Mä olen nyt monen vuoden ajan toistellut, jopa vähän anteeksi pyydellen, että meidän arki on tosi leppoisaa, että ei mitään stressiä ole. Eikä olekaan, varsinkaan kun vertaan siihen aiempaan elämään, jossa mun työ oli megapaineistettua ja usein myös kiireistä.
Näin kuuden vuodenkin jälkeen mua välillä oikein nolottaa, miten helppoa mun työelämä on, vaikka oikeasti se on ihan tavallista työelämää ja tunteja kyllä tulee keskiverto työviikon verran tai yleensä enemmän.
Mutta kun se tuntuu niin hirveän helpolta, kun saan itse päättää kaikki ajat, milloin mitäkin teen, ja useimpina päivinä ehdin urheilla työpäivän aikana, eikä tule hankalia puheluja tai kymmentä asiakasta pöydän äärellä seuraavana päivänä odottamassa parin tunnin kalvosulkeista meidän hienoista (ja kalliista) ajatuksista.
Tässä yritän nyt itse itselleni muistuttaa, että se elämä ei ollut ehkä ihan keskivertoa, eikä sen pitäisi olla mulla mittapuu sille, mitä kaikkea päivään ”pitäisi” mahtua.
Ei mun arki silti mitään liihoittelua ole kokonaiskuorman kannalta, ja mun pitäisi se kyllä aktiivisesti muistaa, ettei taas mennä kovaa ja syvälle uupumuksen suohon.
Koska vaikka mä esimerkiksi urheilen usein työpäivän aikaan, teen sen aika lailla siksi, että iltaisin se olisi haastavampaa ja siellä illoissa riittää kyllä muuta tekemistä.
Tavallaan siis teen siinäkin työtä, että tungen oman hyvinvoinnin sinne työpäivän väliin, ettei se jää välistä. Mutta tämä ei ollut nyt se pointti, vaan havainto viime sunnuntailta.
Erityisesti viikonloppuisin ajaudun usein kuvittelemaan että meillähän ei tässä muuta olekaan kuin aikaa ja ehditään tehdä mitä vain. Sitten ihmettelen (ja kiukuttelen), kun ihan kaikkea ei muka ehdikään.
Se ”kaikki” tarkoittaa yleensä yhteistä perheaikaa, mun ja Insinöörin urheiluja ja töiden tekemistä meille kummallekin.
Viime sunnuntaina esimerkiksi päivässä oli suunnitelman mukaan kaikki nämä: