Ykkönen on välillä vähän omituinen tyyppi. Ainakin siinä mielessä, että se pelkää vähän omituisia asioita. Pienestä pitäen sen kanssa ei ole voinut leikkiä kovin riehakkaita leikkejä, altistaa liian nopeille suunnanmuutoksille. Kaiken maailman ylös ”heittely” ja hyppyyttäminen ei tullut kyseeseen ollenkaan, se aiheutti vielä vuoden ikäisenäkin normaalisti kai kuusiviikkoisena loppuvan Moron-refleksin. Kädet ylös ja tuskainen ilme. Vieläkään sen kanssa ei voi hurjan kovia leikkejä leikkiä, heittää liian kovaa tai liian korkealle. Ykkönen onkin aina ollut rauhallinen riehuja: ei kilju, ei karju, ei riehu eikä juokse kovaa. Itseasiassa se juoksi ensimmäiset kuukaudet aina vain paikallaan, kunnes uskalsi siirtyä eteenkin päin.
Pahinta on kuitekin omituiset tilanteet ja (kovat) äänet. Iso väkijoukko jo sinällään on vähän pelottava, mutta etenkin jos se joukko yhtäkkiä hiljenee, on varmaan jotain ihan kamalaa tekeillä. Tämä yhdistettynä siihen epämääräisten äänten inhoon varmistaa se, ettei syntymäpäiväjuhlilla kannata juuri laulella. Vaikka eihän se paljononneeaavaaan meidän muidenkaan mielestä niin kauhean kauniilta kuulosta, ei kukaan muu laita käsiä korville ja aloita pelästynyttä paniikki-itkua. Tietenkin meillä imuroidaan, tai käytetään KitchenAidia, vain ja ainoastaan jos metrisellä on ”kuulaimet” päässä, ja yleisten vessojen käsien kuivausdyson on paholainen pahimmasta päästä. Onneksi en laittanut sen käsiä sinne ekana…
Tänään pelottavien asioiden kerhoon tuli pari uutta jäsentä. Kummisetä Jossun esittelemä, kokoontaitettava kameran jalusta, oli ihan kamala ja sen toivottiin pikaisesti siirtyvän ”takaisin laukkuun”. Saman kohtalon koki kattoon heijastettu, hienoa kuvioita tekevä vihreä laservalo, jonka luulimme olevan jännä juttu. Sitten toisaalta tämä ääriherkkä pamahduksenpelkääjämme pyysi tohkeissaan ”haluu nähdä likainen Jossu”, ja esiin kaivettiin uudestaan tämä jo piilotettu kuva:
Okei, ehkä me myytiin tämä kuva hyvin, kun sanottiin että jossu on varmaan tehnyt mustikkapiirakkaa ja sotkenut marjalla ja jauholla. Mutta on se vähän outoa, että kuitenkin kaikin puolin reipas tyttö pelkää välillä ihan hassun tuntuisia asioita, ja toisaalta haluaa nähdä punasilmäisen friikin. Sen verran outoa, että rupesin oikein miettimään, mitkä kaikki asiat on aiheuttaneet hätää.
Syntyi eräs teoria, katsotaanpa: Ykkönen pelkää siis kovia ääniä, ja voimakkaita, äkillisiä liikkeitä ylös/alas. Se ei kamalasti riehu, ainakaan ”oman akselinsa ympäri”. Se ei halua uimassa millään mennä veden alle, paitsi hyppäämisen pakollisena seurauksena. Se voi pahoin herkästi sekä autossa että liiallisesta sohvalla pomppimisesta. Voisiko sillä olla herkät korvat, tarkemmin sanottuna sisäkorva, jossa sijaitsee kuulon lisäksi myös tasapainoelin? Onko muilla vastaavia kokemuksia herkkäkorvaisista/-sieluistia mini-ihmisistä? Teoria ei ole ihan aukoton, koska keinuminen on kyllä ihan todella siistiä Ykkösen mielestä. Toisaalta liukumäet ei kelpaa, joten ehkä se vaan on vellihousu.
Ps: ymmärtänette miksi en ole kovin innoissani siitä, että tämän herkän korvan pikkuveli on varsin kova keuhkoistaan ja esittelee sitä usein..oli muuten mukavat ensikuukaudet. Ei ollut monikaan paniikissa täällä meillä.
P.p.s: uusimman flunssani aikana viskibassoksi muuttunut lauluääneni on saanut Ykkösen vihaamaan myös äitinsä ihanan suloista laulantaa. Aina kun yritän (nyt jo normalisoituneella äänelläni) vähänkin laulaa, se sanoo tiukasti ei ja laittaa kädet korville. Anteeksi vain neiti kriitikko, toiset ovat kyllä tykänneet.