Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Näytitte minulle palasen elämästänne – kiitos

6 No tags Permalink

Bloggaaminen on joskus yksinäistä hommaa. Minä kirjoitan, te ehkä peukutatte, joskus jopa kommentoitte. Yhä harvemmin nykyään. Eikä se haittaa, en tätä kommenttien takia teekään vaan eniten oman pään tuulettumisen takia!

Instagram on minulle jo blogia rakkaampi media vuorovaikutuksen osalta. Siellä on kiva vaihtaa ajatuksia ja nauraa samoille jutuille. Yksityisviesteissä kommentit jäävät näkyviin joten muistan paremmin yksittäisten nimimerkkien takaa monet eri keskustelut.

Silti välillä sitä kieltämättä ajautuu ajattelemaan yksioikoisesti.

Että on minä, joka tuotan sisältöä. Sitten olet sinä, joka sitä kulutat. Näen sinut ihan kaltaisenani, hymähtämässä ehkä samoille jutuille tai aika usein ohittamassa vain nopeasti minun juttuni (en pahastu sinulle/minulle, somessa on aika paljon kaikkea). Oikeasti en tiedä sinusta yleensä juuri mitään.

On kuin välillämme olisi ohut piuha, jota minun silmäni ei erota mutta jonka toisessa päässä sinä olet jugurttipurkki kädessä. Kuulet ja näet ja tulkitset, mutta minä en sitä yleensä tiedä. Pääosin en oikeastaan ajattele edes sitä piuhaa enkä sinua purkkeinesi. On helpompaa kirjoittaa syviä tuntoja jos ei kuvittele sitä yleisöä konkreettisena massana kuuntelemassa.

Teitä on siellä oikeasti tuhansia, mutta minähän ajattelen aina vain yhtä. Itseäni nyt toki noin niin kuin yleisesti, mutta myös lukijana. Herkästi ajattelen että minä kirjoitan juttuja jollekulle toiselle joka on aivan niin kuin minä. Tuntuu aina yhtä hassulta ajatella että mun jutut voisi mitenkään kiinnostaa sellaista joka elää ihan toisenlaista elämää – vaikka toki tiedän faktana teitäkin olevan.

Kymmeniin tuhansiin mahtuu aika paljon erilaisia elämiä.

Saan silloin tällöin vilkaisun sinun puolellesi kun kommentoit. Aavistan rivien välistä tilannettasi tai ehkä jopa kerrot sen. Mutta harvoin saa näin kokonaisvaltaista tirkistelyä elämän eri osa-alueisiin kuin ihan hetken mielijohteesta tapahtuneesta kohtaamisesta Instan puolella.

Kysyin teiltä Storyn puolella “mitä sulle kuuluu?” enkä ajatellut kenenkään vastaavan, ainakaan mitään kovin kummoista. Ihanaa miten väärässä olin.

Minulle annettiin jugurttipurkki käteen ja pääsin kurkistamaan kymmenien nauhojen toiseen päähän. Jaoitte mahtavia pieniä hetkiä arjesta, valtavia menetyksiä ja suurimpia salaisuuksia.

Kuinkahan monen plussausuutisen kuulin, jota ei oltu vielä kellekään muulle kerrottu?

Opin vakavasti sairastuneesta äidistä, sain palan tentteihin lukemisen tuskaa ja 15-vuotiaan pohdintoja tulevasta äitiydestään. Itkin mukanasi kun kerroit surevasi muutama kuukausi sitten menehtynyttä lastasi. Olitte enkelisi kanssa mielessäni koko loppupäivän.

Kolmen rivin kuulumisiasi lukiessani mietin, minkälaista olisi odottaa uutta munuaista, selviytyä erosta tai saada elämänsä ensimmäinen (kesä)työpaikka.

Masennuksen ja lapselle hermostumiset tunnenkin jo valitettavan hyvin itsekin.

Yhdessä päivässä keskenmenoja, vakavasti sairaita lapsia, rintasyöpäepäilyjä mutta myös opiskeluja, uusia virkoja, vapaapäivä, huoltajuuskiistojen voittoa ja suurta toivoa kaiken keskellä, iloa pienistä asioista ja valoisaa tulevaisuutta.

Niin kuin teistä yksi totesi jakamiani vastauksia lukiessaan:

“Wow kyllä ihmisillä on elämää. Eihän tälläisia asioita kuule kuin yleensä ihan lähimmiltä ystävilltä ja lähipiiriltään. Kiva itsekin lukea minkälaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on, tässä sun “yhteisössä”. ”

Ihan ilman lainausmerkkejä se yhteisö tässä kyllä on, sen vain aina välillä unohtaa kun jugurttipurkit on piilossa. Mutta on ihana aina nähdä ja muistaa että te olette siellä, mukana elämässä vaikka meillä kaikilla on ihan eri tilanne.

