Teemasta ”johtajuus ja perhe-elämä” olisi paljonkin kerrottavaa. Tai ollaanpa nyt rehellisiä, kyse on naisjohtajuudesta ja perhe-elämästä. Miesjohtajat ja perhe eivät valitettavasti kuulu vieläkään samaan lauseeseen. Mutta mistä aloittaa? Kommenttiboksissa on jo kyselty tiettyjä teemoja lasten sairaspäivien hoitamisesta urapolun kehittymiseen. Näistä ehkä joskus jotain tulossa. Blogin luonnosteksteissä lojuu lisäksi ainakin pukeutumiseen liittyvä juttu (ei ehkä synny, koska en vaan voi olla lifestylebloggaaja) ja naispuolisten johtajien persoonaan ja karismaan liittyvä juttu. Kumpikin on jotenkin tahmeita aiheita, jotka tulevat ehkä lopulta enemmän luonnostaan osana jotain muuta juttuja. Mutta yksi sellainen ajatus minulla on, josta olen halunnut jo pidempään jotain sanoa.
Lasten saaminen on ollut minulle työelämän kannalta pelkästään positiivinen asia.
Saattaa hyvin olla, että kyseessä on hieman subjektiivinen totuus – enhän voi tietää, missä olisin jos välissä ei olisi yhtä ylipitkittynyttä äitiyslomaa. Mutta monta erittäin hyvää asiaa on tapahtunut sitten tammikuisen plussatestin vuonna 2010, eikä yhtäkään huonoa tule mieleen.
Työ/elämä-tasapaino. Hetket ennen raskautta oli aika kamalia. Työ määritti vahvasti identiteettiäni, johtaen jo jonkinlaiseen työuupumukseenkin. Taustalla painoi lasten saamisen hankaluus, kiirekiirekiire ja onnistumisen tarve. Kaikessa. Tein mielelläni töitä illat, viikonloput ja pitkät päivät, koska silloin olin varma että olen tärkeä. Nyt tärkeyteni syntyy ihan muista asioista kuin powerpointeista ja workshopeista, vaikka toki niistäkin. Mutta se maanisuuden mahdollisuus ja sitä myöten se maanisuus on luonnollisesti poistunut. Ei kokonaan, tietenkään – tänäkin viikonloppuna on töitä tiedossa. Oleellista on se, että nyt osaan valita. Muistan, kun pomoni sanoi silloiselle 24-vuotiaalle minulle erääseen asiakastilaisuuteen sitä ruinatessani, että ”kyllä mä rakastan [asiakasta], mutta rakastan poikaani enemmän. Menen sen futistreeneihin niin kuin lupasin.” Silloin muuten vitutti. Että minä jouduin sitten yksinäni menemään! Ne on vielä sen asiakkaat, törkeetä! Nyt ymmärrän. Se on just noin: rakastan toki työtäni ja siinä pärjäämistä, mutta rakastan lapsiani kyllä reilusti enemmän.
Rentous. Ei siihen vaadita kuin yksi kakkahätä keskellä ruokakauppakäyntiä tai kaikki vaipat ja vaatteet käyttänyt alaston vauva kauppakeskuksessa – äitiydessä kohtaa aika pian tilanteita, jotka näin äkkiseltään eivät voi mitenkään selvitä. Minä en voi mitenkään selvitä. Pari yöllistä keikkaa lastensairaalaan ja rentous on taattua töissäkin. Äkillisesti puuttuva presentaatio tai palaverista ulos heittävä asiakas ei oikein enää hetkauta. Jostain sisältä kumpuaa (ketutuksen ja häpeän lisäksi) sellainen no tässä nyt ei sentään kukaan ole kuolemassa – fiilis. Mantraklisee ”asioilla on tapana järjestyä” muuttuu yhtäkkiä todeksi.
