Okei: maila lähellä kasvoja. Ylemmäs. Sitten se menee vasempaan takataskuun. Pitää muistaa liikkua pallolle, mutta ei saa kiirehtiä. Pallo minun edelläni, ei saa lyödä liian lujaa. Noin. Viisi lyöntiä, kymmenen, kaksikymmentä. Osa onnistuu, kai, osa menee aivan perseelleen kun keskityn kuudesta asiasta neljään ja kaksi unohtuu.
Jään kauaksi pallosta tai kaikki menee vihdoin täydellisesti nappiin mutta lyönti on siksi innostuneesti liian kova. Huomaan jokaisen virheeni ja kiroan itsekseni.
Valmentajaltakaan ei jää virheet huomaamatta.
“Come on come on you need to move”
“Why the rush? Don’t rush, you have time, these are very easy balls”
“Don’t look at the ball so much, you are like a Chinese man looking for a ball”
“You were too far, you need to see where the ball is going”
“Why are you hitting so hard”?
Jos mitään näistä ei kuulu ja valmentaja on vain ihan hiljaa, arvaan onnistuneeni.
Usein lyöntikierroksen jälkeen keräilen palloja oranssilla putkella ja mietin päässäni ohimennen joko”puuh olipa rankkaa”, “fuck you” tai “tästä ei tule tänään mitään”. Nurkkalyöntien löylytyksen jäljiltä lannistun, muutun epävarmaksi, odotan jo seuraavaa sivallusta. Mieleen nousee muistot koripallokentältä ja maneesista.
“Aiotko sä jäädä sinne asumaan, tule nyt pois sielä kolmen sekan alueelta!”
“Pohje, pohje, POHJE!!! ETKÖ SÄ TIEDÄ MIKÄ POHJE ON?”
Samaa paskaa, eri vuosikymmen. Jotenkin olen vielä nelikymppisenä kuuntelemassa valmentaja-roastia. Minä kun olin toivonut että se valmennustyyli olisi jäänyt poikabändien seuraksi 90-luvulle.
Tämä padel-valmentajani ei ole pahis, hän on oikeasti ihan tosi mukava tyyppi.
Mutta myös sellainen joka rakastaa heittää mukahauskoja läppiä ja lasautella, päteä omalla osaamisellaan hölmöille padel-newbieille. Kielimuuri tekee osansa kun sävyt katoavat, mutta yhtäläisyys 90-luvun huutaviin valmentajiin on vähän liian suuri.
Padel-tunneilla en aina koe oppimisen iloa vaan koen olevani aika surkea. Ja se ei ole kivaa. On ihmisiä, jotka sisuuntuvat tämmöisessä valmennuksessa ja jopa nauttivat siitä että heitä kyykytetään, minä en ole yksi heistä. En ollut silloin, enkä ole nyt.
Vaikka kuinka korisvalmentaja niin luuli. Kuinkahan montaa kertaa sanoin etten halua tämmöistä, en tykkää tästä että musta haetaan paras tulos tökkimällä huonoja kohtia. Vaikka hän kuinka ystävällisesti selitti treenien jälkeen että “oon sulle näin kova vain siksi että tiedän sun kestävän sen”.
Arvaa mitä, tiesit väärin. En koskaan kestänyt sitä. Itse asiassa, en usko että kovin moni kestää, varsinkaan teininä. Tai vaikka kestäisi, uskon että on tuhannesti tehokkaampaa ruokkia niitä kahta onnistunutta asiaa kuin muistutella koko ajan niistä jotka vielä jäi.
Tänään(kin) ajattelin että olen niin jo nähnyt tämmöisen meiningin, ei enää tarvitsisi. Olen aikuinen nainen, joka on täällä vapaaehtoisesti ja maksaa siitä itse. Jään varmaan silti koska tunteja on vain muutama jäljellä ja tiedän että voin milloin tahansa sanoa valmentajalle ääneen että kiitti, tää riitti.
En pelkää valmentajaa, eikä hänellä ole minuun mitään valtaa.
Ja jään tietysti siksi että niin kuin kaikkien näiden valmentajien kanssa, se yksi vihdoin saatu kehu tuntuu sitten niin makealta.
Yksi “brilliant” ja yksi “You are actually doing great, I just used you as a role model to (toinen valmennettava)” ja unohdan taas etten tykkää muista 59 minuutista. Yksi hyvä minuutti ei silti saa minua unohtamaan että tämä tyyli valmentaa on silti paska, varsinkin nuorisovalmennuksessa.
Miten se on ollut silloin joskus niin normaalia että lapsia ja nuoria kyykytetään? Huudetaan ja sätitään, piikitellään. Onko se sitä edelleen?
Muistan silloin jo ajatelleeni että eikö tämä voisi olla vähän ohjeidenkin syytä jos minä en kerta kaikkiaan näytä tajuavan mitä piti tehdä. Samaa mietin edelleen: jos joku toistuvasti unohtaa jonkun antamasi ohjeen, ehkä on nöyryyttämisen sijaan syytä miettiä jotain toista tapaa saada homma toimimaan?
Sitä voisi vaikka palata harjoituksessa askeleen taaksepäin ja tehdä sata toistoa sitä lyöntiä, jossa mailan pitää olla riittävän korkealla ja sitten sanoa heti “HYVÄ!” kun se kerran onnistuu. Lihasmuistia vielä vahvempi on tunnemuisti, fiilis siitä miltä onnistuminen tuntuu.
Se, miltä epäonnistuminen tuntuu on meillä kyllä ihan riittävän vahvasti kaikissa muistin muodoissa tallessa. Mun käy sääliksi minua nuorena, ja kaikkia niitä nuoria joita edelleen spartalaisesti valmennetaan. Se ei ole tehokasta, kivaa eikä reilua. Siinä on mukana vallankäyttöä, pahimmillaan kiusaamista.
Toivon todella että ajat ovat muuttuneet, sellaista olen ainakin kuullut ja omien lasten kohdalla myös nähnyt. Olen nähnyt toki sitä vanhaakin koulukuntaa, ikäisteni valmentajien suusta. Siihen olen puuttunut, meidän aikanamme ei puututtu koska kaikki pitivät sitä hyvänä tapana.
Mietin nuorta minua tänään kun huohottaen keräsin palloja ja muistelin valmentajan äskeisiä sanoja.
“Try not to fall so much” kun yritin kaikin voimin osua palloon ja kaaduin. “Don’t be lazy” kun seuraavalla kierroksella yritin ottaa iisimmin. Mietin että mua ei voi kyllä laiskaksi syyttää, eikö tuo muka näe että annan kaikkeni ja vähän enemmän joka kerta?
Näkivätkö he sen siellä korishallilla, vai olivatko oikeassa kun sanoivat minun olevan laiska? Nyt tajuan etten ollut. Olin varmaan jaksamisen äärirajoilla ja taidoiltani vielä vajavainen, mutta oli liian kiire yrittää pärjätä ettei tule sanomista, taas.
Näiden treenien päätteeksi kiittelin valmentajaa hymyillen ja heitin vähän omaa läppää päälle, piikittelin vähän. Nähdään ensi viikolla, sanoin ja aion mennäkin, koska ei tämmöinen ikäiseni egotrippaaja minua enää nujerra, ärsyttää vain.
Samalla kuitenkin lähetin virtuaalihalin nuorelle itselleni ja mietin että hyvin sä vedit, hienosti jaksettu.