Kiitos kaikille tuhannesti ihanista onnitteluista, on ollut todella liikuttavaa miten elätte mukana meidän onnessa! Tuntuu ihan hurjalta että tähän todella päästiin, itse kun ajattelin että vaikkapa ikäni puolesta koko Nelonen saattaa olla vain kaukainen haave. Olin itse asiassa laittanut takarajan koko hommalle – että jos en ole 39-vuotissyntymäpäivääni mennessä raskaana, todetaan että meidän perhe oli tässä ja hyvä niin.
Nelonen vastasi haasteeseen empimättä.
Päätös neljännestä ei ihan hetkessä syntynyt ja tämän tekstin kirjoitin niihin aikoihin kun olimme jo lähellä ratkaisua. Kirjoitin sen ehkä itselleni, ehkä teille joskus julkaistavaksi. Nyt on sen aika! Miten tähän tultiin, miten päädyimme vielä kerran yrittämään?
Pitäisikö yrittää vielä yhtä lasta?
Minulla on varattu kolmen päivän päästä aika kierukan poistoon.
Aina kun on puhuttu lasten lukumäärästä olen sanonut kyselijöille “no Insinööri haluaisi ainakin neljä, mulle tämä riittää”, mutta en ole koskaan ollut oikeasti varma. Kun hain Kolmosen jälkeen kierukan, se tuntui jopa vähän pahalta, jokseenkin lopulliselta ratkaisulta.
Olin silloin 37-vuotias ja mietin että jos nyt ehkäistään useita vuosia niin tuskin tässä enää lisää lapsia tulee. Nyt olen juuri täyttänyt 38 ja mietin että tämä on se viimeinen ikkuna. Jos ei nyt niin ei oikeasti koskaan.
Kolmosen 8kk päivän kohdilla (heh, siis kuukausi kierukan laitosta) aloin miettiä että silloin Ykkösen aikana tulin nyt raskaaksi. Entä jos tulisinkin taas raskaaksi? Olin vähän vauvakuumeinen, ja kerroin kaverillekin että tämmösiä höpötyksiä mietin mutta kyllä se ohi menee kun lapsi täyttää vuoden ja meno muuttuu hankalammaksi.
No ei mennyt eikä muuttunut. Vuoden kohdalla asiaa mietittiin jo tosi paljon. Puolentoista kohdalla aloin jo hyvästellä koko ajatusta, nyt on jo mennyt niin pitkä aika. Ei kai kukaan enää tämän ikäisenä ja vielä neljättäkin.
Huomasin taas ajattelevani enemmän sitä mitä muut voisivat ehkä ajatella kuin sitä mitä minä ajattelen. Sitten tajusin että voin elää oman näköistäni elämää ja irtisanouduin töistäni. Kun kerran nautin elämästä nyt näin yrittäjänä hirveästi, miksi palata palkkatyöhön? Rohkeus tehdä valintoja työelämässä toi tullessaan ajatuksen siitä että tämä vauva-asiakin on ihan mahdollinen vielä oikeasti. Mutta itsekseen se ei tule.
Varasin ajan kierukan poistoon ja nyt olen ihan tuuliajolla. En vieläkään tiedä mitä oikeasti haluan tai haluamme. Olemme käyneet kaikki samat keskustelut ja pohdinnat kuin ennen Kolmosta (rahat, auto, talo, sairaudet, riski, perheen dynamiikka, mun fysiikka, valvominen, entäs sitten jos) ja todenneet jokaiseen että hoituu varmasti ja hyvinhän se viimeksikin meni.
Ja jos ei hoidukaan, pärjäämme. Uskomme tiimiimme paljon eikä sille mitään voi jos jotakin menee pieleen.
Suurin jäljelle jäävä (ja minusta oikeasti relevantti) pohteeni on se, riittääkö henkinen kapasiteettimme, nouseeko kuorma koko perheessä liian kovaksi. Ehdinkö tukea murrosikään ehtiviä isoja jos samalla jaloissa pyörii kaksi pientä? Kyllä minä uskon että ehdimme. Ja ne kaksi pientä tuo tullessaan valtavasti iloa, myös toisilleen.
Tätä kirjoittaessani matkaamme mökiltä kotiin, takapenkki ja takaluukku ovat aivan täynnä. Kolmonen raivoaa kun se ei osaa nukahtaa, siskonsa alkaa silittää sitä nenän varresta ja nukuttaa sen sillä minuutissa.
Tämmöisiä päätöksiä on mahdoton ihmisen tehdä, kun kummankin kanssa voi hyvin elää. Totta kai me pärjätään neljännenkin kanssa. Totta kai meidän elämä on hyvää näinkin.
Järjellä tätä ei ratkaistakaan, mutta nyt on ekaa kertaa myös vaistot vaikeina.
Olen oppinut jo aikaa sitten tuntemaan, mitä ratkaisuja olen jo tehnyt vaikka aivoni ei niitä vielä osaa lukea. Olen hyvä tunnistamaan sen lopullisen päätöksen, oikean ratkaisun mikä pitää tehdä vaikka se olisikin hankala. Vaisto kertoo että kyllä, tätä minä haluan / en halua.
Tässä asiassa se vain ei ole niin helppoa. Yhden päivän ja viikon aikana käyn kummassakin laidassa, aivan tuuliviirinä. Yhdessä hetkessä tunnen vahvasti että ei, tässä se jo on. Ihana ja täysi perhe näin. Toisessa hetkessä tunnen kipeästi kaipuun vielä häneen. En vauvaan, raskauteen tai johonkin muuhun romantisoituun hetkeen muistoistani vaan häneen.
Olen pohtinut tätä niin paljon ja puhki ja pähki että olen oppinut lähinnä yhden asian: Minua vaivaa eniten ajatus siitä että saattaisimme tehdä “tyhmän päätöksen”. Että joku (minä tai muut) pääsee sanomaan “ettekö te yhtään miettineet” tai “tossa nyt ei ole mitään järkeä”. Piti vatvoa asiaa ystävien kanssa, yhdessä ja erikseen viikkokaupalla kunnes tajusin ettei ole pakko aina tehdä asioita järkevästi.
Me voidaan ihan hyvin katsoa tämä kortti vaikka vaan sillä perusteella että no mikä jottei, sehän voisi olla hauskaa! Ei se ole tyhmää eikä vastuutonta ja vannon kierukkani kautta että olen tätä kyllä miettinyt. Emme lähde – jos tähän lähdemme – millään tavoin kepeästi tai ruusunkuvat silmissä, vaikka vähän hullutellen antautuisimmekin kohtalon vietäväksi.
Kolme päivää aikaa vielä miettiä, kuunnella. Katsoa mitä viestejä omat tunteet lähettää. Yhteen kysymykseen on minulla varma vastaus: Kumpaa valintaa voisi ehkä joskus myöhemmin katua?
Ps. Tiedoksi: Kierukan poistaminen ei satu yhtään.