Viisi viikkoa jäljellä, allekin. Olemme siirtyneet aikaan jossa loputtoman pitkältä tuntuva reissu on muuttunut käsitettävän lyhyeksi. Yhtäkkiä edessä ei siinnä sumeana horisonttina katkeamaton määrä aurinkoisia päiviä vaan sumuverhon takaa on paljastunut raja. Päätepiste, jonka voi jo ymmärtää ja nähdä: nyt on viikko tätä, sitten tulee siskon perhe, sitten kaksi viikkoa tätä ja sitten isovanhemmat ja kotiin koko porukka.
Aivan hurjaa.
Hurjaa on sekin että tuo hiukan runollinen vertauskuva oli päässäni eilisen, aivan todellisen näyn takia. Kiipesimme Antenna-vuoren päälle lasten kanssa ja näin ensimmäistä kertaa sen mistä olen vain kuullut: Auringon laskiessa hiljalleen nousumme aikana merisumu hälveni vuorten yltä ja esiin tuli Afrikka.
Olenhan minä ennenkin sen yhden kamelinmuotoisen kummun Marbellassa bongannut mutta oli aivan käsittämätön kokemus nähdä kuinka kokonainen manner piirtyi horisonttiin. Yhtenä selvänä viivana, kuin sanoisi että tässähän minä olen koko ajan ollut.
Niin korkealla ollessa tuli sellainen olo kuin seisoisi karttapallolla. Pystyi näkemään yhtä aikaa sen mitä omat silmät näki (tuossa Espanja, tuossa Gibraltar, ja tuossa piru vie on Afrikka) mutta kuvittelemaan sen kaiken myös suoraan yläpuoleltaan karttanäkymänä.
Olin tosi onnellinen siinä hetkessä. Mietin että juuri näitä hetkiä varten tänne tultiin, että voidaan kokea yhdessä jotakin pientä mutta valtavaa.
Mietin myös sitä että alkaa se espanjalainen rytmi ja rentous laskea minuunkin, kun täällä vain ihailen maisemia kellon ollessa ihan liian paljon. Ei meidän pitänyt koko matkaa eilen kävellä, mutta kun se tuntui sujuvan niin hyvin niin jalkaa vain laitettiin toisen eteen.
Yhtäkkiä olimme vuoren huipulla hikisinä ja huohottaen (minä kannoin melkein parikymmentäkiloista Kolmosta Tulassa ja Insinööri Nelosta kantorinkassa), otimme ryhmäkuvaa ja jaoimme liian vähäitä eväitämme jutellen samalla että tosiaan aurinko alkaa laskea ja nukkumaanmenoaikakin olisi ja matkaa alas viisi kilometriä.
Matkalla vuorelle olin tiennyt tämän pienen ongelman tulevan mutta päättänyt aktiivisesti unohtaa sen.
Katsahdin kelloa autossa ja totesin että se on jo puoli seitsemän illalla, me ollaan lähdetty ihan liian myöhään liikkeelle. Tunsin sisälläni miten olisin joskus voinut itse parahtaa siellä kotona lähtötohinoissa että ei tässä ole hei mitään järkeä, jäädään sit kotiin, mutta sen sijaan jatkettiin vain patistelua ja ajattelin no, katsotaan.
Askel kerrallaan tulikin sitten tehtyä pienen visiitin sijaan koko reissu ja autolle päästyämme olin suunnattoman onnellinen. Siitä toki, että oltiin päästy pois pimeästä ja kylmenevästä illasta, haha. Mutta myös siitä miten upea kokemus se oli ja kuinka hienosti kaikki jaksoivat vaikka tilanne oli kaikkea muuta kuin optimaalinen, kävellessämme vielä reilusti iltayhdeksän jälkeen vuorta alaspäin.
Nelonen otti pienet tirsat kantorepussan, Kolmonen lauloi koko matkan alas kantorinkassa, Ykkönen käveli välillä takaperin jalkoja säästääkseen ja Kakkosenkin matka jatkui sujuvasti kun viimeisillä kilsoilla sai kuunnella äänikirjaa.
Jalat jo vähän turtuneina ihastelimme uskomattomia näkymiä ja lopulta esiin tulevia lepakoita. Pelkäsimme vähän villisikoja mutta perille saavuttiin voittajina, tehtyä matkaa ihmetellen. Kymmenen kilometriä, noin vain! No ei ihan noin vain mutta pääsääntöisesti hymy huulilla, yhdessä.
Kun Julia viestitti että teillä näyttää ihanalta siellä, vastasin että nyt on kyllä tosi ihanaa. Aluksi ei aina ollut mutta viime viikot on kyllä ollut kaikki ihanaa. Nyt on parempi asunto, sää ja meininki. On kotiutunut, rauhallinen olo ja sitä voisi helposti kuvitella tekevänsä pidemmänkin ajan suunnitelmia.
Sen sijaan katse kääntyy kotiin, haikeana mutta jo vähän innosta kutkutellenkin. Lauseisiin on jo alkanut tulla sitten kotona -aloituksia, Ykkösen kalenteri täyttyy kavereiden tapaamisista ja minäkin alan jo vastata sähköposteihin eri tavalla. Mietin jo mitä tilaan kaupasta sunnuntaiksi kun tulemme kotiin: kaikkea vihreää, raikasta, sellaista mitä osaan tehdä milloin vain ja mihin kuiva-ainekaapissa on jo nyt tarvikkeita. Iso purkki Oivariinia.
Niin että ne kuulumiset täältä sanovat: kaikki on tosi, tosi hyvin. Elämme juuri nyt sitä mitä täältä haaveilin saavani. Urheillaan ja liikutaan paljon, nautitaan lämmöstä mutta ollaan myös paljon jouten. Teen vain tosi vähän töitä eikä se stressaa mua. Uskon että talous kantaa, ja Suomessa ehtii.
Nukumme pääsääntöisesti täysiä öitä ja käymme uimassa aina kun tekee mieli. Olemme sinut taloomme löytävien torakoidenkin kanssa. Saamme Insinöörin kanssa paljon yhteistä aikaa ja jopa ilman lapsia aina silloin tällöin.
Välillä kyllä vähän väsyttää näin iltaisin, kiitos vain Insinöörille tästä kauniista kuvasta. 
Ollaan nähty ja koettu ihan hirveästi kaikkea ja vielä on paljon jäljellä jos halutaan, mutta yhtä hyvin voimme rauhoittua vain olemaan.
Elämä on hyvää ja tänne lähteminen oli paras päätös. Mikä suloisinta, aikaa on vielä paljon jäljellä. Uskon että osaamme nauttia siitäkin täysillä, vaikka samalla rintaan löytää myös kutkuttava odotus siitä miten kivaa on myös palata kotiin.
Ensi kerralla ollaan sitten pidempään.