Ykkönen ja Kakkonen ovat viime aikoina eriytyneet symbioosistaan. Kakkonen haluaa vetää keikkaa aamusta iltaan ja sitä harmittaa, ettei se saa näprätä Ykkösen Lego Friendsejä. Ykkönen haluaisi rakentaa Lego Friendsejä aamusta iltaan, ja sitä ärsyttää kun Kakkosen keikka luo niin paljon ääntä ja huomiota. Yhdessä ne eivät leiki just nyt juuri ollenkaan ja se surettaa mua.
Lisäksi Ykkönen on eskarilainen. Kaikki 5-6 vuotiaiden vanhemmat ehkä tietää mitä se tarkoittaa – jonkin asteen esimurkkuus leijuu vahvana hänen ympärillään. Vahva tahto olla oma, itsenäinen, erillinen ajaa aikamoisiin tunteisiin kotona ja tarhassa. Pahimman hitin saa vielä ihan vauvana nähty Kakkonen, joka ei aina ihan ymmärrä miksei sisko halua leikkiä hänen kanssaan.
Ykkönen äyskii ja huutaa Kakkoselle, on välillä olevinaan kuin sitä ei olisikaan. Ei vastaa kysymyksiin ja kutsuu typeräksi. Toinen siinä vierellä sitten pettyneellä ilmeellä ihmettelee miksi sisko ei halunnutkaan leikkiä ennen niin hauskaa yhteistä juttua. Sitä on ihan kamala katsoa vierestä. Kärsivällisesti keskustelen, sanoitan tunteita ja korjaan väärää käytöstä. Muistutan että Kakkonen on Ykkösen veli, perhettä, tärkeimpiä asioita maailmassa. Tempoilen möykkymaastossa, jossa yritän antaa kummallekin vähän ihan omaa huomiota, välillä tuoda niitä yhteen ja välillä antaa niiden kehittävästi tylsistyä.
Yleensä en onnistu näistä missään ja kuusivuotiaan tunnemyrsky jättää Kakkosen tornadon silmään.
En oikein tiedä, miten tässä pitäisi toimia. Tiedän, että Ykköstä pitää juuri nyt tukea tosi paljon, tiedän että Kakkonen vie volyymillaan liikaa huomiota. Kakkonenkin toisaalta tarvitsee turvaa ja lämpöä, tunnetta että on tärkeä. Myös siskolleen. Ymmärrän myös tukea kummallekin tärkeitä omia juttuja. Enkä voi pakottaa niitä leikkimään yhdessä. Mutta tämä hiljainen erilleen ajautuminen saa mut ihan hulluksi.
Onhan ne oikeasti toisilleen tärkeitä, onhan? Näenhän ne vielä yhdessä kikattamassa, näenhän? Vai tarvitseeko niiden edes olla mikään majakka ja perävaunu, onko mulla epärealistiset odotukset pienen ikäeron aiheuttamasta sisaruussuhteesta?
Ei mikään ihme, että lasten pienen ikäeron on todistettu lyhentävän vanhemman elinikää (lähteenä: yksi tuttu sanoi näin Facebookissa) ja lisäävän avioeron riskiä. Jos elää elämäänsä kolminkertaisella intensiteetillä, kolmen ihmisen elämää rakentaen, se loppuu lyhyemmin. Pitäisi varmaan ottaa askel taaksepäin. Mutta mihin suuntaan?