Ristiriitaisia ajatuksia työpöydän ääreltä

Huh! Viime vuoden deletointi on hoidettu ja elämä jatkuu. Ei vielä mitenkään normaalina, koska olen tuon taudin jäljiltä enää pelkkä ihmisen kuori, mutta jatkuu kuitenkin. Tänään otin vihdoin muistikirjan, kalenterin ja läppärin käteen ja aloitin oikeasti työt Insinöörin hoitaessa lapset ja kodin.

Tämä järjestely tuntuu – ainakin minulle – hetkellisesti taas vähän oudolta. Olen niin tottunut ylitehokkaaseen ajankäyttöön (kuvat vauvan nukkuessa, meilit kävelylenkillä, johonkin väliin vähän ruokaa ja siivousta ja sitten Insinööri kotiin pian ja joku kauppareissu on tehtävä ja ja..) että tämä joustavan vellova ja vapaa aikataulu hinkkaa ikävästi suorittavaa mieltäni vasten.

Kenelle mikäkin homma taas kuuluu, mistä asioista pitäisi kantaa vastuuta ja mistä ei? Mikä riittää? Perheelle, kodille, töille? Minulle?

Avaan koneen, se varmaan helpottaa. Istahdan uuden työhuoneen tuoliin kampaamaan läpi vuodenvaihteessa tulleita sähköposteja.

”Äiti, tuutko nyt katsomaan tätä mun juttua?”

Sekunnissa Insinööri vastaa ”äiti tekee nyt töitä”. Minun tekee mieli sanoa että no voinhan minä toki tulla ja koen jotain ihmeellistä ristiriitaista morkkista siitä että olen koneella, vaikka toisaalta koin morkkista tunti sitten siitä että en vielä ole koneella.

Insinöörin kanssa on sovittu ettei hän vitsaile minun työn tekemisen tahdista tyyliin nooo paljos oot tänään myyny, koska siitä tulisi valtava ahdistus. En pysty mittaamaan päivän tunteja niin, että onko ollut tehokasta vai ei.

Toisaalta Insinööri tulee tänä vuonna tavallaan osallistumaan firman hommiin, joten kysymys on validi ja mua ahdistaisi jos hän ei kysyisi mitään! Tämä kaikki vapaus vain on niin kuristavaa että välillä unelmoin kellokortista.

Yrittäjänä vaikeinta on aina se ettei kukaan sano ”tämä riittää”. Itse pitää omat tehtävänsä luoda ja siitä seuraa jatkuva kyseenalaistus siitä onko ne tehtävät oikeita. Jos teen tänään tätä, onko meillä rahaa Lintsiin kesällä? Jotenkin tämä tuntuu vielä vaikeammalta kun Insinööri on uhrautunut olemaan kotona töideni takia.

Näettekö, näin tiukassa tämä epätasainen perhevastuu on. Ajattelen syvällä sisällä että olen velkaa hirvittävän työtahdin, myynnit ja tuloksen kun mies nyt otti ja uhrasi ja jäi kotiin.

Sitäpaitsi, tänään olisi surffikeli. Päästäisiin heti toteuttaamaan niitä tämän vuoden unelmia, että kun ollaan kumpikin joustavasti kotona ja firmalle töissä niin voidaan tehdä myös niitä intohimojuttuja enemmän. Niin että pitäisikö uuden elämän ansiosta juuri nyt mahdollistaa Insinöörille se surffipäivä kun ei minulla mitään ihan akuuttia tässä nyt ole? Vai pitäisikö äkkiä tekemällä tehdä jotakin töitä kun olen vihdoin terveempi?

Mutta mitä töitä? Ei ole töitä ellen luo itselleni töitä.

Kirjoita blogijuttu. Aikatauluta kampanjat. Valmistele Lundia-kuvaus. Vastaa loput meilit. Lähetä mediakortti.

Sitten on vielä sekin että tämä työ ei ole vain sitä koneella istumista, itse asiassa sitä olisi suotavaa tehdä mahdollisimman vähän jotta minusta olisi teille mitään iloa.

Meidän pitää kummankin Insinöörin kanssa varmaan vielä vähän takoa päähämme sitä että minun ajankäyttöni on viisasta myös silloin kun luen uutisia (siitä voi tulla jotain kiinnostavaa keskustelunaihetta), näen kavereita (verkostoidun) tai leikin lasten kanssa ja teen ruokaa. Sitä kai perhebloggaajan pitääkin tehdä.

Pitää myös takoa päähän ajatus siitä että kaiken ajankäytön ei tarvitse olla viisasta. Meidän elämässä on nyt aikaa, mitenhän ihmeessä sen ymmärtäisi? Siitä tulee olemaan varmasti vaikein luopua tänä vuonna. Kiireestä.

Ja sitten toisaalta, miten kerta kaikkisen ihanaa on nyt istua kahvilassa muiden hälinän keskellä ja käyttää rauhassa juuri niin paljon aikaa tähän kuin haluan. Miten ihanaa olla taas töissä! Suunnitella, luoda, keskustella ja neuvotella ilman pelkoa siitä että pian vauva herää ja tämä aika loppuu.

Nyt jatkan kiireettä sähköpostien läpikäyntiä ja juon taas pari huikkaa vettä. Tästä se lähtee!

Kuva: Aino Heininen