Kiitos siis tuhannesti teille kaikille että jaoitte. Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä sitä kohtaan että haluatte jakaa tuntemattoman tyypin kanssa näin isoja asioita, että avasitte omaa elämäänne vuorostanne.

Ihanaa kun olette siellä.

JAA
6 No tags Permalink
6 Comments
  • Pee
    toukokuu 24, 2019

    Eipä tuu mieleen, et sillä puolin miettii, ketä näitä lukee. Mut niinpä – luonnollisesti miettisin varmaan itsekin. 🙂 Mulle kuuluu semmosta, et menen tänään tekemään uuden työsopimuksen. Jee! Oon niin iloinen ja ylpeä, että sain ko. pestin. Just juon aamukahvia, on vapaa päivä. Vein silti lapset hoitoon, koska on asioiden hoitamista 😉 eli niihin asioihin kuuluu työsopparin lisäksi mm. lounas piiitkän kaavan mukaan ihan rauhassa kirjan kera! Ah – ja aattelinpa siivota, kivampi ottaa viikonloppu vastaan. Viikonloppuna ei mitään spessua tiedossa. Fiiliksen mukaan perheen kanssa. Lapset on 2 ja 4 v. Kohta niillä alkaa parin kuukauden kesäloma, mikä ihanasti saatiin järjestymään. Koko perheenäkin ehditään lomailla muutama viikko! Jes! Ja taidanpa käydä ostamassa koko perheelle perjantai jälkkäriksi jotkut hyvät leivokset. Illalla vois kippistellä ukon kanssa olusilla. Joka kuukausi kuukautiskierron mukaan (ovulaation aikaan?) huomaan haaveilevan kolmannesta lapsesta vaikka olen vannonut, että ”ei enää ikinä”. Ja toisaalta lasten uhma kohtausten mukaan kallistun aina vahvasti siihen, et ei todellakaan koskaan enää, koska alkaa olla välillä niin lepposaakin! 😀 Tässä siis uteliaisuudella katson, miten teillä tulee menemään ja jatkan asian pohtimista ainakin vielä pari vuotta. Vuosi sitten olin jo ihan valmis sterilisaatioon, kun mikään ehkäisy ei tuntunut sopivalta! Tsemppiä odotukseen! Kiva lukea sun blogia.

    • Valeäiti
      toukokuu 26, 2019

      Hahah, hyvä että katsot vähän niin kuin koekappaleena meidän meininkiä niin voit sitten päättää kannattaako itse! 😀 Ihana kun kertoilit kuulumisia ja hurjasti onnea työspparista, siisti juttu!

  • Tiia
    toukokuu 24, 2019

    Mulle tulee susta sellainen lämmin ja hassu fiilis, että olet varmasti ihana ystävä ystävillesi. Et piilottele kurjia juttuja, sun blogi ei oo kiiltokuvaa. Siksi se koskettaa, ja varmaan siksi sulle on myös helppo kertoa omista jutuistaan.

    • Valeäiti
      toukokuu 26, 2019

      <3 <3 <3 Ihanasti sanottu! Kiitos!

  • Kettu
    toukokuu 25, 2019

    Ihan mahtavaa, kun kysyit! Jotenkin tuntuu, että ihmiset kysyy nykyään liian vähän toisiltaan, että hei mitä just sulle kuuluu? Ja itekin tulee heitettyä joku perus ”ihan jees, ei kai tässä mitään ihmeempää”, vaikka oikeesti elämä olis ihan tolkuttomassa myllerryksessä samaan aikaan.
    On vaan joku sellanen filtteri päässä, joka sanoo, ettei nyt toisia saa vaivata omilla kroonistuneilla kivuilla ja sen aiheuttamalla ahdistuksella ja pitkään jatkuneella työttömyydellä ja millä kaikella. Eikä sitten sillä kaikella hyvälläkään, metsäretkillä, uudella koukuttavalla netflix-sarjalla tai sillä energialla, mitä kumppanilta ja hyvintoimivalta parisuhteelta saa.

    Pitäis itekin kysellä useamminkin. Muiltakin kuin esimerkiksi vakavaan onnettomuuteen joutuneelta kaverilta. Kuulumisiahan meillä kaikilla aina on.

    • Valeäiti
      toukokuu 26, 2019

      Aika harvoin tosiaan ihan kunnon kuulumisia tulee vaihdettua, toisaalta moni asia tuntuu tavallaan liian pieneltä kerrottavaksi. Jotenkin ajattelee et no ei tässä mitään ihmeellistä vaikka just ne metsäkävelyt ja kivuthan on niitä elämän ihmeellisiä asioita, joista kertoa. Ettei aina tarvita uutta työpaikkaa tai jotain muuta isoa kuulumista!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.