”Kiitos ku siivosit niin paljon ja hoidit lapset! 💜 oli ilo katsella vierestä!”, viestitän Insinöörille bussista.
Olin yrittänyt suunnitella tämän aamun jotenkin tehokkaasti. Tiesin, että mulla tulee kova kiire kaikkialle. Mutta en jaksanutkaan olla tehokas.
Heittäydyin miehen vauhdin vietäväksi ja meikkailin ihan rauhassa sillä aikaa, kun hän pisti lapset valmiiksi ja teki kotona tehoraivauksen ennen siivojia.
Olen bussissa ajoissa, mieli on kevyt. Kerrankin ymmärrän valita kuulokkeisiin musiikin, enkä jotain hyödyllistä. Luen samalla fyysistä kirjaa, tuntuu hyvältä orastavan päänsäryn kanssa keskittyä paperiin ruudun sijaan.
Valitsen kivan biisin, joka määrittää minulle algoritmin avulla soittolistan ja heti kolmantena biisinä soi Disturbedin Sound of Silence. Mua alkaa yhtäkkiä itkettää laulajan ääni.
Äänen sävy on niin täydellinen, kuinka se kulkee alaspäin vaivatta, tehden yllättävän käänteen matkallaan. Tai ehkä melodia on se mikä itkettää, vähän niin kuin Ellinooran Leijonankuninkaan nousu lauletaaaan saa minut joka kerta murtumaan, tai Abban slippin’ through my fingers sanoillaan.
Miksi aina unohdan, miten paljon tunteita musiikki tuo mulle? Ja miten kivaa on saada tunteita muualta kuin omista ajatuksista? Yhtäkkiä olen jotenkin aivan tunteitteni keskellä ja huomaan, etten enää keskity lukemaani.
Laitan kirjan hetkeksi sivuun. Tajuan olevani onnellinen. Samassa mietin, että jos tämä olisi elokuva, minä kuolisin tänään.
Tulisi joku kauhea onnettomuus, ehkä bussi yhtäkkiä räjähtäisi. Näytettäisiin ensin, miten päähahmo on hyvin onnellinen, vihdoin kaikki on hyvin, ja sitten
PAM
Se oli siinä.
Huomaan miettiväni yllättävän usein näin, jos olen yhtäkkiä pakahduttavan onnellinen. Siinä hetkessä tulee lähes paniikki, miten mulla on näin paljon kaikkea upeaa, kaikkea menetettävää.
Miksi minä sitä pelkään? 
Tänä aamuna mietin, ehkä en ole ollut elämässäni riittävän usein näin onnellinen. Onko tämä niin harvinaista herkkua, etten tiedä mitä tehdä sen kanssa?
Vai olenko ollut elämäni aikana niin paljon surullinen, liian uupuneena joitain vuosia, että nyt kun olen oikein täysin onnellinen, se tuntuu pelottavalta, siltä, että pian se viedään pois?
Tätä pohtiessani vanhin lapseni laittaa viestin, ”muista Snapin streakit ja seuraa [kaveria] takas” ja ainakin kolmekymmentä ihanaa emojia perään.
Meidän yhteinen snap streak (tänään 400!) on kummallekin tärkeä, se on päivittäinen tapa sanoa ”ajattelen sua”, vaikka aina ei ehditä edes nähdä joka päivä. Pidän valtavana luottamuksen osoituksena, että saan tehdä samaa ystäviensä kanssa.
Rakastan tuota lasta niin paljon. Rakastan sitäkin, että hän haluaa ottaa minut mukaan nuoren maailmaansa, ainakin vähän sivulaidoille seisomaan, kunnes kohta haluavat tehdä jotain sellaista, mihin äidin katseen ei pidäkään yltää.
Laitan heti kaikille nuorille Snapit, streakit pysyvät elossa.
Astun kirja kädessä ja hymy kasvoilla metroasemalle. Päätän, että aion kuunnella lisää musiikkia ja antautua törkeän luottavaisesti onnellisuuteen. Hankkia paljon hetkiä, joita elokuva ei sittenkään muserra.
