Yle julkaisi eilen kolumnin, jonka näkökulma oli ”Isien ponnistelut syrjäytetään lapsiperheen metatyö-keskustelusta täysin”. En nyt edes linkkaa sitä tähän, koska se oli vähän hohhoh.
Itse asia oli hiukan vinossa lähtien metatöiden käsitteestä ja työelämän epätasa-arvosta, mutta puhutaan mieluummin asenteesta, jota huokui kolumnissa ja sen kommenteissa.
Siinä oli tuttu mauste tasa-arvokeskusteluista: entäs me miehet, ei kaikki miehet ja mites meidän ponnistelut. Noh, kyllä varmasti ponnistelevan miehen ponnistelut siellä kotona huomataan, mutta sen ei tarvitse olla valtakunnallinen uutinen, että te teette osuutenne (tai jopa yli, huh!)
Uutisen pitäisi olla edelleen ja joka päivä se, että naiset tekevät enemmän kotona, töissä, lääkärissä, päiväkodeissa, ruokakaupoissa, kuravaateostoksilla, johtoryhmissä ja rakennustyömailla. Kaupungeissa, maalla ja maailmalla. Keskimäärin.
Se ei ole aina konkreettista työtä vaan paljon näkymätöntä: kauppalistan miettimistä, moottorisahojen vertailua ja hammaslääkäriaikojen varaamista, mutta myös oman neuvotteluaseman varmistamista, turvallisuuden arvioimista, kiukun nielemistä (ei saa nalkuttaa!) ja hymyilemistä, vaikka ei haluaisi – niin ja sitä metatyötä, jota heterosuhteessa kiistatta naiset tekevät (taas, keskimäärin) enemmän joka päivä, päivän ympäri.
Koska niin meidät on ohjelmoitu. Meidät kaikki, sukupuolesta riippumatta.
Tätä kirjoittaessa itse ehdin miettiä, että noi harsosääsket pitäisi tuhota ja olkkarin matto viedä pesuun.
Mutta kyse ei ole minusta, eikä edes Pekasta ja hänen ponnisteluistaan. Mä ihan oikeasti ymmärrän, että on inhottavaa olla se mies, joka tekee ihan tosi paljon, eikä sitä edes nähdä vaan oletetaan siinäkin suhteessa epäreiluutta. Vielä kauheampaa on varmasti olla mies, joka on itse väkivaltaisessa suhteessa alistettuna, ja kaikkialla puhutaan asiasta vain toisinpäin.
Moni muukin kuin naisten kipu ja väsymys voisi olla historiaa, jos meidän maailma ei eläisi sukupuolten luomien oletusten mukaan. Sukupuolten tasa-arvo – tai edes vähän vähemmän epäreilu jako – auttaa kaikkia. Jos katsottaisiin asiaa aina tilannekohtaisesti, eikä normien ohjauksen kautta, jokainen voisi saada sen tuen, avun ja kannattelun, mitä tarvitsee.
Kyse on isoista numeroista, rakenteista, jotka määräävät, miten yhteiskunnassa oletamme asioiden menevän ja kenen tehtäväksi jää sanoa, että nyt aion mennä ohjelmoitua polkuani vastaan ja haluta toisin.
Se on työtä, jota meidän kaikkien pitäisi tehdä, jotta meillä kaikilla olisi kivempaa. Ja aivan helvetisti pitääkin tehdä kun tämän kolumnin kommentteja katselee.
Välillä väsyttää se, miten paikallaan tämä keskustelu junnaa, vai tuntuuko se vain siltä? Onko tämä itse asiassa merkki siitä, että tasa-arvo etenee, kun alkaa tulla vastarintaa?
Oli miten oli, tämä on hyvää valmistautumista kirjan tuloon. Tulen kuulemaan tätä ”entäs miehet / maalaiset / me muut” paljon. En ole varma olenko valmis siihen, mutta toisaalta saan joka päivä viestejä väsyneiltä naisilta.
Toivon NIIIIIN paljon, että kirjasta on lohtua ja tukea edes joillekin väsyneistä, jotta se on kaiken tulevan arvoista.
Kuva: Aino Heininen