Tämän viikon maanantai oli hieman poikkeuksellinen. Toki aamuun kuului samat väsyneet silmät, taivaallisen tärkeät kahvit ja taukoamaton puheenpulputus, mutta erona oli hieman poikkeuksellista pidempi työmatka.
Sillä aamutoimien jälkeen me astuimme Insinöörin kanssa autoon ja ajelimme reilun tunnin takaisin Helsinkiin, kohti työpaikkoja ja autuasta vapautta. Edessä olisi neljä päivää ja kolme yötä lapsivapaata arkea. En osaa oikein sanoin kuvailla, miten iso luksus edellinen lause on. Se on hienompaa kuin kylpyläloma Kreikassa, shoppailuloma New Yorkissa tai ilmainen auto. Se on itseasiassa vielä parempaa kuin perus treffi-ilta, tai jopa viikonloppumatka puolison kanssa. Se on jotain aivan korvaamatonta – aikahyppy aikaan ennen lapsia!
Voi jösses sentään! Kotona oleminen, arjen pyörittäminen ilman sitä ihan oikeaa a r k e a. Mieli lähti pyörimään hurjia kierroksia: tämä luvattoman suloinen ylimääräinen loma kuluisi tietysti aidosti joustavan työajan duuniin (ei tarvitse lähteä 16.09 tarhaan), hurjaan urheiluun, kavereiden näkemiseen, shoppailuun, kovaan musiikkiin ja vapautuneeseen kiroiluun. Totuus oli vähän toinen. Silti, se maanantai oli ehkä paras mitä olen ikinä kokenut. Nukuin päikkärit (yksin). Lähdin kaupungille (yksin). Kävin kaupoilla (Insinöörin kera, en ostanut mitään mutta se tietysti löysi kengät), söin ahtaassa ravintolassa, join äkkikaljan ja menin leffaan (edelleen Insinöörin hyvässä seurassa). Kävelin rappusia, tungin itseni ihmismassojen läpi vihellellen ja olin autuaan huonolla ruokavaliolla. Illalla avasin jääkaapin oven todetakseni vahingoniloisesti, että tuotteet olivat menossa vanhaksi. Menkööt, tällä viikolla ei tehdä jämäruokia vaan haetaan noutosushia!
Tiistaina leijuimme edelleen onnen kuplassa. Ihmettelimme toinen toisillemme, miten iso ero elämässä on näin. Vaikka eihän niistä lapsista siis mitään vaivaa oikeasti enää ole…mutta silti. Kuinka sitä vasta näin havahtuukin huomaamaan, miten iso osa henkisestä ja toki myös fyysisestä kapasiteetista lapsiin kuluu! Mieli, silmät ja korvat vahtivat alati, kuuntelevat tahtomattaankin ja näkevät kaiken. Varmaan vahtivat myös vähän kelloa: onko jo iltapala-aika? Vaikka elämä on helpottanut ihan satakertaisesti sitten vauva-aikojen, on sydän vielä niin paljon kiinni lapsissa, ettei oma pööpöily, möllötys ja haihattelu mahdu siihen väliin. Yksin ei ehdi olla. Pois jää siis todella iso osa minusta, ja meistä.
Mutta sitten, äh. Tiistai-ilta. Vähän hiljainen etätyöpäivä, vähän saamaton ilta ja vähän hoitamaton koti. Suorittajan nillitys alkaa hakata takaraivossa, kotona tuntuu vähän…tylsältä. Muuttumattomalta. Lopulta saan raivarit jostain aivan älyttömästä ja päätän lähteä ulos. Kohteena, öö, leikkipuisto. Kaveria tapaamaan. Pakotan Insinöörin mukaan ja soitamme matkalla lapsille. Yhtäkkiä kuulen itseni sanovan ”mitäs jos tulisin sinne huomenna illaksi ja yöksi?”.
Taitaa se olla kuulkaa niin, että vielä isompi osa minusta ja meistä on poissa juuri nyt.