mieli. Olin toki edelleen väsynyt, mutta niitä tyttöjä oli aika ihana nähdä ja hipsin oikein onnellisena Tuhkimona kotiin kellon lyödessä puoltayötä.
Siis kiitos taas gooteille, sekä puhelinsoitosta että hyvän huonoista jutuista 🙂
*subj., kotiin tai muualle jämähtäminen ja kaikesta kivasta pois jääminen koska kaverit ei enää jaksa pyytää liian monen ”ei”:n jälkeen ja / tai olettavat alun alkaenkin ettei se kuitenkaan halua / voi lähteä
P.s. PeNa, otsikko ihan sua varten taas kerran.