Bloggaaminen on joskus yksinäistä hommaa. Minä kirjoitan, te ehkä peukutatte, joskus jopa kommentoitte. Yhä harvemmin nykyään. Eikä se haittaa, en tätä kommenttien takia teekään vaan eniten oman pään tuulettumisen takia!
Instagram on minulle jo blogia rakkaampi media vuorovaikutuksen osalta. Siellä on kiva vaihtaa ajatuksia ja nauraa samoille jutuille. Yksityisviesteissä kommentit jäävät näkyviin joten muistan paremmin yksittäisten nimimerkkien takaa monet eri keskustelut.
Silti välillä sitä kieltämättä ajautuu ajattelemaan yksioikoisesti.
Että on minä, joka tuotan sisältöä. Sitten olet sinä, joka sitä kulutat. Näen sinut ihan kaltaisenani, hymähtämässä ehkä samoille jutuille tai aika usein ohittamassa vain nopeasti minun juttuni (en pahastu sinulle/minulle, somessa on aika paljon kaikkea). Oikeasti en tiedä sinusta yleensä juuri mitään.
On kuin välillämme olisi ohut piuha, jota minun silmäni ei erota mutta jonka toisessa päässä sinä olet jugurttipurkki kädessä. Kuulet ja näet ja tulkitset, mutta minä en sitä yleensä tiedä. Pääosin en oikeastaan ajattele edes sitä piuhaa enkä sinua purkkeinesi. On helpompaa kirjoittaa syviä tuntoja jos ei kuvittele sitä yleisöä konkreettisena massana kuuntelemassa.
Teitä on siellä oikeasti tuhansia, mutta minähän ajattelen aina vain yhtä. Itseäni nyt toki noin niin kuin yleisesti, mutta myös lukijana. Herkästi ajattelen että minä kirjoitan juttuja jollekulle toiselle joka on aivan niin kuin minä. Tuntuu aina yhtä hassulta ajatella että mun jutut voisi mitenkään kiinnostaa sellaista joka elää ihan toisenlaista elämää – vaikka toki tiedän faktana teitäkin olevan.
Kymmeniin tuhansiin mahtuu aika paljon erilaisia elämiä.
Saan silloin tällöin vilkaisun sinun puolellesi kun kommentoit. Aavistan rivien välistä tilannettasi tai ehkä jopa kerrot sen. Mutta harvoin saa näin kokonaisvaltaista tirkistelyä elämän eri osa-alueisiin kuin ihan hetken mielijohteesta tapahtuneesta kohtaamisesta Instan puolella.
Kysyin teiltä Storyn puolella “mitä sulle kuuluu?” enkä ajatellut kenenkään vastaavan, ainakaan mitään kovin kummoista. Ihanaa miten väärässä olin.
Minulle annettiin jugurttipurkki käteen ja pääsin kurkistamaan kymmenien nauhojen toiseen päähän. Jaoitte mahtavia pieniä hetkiä arjesta, valtavia menetyksiä ja suurimpia salaisuuksia.
Kuinkahan monen plussausuutisen kuulin, jota ei oltu vielä kellekään muulle kerrottu?
Opin vakavasti sairastuneesta äidistä, sain palan tentteihin lukemisen tuskaa ja 15-vuotiaan pohdintoja tulevasta äitiydestään. Itkin mukanasi kun kerroit surevasi muutama kuukausi sitten menehtynyttä lastasi. Olitte enkelisi kanssa mielessäni koko loppupäivän.
Kolmen rivin kuulumisiasi lukiessani mietin, minkälaista olisi odottaa uutta munuaista, selviytyä erosta tai saada elämänsä ensimmäinen (kesä)työpaikka.
Masennuksen ja lapselle hermostumiset tunnenkin jo valitettavan hyvin itsekin.
Yhdessä päivässä keskenmenoja, vakavasti sairaita lapsia, rintasyöpäepäilyjä mutta myös opiskeluja, uusia virkoja, vapaapäivä, huoltajuuskiistojen voittoa ja suurta toivoa kaiken keskellä, iloa pienistä asioista ja valoisaa tulevaisuutta.
Niin kuin teistä yksi totesi jakamiani vastauksia lukiessaan:
“Wow kyllä ihmisillä on elämää. Eihän tälläisia asioita kuule kuin yleensä ihan lähimmiltä ystävilltä ja lähipiiriltään. Kiva itsekin lukea minkälaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on, tässä sun “yhteisössä”. ”
Ihan ilman lainausmerkkejä se yhteisö tässä kyllä on, sen vain aina välillä unohtaa kun jugurttipurkit on piilossa. Mutta on ihana aina nähdä ja muistaa että te olette siellä, mukana elämässä vaikka meillä kaikilla on ihan eri tilanne.
Kiitos siis tuhannesti teille kaikille että jaoitte. Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä sitä kohtaan että haluatte jakaa tuntemattoman tyypin kanssa näin isoja asioita, että avasitte omaa elämäänne vuorostanne.
Ihanaa kun olette siellä.