Nollaus. Päivän viimeinen puhelu pärähtää Murphyn lain mukaisesti melkein aina päiväkodin rappukäytävässä. Hoidan tärkeät myyntipuheet hymy huulilla, samalla kun katson tuskastuneena lasiovien läpi Ykkösen lokerolle. Pitää hakea vielä noi pissavaatteet ja olen jo myöhässä. Vielä matkalla alas juosten lähetän sen viimeisen meilin. (Vielä jonain päivänä kaadun muuten siinä touhussa naamalleni). Kuraeteinen, vaunuvarasto, ovi, portti, ”äitiiiiii kato miten ito lekka!!”. Nollattu.
Samaistuminen. Toimitusjohtajalla on monta lasta, nuorin Ykkösen ikäinen. Tiimiläisistä yli puolella on alle neljävuotiaita lapsia. Johtoryhmän jäsenistön junnupaneeli puhuu sujuvasti prinsessaa. Meidän koko firma on vahvasti lapsiperheinen. Tilanne olisi varmasti eri jossain isossa teollisuusyrityksessä, joissa pomoksi noustaan 15 vuoden kokemuksen jälkeen lähempänä viittä- kuin kolmeakymppiä. Mutta meillä lapsiperheellisen status on aina ollut ihan yhtä hyvä asia kuin DINK, sinkku tai jokin muu. Poikkeuksellisen hyvä työyhteisö, kyllä. Mutta kyllä tämä sama ulottuu asiakaskenttäänkin. Siinä vain on jotain yhteisöllisyyden tunnetta, kun sateisena aamuna kokoonnutaan pohtimaan tulevaa mobiiliratkaisua, ja suurin osa tulee myöhässä mutisten jotain kuravaatteista. I get it.
Parempi esimies. Joskus ykkösen syntymän korvilla päätin, että lapset pääsee aina syliin kun haluavat, vaikka vain hetkeksi. Arvelin kai että on tärkeää tulla kuulluksi, havaita että tarpeet huomataan. Neljä vuotta myöhemmin pidän samasta kiinni, ja toteutan sitä myös töissä. No en pidä tiimiläisiäni lapsina, etenkään kun niistä suuri osa taitaa olla ikäisiäni tai vanhempia. Mutta saman logiikan haluan säilyttää: vaikka miten kiire itsellä olisi, haluan kunnioittaa sitä että joku sanoo ääneen tarvitsevansa minua hetken. Juttelemaan, avautumaan, sparrailemaan tai avaamaan viinipulloa. Autan. Sitten jatkan taas omaa maanista kiirettäni.
Empatia. Kun päätyökseen kasvattaa ihmistä, jonka koko persoonallisuus on aivan eri palikoista rakennettu kuin omansa, alkaa ymmärtää että me ihmiset ollaan toden totta erilaisia. Toiset ei halua että lohdutetaan, toiset ei halua olla äänessä, toiset haluaa huutaa omat mielipiteensä nyt-ja-heti, toiset haluaa miettiä hetken ja olla varmoja ensin. Ennen en voi sanoa rehellisesti ymmärtäneeni muita kuin minun tapaani toimivia. Ei se vieläkään helppoa ole, mutta nyt tunnistan sentään selkeämmin että kyseessä on vain erilainen luonne ja se on ok. On vain löydettävä oikeat motivaatiokeinot (kotona vaihtoehtoina on vastuun antaminen ja ruoka. Arvatkaa kumpi kummalle).
Uskottavuus. Yksinkertainen juttu. Myyntikäynnillä ikä ja kokemus nousee vähän eri leveleille lapsista puhuttaessa kuin viime viikonlopun baarikeikkoja muistellessa.
Ice breaker. Yhtä yksinkertainen juttu. Oikeassa porukassa valittu ”mitä lapseni sanoi tänään” -juttu voi räjäyttää pankin yllättävän helpolla.
Onko muilla vastaavia kokemuksia vai tuleeko perheen ja työn yhdistämisestä ekana mieleen se sairaspäivien hoitaminen ja hankalat aikataulut?