 |
| Kun Kakkonen ottaa kuvan, Chandler-ilmiö lievenee. |
Meidän lapsuudenkodin vieressä on puolen hehtaarin metsä. Ei kokonsa vaan luonteensa puolesta kirjallista esikuvaansa vastaava – kaunis, mystinen, suojeltu, oma. Täynnä seikkailuja ja omia tarinoita.
Kävelin sen metsän läpi kouluun kuusi vuotta, enkä muista koskaan harmitelleeni reittiäni. Metsä oli niin kaunis, että lapsikin osasi arvostaa. Ensimmäisen lumen jälkeen metsä oli kertakaikkisen maaginen: Aamuaurinko teki poluista kimaltelevia timantteja, joita jäin suurella todennäköisyydellä ihastelemaan liian pitkäksi aikaa. Saatoin vähän myöhästellä koulusta.
Kesäisin siellä leikittiin kotia ja pelattiin pesistä – joskus palloilla ja joskus kävyillä. Ihmeteltiin hiidenkirnuja ja hypittiin hullun vaarallisilta kielekkeiltä alas. Neljävuotiaana putosin yhden hypyn jälkeen koloon, jonka ylle joku oli kirjoittanut maalilla ”Jeesus elää”. Talvisin vedettiin Kuoltsin eli Kuoleman kallion viereistä mäkeä Stigalla ja hiihdettiin latuja pitkin kohti vielä suurempia metsiä.