”Jos ihmiset tietäisi miten siistiä tämä on, kaikki haluaisi kolmannen lapsen tällä ikäerolla”, hän sanoi ja me muut nyökyttelimme päätämme. Samalla ihmettelin miten tässä näin kävikään, että käyn ekaa kertaa perhekahvilassa ja heti tapasin kaksi kaltaistani äitiä: sylissä pieni vauva ja kotona useampia reilusti vanhempia, koululaisia. Iltatähtien äitejä siis.
Siinä hälveni yksi pelkoni riks ja raks. Minähän olin varma etten tule kohtaamaan ketään kaltaistani toisen kierroksen äitiä ja niin vain ensimmäiset kohtaamani olivat kaikki samassa veneessä kuin minä. Sitä paitsi naapurista löytyy tismalleen sama setti, kaksi viikkoa nuoremmalla vauvalla.
Moni muukin silloin raskauden alussa listaamistani peloista on osoittautunut turhaksi: vauva oli terve, synnytys meni upeasti ja sisarukset ovat täysin hullaantuneita uuteen ihmiseen. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut toistaiseksi ihan superkivaa. Etenkin nyt arjen alettua ja isompien ollessa päivät koulussa joudun oikein pysähtymään päivisin huomatakseni että elän sitä unelmaa mitä minulle luvattiin, mutta jota en uskaltanut uskoa.
Se kolmas on kuule nautintokappale. Siinä sitä voi kölliä päivät kotona ja nauttia siitä vauvanhuurusta isompien lasten ollessa koulussa. Kuin olisi ensimmäinen vauva ja kaikki aika maailmassa mutta ilman sitä jäätävää ahdistusta ja kaiken uuden opettelua. Nyt on rauhaa, malttia, vähän osaamistakin ja silti se auvoisa vauvakupla jossa ei ole juuri mitään muuta tekemistä kuin sen vauvan hoito.
Ei esikoisen painetta, ei toisen lapsen synnyttämää taaperon + vauva -sekoilua. Pelkkää vauvaa, tuttuja haasteita ja nippu ratkaisuja takataskussa. Lisäksi vielä ihana, haikea tieto siitä että tämä on viimeinen kerta sekä rauhoittava muisto siitä että nämä kaikki ovat vain lyhyitä vaiheita ja aina on edessä jotain vielä siistimpää.
Toistaiseksi tämä vauvakuplani on ollut vaaleanpunaisin, höttöisin ja varmin koskaan. Voin kerrankin huokaista ilman valehtelua kuinka haikeaa on että tämä aika on jo menossa ohi. Olen ihan aidosti törkeän fiiliksissä tästä vauvameiningistä, vaikka olen vannonut useaan otteeseen etten ole vauvaihmisiä. Tavoitteenani oli vain selviytyä ehjänä näistä parista ensimmäisestä ”kamalasta” kuukaudesta, jotta pääsen kiinni niiden ihanimpien aikojen odotteluun, sinne jonnekin puolentoista vuoden kohdalle.
Eipä tarvitse kärvistellä ei. Sen sijaan tekisi mieli pyöristää alaspäin vauvan ikää ja olla ainakin ajattelematta sitä että ihan pian sen ikä pitää lausua kuukausissa, ei viikoissa. Voi haikeus (uskomatonta että todella tarkoitin tuota sanaparia!)
Niin että jos kaikki tietäisi miten ihanaa tämä voi olla, kaikki miettisi vielä sitä kolmatta.
Lue myös: