Vaunuissa pötköttelee vauva, ehkä nelikuinen. Vauva makaa pehmeässä kopassa makuupussin sisällä, en tunnista minkä vuoden äitiyspakkausta se on. Vauvalla on yllään sama beige collegehaalari, joka Nelosella oli, huppu päässä. Tunnen, miltä kangas tuntuisi. Vauva seuraa katseellaan äitiään, nuolaisee hiukan, odottaa pääsevänsä syliin.
Olen jo kävellyt ohi kun aivan puskista huomaan, että vauva-äiti-parin näkeminen kouraisi. Tiedän, mitä vauva haluaa ja tiedän, miltä tuntuisi nostaa se tuolta pesänsä lämmöstä, tunnen miten vauvan vielä pehmeät lihakset jännittyisivät sen asettuessa syliini, loksahtaessa päivän kymmenettä kertaa paikalleen kuin oman muottini vastakohtana. Käsivarteni päällä koko pieni paino, pehmeät jalat lonkkani ympärillä, pieni nyrkki jo suussa ruokaa odottaen, ikeniä hinkaten tai ehkä tutkivat sormet korullani leikkien.
Hätkähdän tunteesta ja mietin, mitä se on. Se ei ole kateutta, eikä ainakaan vauvakuumetta. Niin paljon kuin haluaisinkin yhdeksi hetkeksi nostaa yhden lapsistani taas syliin noin, en haluaisi enää yhtä uutta lasta.
Seuraavana aamuna ihailen pientä myttyä meidän sängyssä ja kuulen toisesta huoneesta heleän ”ishi!” -pyynnön ja hetken mietin olisipa näitä vielä enemmän, en koskaan kyllästy näihin ääniin. Sitten joudun jo sanomaan toiselle ihan kohta ja mietin että voi kun näitä on aina enemmän kuin minua, en riitä. En repeä joka suuntaan. En ehdi hukuttaa kaikkia lempeyteen ja lämpöön.
Mulle äitiydessä yksi vahvimpia tunteita on aina ollut kaiken päällekkäisyys ja siitä seuraava riittämättömyys. Kaikki tulee aina kerralla, elämä tulvii yli äyräiden ja on siksi pakahduttavan ihanaa mutta myös voimia vaativaa. Ainakin pienten lasten kanssa, isojen kanssa saa sitten roikkua sen lapsen vetämän köyden perässä ja toivoa, ettei tipahda kokonaan kyydistä.
Nyt kun tiedän, että jokainen päivä vie meitä omalla tavallaan helpompaa elämää kohti, mietin, olenko valmis. Pienin on nyt kaksi ja puoli, se alkaa ihan kohta olla jo iso. Tunnen, että olemme jo viimeisellä kielekkeellä ja jos en ole tarkkana, ovat pikkulapsiajat jo kohta ohi ja sitten heräänkin tyhjästä kodista.
On ihmeellistä tuntea yhtä aikaa niin voimakkaasti sekä sitä, että tämä kaikki vain valuu sormien läpi enkä voi pysäyttää sitä, en tule edes huomaamaan milloin se on mennyt että malttamattomuutta tulevaa kohtaan. Olisipa jo kaikki koulussa, näkisinpä jo mitä heistä tulee. Saisipa taas rakentaa vain omia haaveita, saisipa olla vielä yhden päivän vauvan kanssa.
Jotenkin tämä kahden kierroksen malli tekee sen, että oikeasti tiedän, mistä luovun. Ihan kohta, aivan liian pian, täällä ei ole enää pieniä sormia, jotka häviää omieni sisällä kokonaan, suuta joka on aina jossain ääriasennossa ja sanoo sanoja hassusti. Ja toisaalta; aivan pian on lisää näitä upean viisaita yksilöitä, joiden mieli ja ajatukset aukeaa meille, paljastaen koko tähtikartan, joka sanattoman vauvan sisälle piiloutui.
Olen sanonut tämän ehkä ennenkin, mutta vanhemmuus on kyllä sellainen trippi että huh huh. Se pakottaa pysähtymään jokaiseen hetkeen kerrallaan, koska jos yhtään erehtyy haikailemaan tai haaveilemaan, sen kaiken paino hotkaisee alleen.
Isoin etuoikeus elämässä on saada katsoa lasten kasvavan. Ja minä olen saanut siihen tuplamahdollisuuden. Pienten osalta pystyn aina kuvittelemaan tulevaa, ja toisaalta näen isompien menneitä tapahtuvan uudestaan ihan silmieni edessä. Saan elää kaiken uudestaan, kykenen liikkumaan menneestä tulevaan kuin lahjakas aikamatkaaja.
Ja ehkä kaiken sen ansiosta osaan nykyään nauttia tästä hetkestä, haikailematta tai katumatta mitään.