Joku raportoi somessa olleensa koko perheen kanssa ystävien luo pizzalla ja mulla käväisi kirpeä ajatus taas päässä. Ei me vaan koskaan.
Me ollaan jotenkin perheenä vähän tiputtu yhdenlaisesta sosiaalisesta elämästä ja se surettaa mua välillä tosi paljon. Kun muutettiin pois keskustasta, muutettiin juuri väärään suuntaan.
Vanhat ystävät on kaikki vähintään 45 minuutin päässä meistä ja se on käytännössä tehnyt sen, ettei enää nähdä perheinä ollenkaan, sitä kulttuuria ei tavallaan edes ehtinyt muodostua, kun muut saivat lapsensa vähän myöhemmin kuin me.
Minähän siis ajan helposti vaikka kaksi tuntia ystäviäni nähdäkseni, mutta sitten on se toinen ongelma: emme enää ikinä kysy, ehtisikö joku nähdä. Ei kukaan muukaan kyllä kysy, koska tämä on aika kaksisuuntainen tie ja jossain kohtaa se ehdottelu vain tyrehtyy, eikä kukaan edes tiedä kuka lopetti ehdottamisen ensin. Eikä sillä ole väliäkään.
Tää on hirveän herkkä aihe jotenkin ja vähän hävettää kirjoittaa näitä auki, ja just siksi varmaan kirjoitankin, koska ehkä tämä on vain mun kuvitelmaa? Ehkä kaikki muut ei olekaan jatkuvasti toistensa luona pizzalla, yökylässä tai treffeillä puistossa?
Tää ei myöskään ole asia, jota ei saisi ratkaistua, mutta jotain vähän vaikeaa tässä on mulle. Se kytkeytyy siihen, uskonko, että joku haluaa viettää meidän kanssa aikaa.
Meillä on täällä onneksi ihana naapurusto ja nähdään paljon tuossa kadullamme, ainakin kesäisin. Kohta alkaa piiiiitkä yksinäinen ajanjakso, kun kaikki vaan luikahtaa kotiin hahah 😀 Sellainen ”tulkaa meille tänään syömään” -kulttuuri meidän lähitaloilta vielä puuttuu, enkä oikein tiedä miksi.
Musta tuntuu, että yritin kyllä ensimmäiset vuodet sitä, mutta monen lapsen perheissä on oikeasti tosi vaikea sopia edes yhtä iltaa niin, että se kaikille sopisi ja sitten jos sopiikin, alkaa joku oksentaa juuri sinä aamuna. Nähty on.
Sitten taas samana päivänä heitetyt ehdotukset, jos niitä tajuaa tehdä, jotenkin tuppaavat nekin osumaan väärään hetkeen. Haluaisin enemmän sellaista tosi matalan kynnyksen makaronilaatikkotreffiä kokonaisten perheiden kesken! Jotenkin se vain tuntuu tosi vaikealta, ehkä en ole sanonut sitä vaan tarpeeksi ääneen. No tässä tulee!
Kaikista kipeintä on se, että vuosien aikana olen alkanut puhua itselleni, että tämä kaikki johtuu minusta, tai meistä. Ajattelen ensinnäkin, että me asutaan niin kaukana kaikista, etten viitsi pyytää tänne. Ei kai kukaan jaksa tänne asti meidän takia.
Paitsi, heh: ne rakkaat, jotka asuu Turussa ja Sveitsissä, tänne kyllä tulevat <3 Se on IHANAA!
Meillä olisi täydellinen talo siihen, että tänne voisi tulla vaikka kokonainen perhe pizzalle, saunaan ja yökylään, mutta en ole todellakaan sitä koskaan kehdannut ehdottaa kenellekään, joka tässä samassa kaupungissa asuu, enkä tiedä miksi.
Muiden luo taas en halua meitä väkisin kutsua – meitä on jo niin montakin, ja meillä on paljon pienempiä lapsia kuin monilla muilla, etten aina oikeasti kehtaa edes ehdottaa, että me tultaisiin jonkun muun luo kylään.
On myös niin, että arki on aika täyttä, meilläkin. Usein sitä huomaa perjantaina että huh ja oho onkin viikonloppu, mitäs tehtäisiin? Ja siinä kohtaa onkin yleensä jo pari viikkoa liian myöhäistä sopia enää muiden kanssa mitään.
Musta tuntuu, että kiireiset vuodet ja aina väärään paikkaan tulevat sairastumiset on saaneet mut vihaamaan kaiken suunnittelua ja elän siksi tosi ex-tempore, mikä taas ei todellakaan mahdollista perheiden kokoontumisajoja, kun muilla onkin suunnitelmat tehtyinä.
Ihailen usein Julian päättäväisyyttä siinä, miten hän on priorisoinut ystävät elämässään ja miten se näkyy ihan tosi paljon arkisella tasolla, siellä todella on paljon ihania illanviettoja!
Ja kyllä vain kuulkaa, meitäkin on niihin kutsuttu <3 Kiitos siitä ihana! Mutta olishan se helpompaa, ettei meidän välillä olisi kolmen kulkuvälineen ja tunnin matkaa..pitää alkaa autolla suhaamaan enemmän Julpun luo, sinne ainakin kehtaan tän porukan roudata haha!
Silti: olispa ihana saada elämään lisää sellaisia ”otetaanko pizzat yhdessä” – iltoja, ihan tässä kodin lähellä. Sellaisen toiveen ja tavoitteen ujosti itselleni ja lähellä eläville perheille tässä esitän.
Eihän me yksin olla, onneksi. Meillä on ihanat sukulaiset ja naapurit ja ystävät ja kaikki, nähdään kuitenkin muitakin ihmisiä. Mutta tämä yksi asia kyläilyyn ja yhdessä syömiseen liittyvä juttu on sellainen musta aukko, asia, jota huomaan tosi paljon kaipaavani erityisesti viikonloppuisin, kun ollaan taas kerran yhtäkkiä lauantaissa, eikä ole mitään sovittuna.
Olisipa ystävät viettämässä välillä meidän kanssa iltaa, ilman mitään suuria juhlia, ihan lasten kanssa. Taidan ottaa itseäni niskasta kiinni ja uskaltaa taas ehdottaa tätä jollekin <3
Kuva minusta Dorit Salutskij