Mä olen aina paikalla mutta läsnä en
Se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön
Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla
Jenni Vartiainen kai lauloi jostain kunnianhimoisen luistelijatytön traumasta. Pienellä muutoksella voisin itse laulaa työssäkäyvän äidin traumasta:
En olen aina paikalla mutta läsnä kai
Kaikesta huolimatta niin riittämätön
Mua tarvis varmaan olla kaksi, toinen tässä mun tilalla
Vaikka useimpina päivinä voinkin sanoa, että työssäkäynti pienten lasten äitinä on just parasta, on myös näitä päiviä, viikkoja, toivottavasti ei enää usein kuukausia, jotka on todella syvältä. Aikoja, jolloin se oravanpyörä heittelee niin perkeleesti. Työssä paukkuu puolen vuorokauden päiviä, urheilu jää, unipankki vetää pitkää miinusta ja puolisolle sanotaan lennossa moi kun jotain edellä mainituista yritetään väkisinsuorittaa.
Niin paljon kuin sitä toivoisikin (tai blogissa kirjoittelisi) että näihin aikoihin perhe toisi sen kaivatun tasapainon, saattaapi käydä myös toisin. Lapset aistii äidin kiireen, stressin ja mukatärkeät suoritukset ja ulosanti on sen mukaista. Karvaa vaille kolmivuotias alkaa itkeä heti kun näkee äidin, ja vaatii syliin koko loppuillan. Just täyttänyt nelivuotias vaihtaa vauvaääneen nähdessään äidin kiireisen ponnarin pään heilahtavan ovesta sisään, puhuu itsestään kolmannessa persoonassa ja mätkii mustasukkaisesti syliin pyrkivää pikkuveljeään. Vaikka jättäisin siinä hetkessä kaiken muun ja keskittyisin satakakskytprossasesti vain niihin kahteen, se ei riitä. Paitsioon jäänyt Insinööri sentään ymmärtää ja pudistelee vain ihmeissään päätään. ”Kaikki oli ihan hyvin niin kauan kun sä olit poissa.” Niin, no nyt olen tässä. Yritän olla tässä.
Nämä helvetin marras- ja toukokuut. Aina sama juttu. Maailma pitäisi saada valmiiksi koska budjetti, kehityshankkeet ja päiväkodin joululahjat. Päälle pari flunssaa, vakuutusmaksua ja vatsatautia. Nyt mennään sillä veitsenterällä, jonka toisella puolella pilkottelee Suorittaja-Saaran pahin perisynti, kellottaminen ja optimoiminen. ”Jos herään kuudelta tekemään sen presen loppuun, menen lasten kanssa juoksemaan illalla, soitan sille kaverille sen lenkin aikana ja leivon suklaaleivokset iltasuihkun aikaan, ehdin vielä saada ainakin kuusi tuntia unta.”.
Joo ja ehdin myös pimahtaa.
Ei auta muu kuin ottaa armollinen pyhäpäivä sateineen vastaan, jättää duunikone töihin ja luukuttaa koko päivä Robinia pyjamat päällä. Koti on ehkä sotkuinen ja mahamakkarat kasvaa, mutta ainakaan kukaan ei ulvo huuli mutrussa kuin huutaen ”olisit hetken minunkin kanssa”.
Armollista Itsenäisyyspäivää kaikille, jättäkää tekin tänään moni juttu tekemättä.