Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kontrollin ystävälle perhe-elämä voi olla rankkaa

Oletko kontrollifriikki? Et tietenkään ole, jos sinulta kysytään. Olet vain järkevä; ennakoit asioita, laitat tavarat siihen mihin ne kannattaa laittaa ja viihdyt paremmin siistissä kodissa.

Itsestänihän toki tässä puhun. Myönnän ehkä vihdoin 35 vuoden kohdalla että olen aika tarkka, ja mieluiten tekisin asiat omalla tavallani. Hallinta, tasapaino, kaaoksen estäminen ovat mulle tärkeitä. Näen, kuinka asioiden kannattaisi mennä ja mun on tosi hiukan vaikea katsella vierestä jos ne ei niin mene. Boheemin kaaoksen keskellä olen hukassa, vaikka ihailenkin rentoja tyyppejä jotka luottavat siihen että asiat sutviutuu ilman etukäteisvalmistelujakin.

Epäilen että luontaisesti lungeille tyypeille elämä lasten kanssa on helpompaa. Mulla nousee stressikäyrät jo melko pienestäkin kaaoksesta. Siitä että yksi nojailee avoimeen tiskikoneen luukkuun (kohta se rämähtää alas ja likaiset astiat menee rikki ja vanhaa ruokaa on kaikkialla) samalla kun toinen perkaa päärynästä käsin kuoria pois (mehumössöä kaikkialla, kohta se pyyhkii ne kädet myös paitaan) eikä kumpikaan kuuntele kun kerron miksi kannattaisi toimia toisin.

Puhumattakaan vauva- ja taaperoajoista kun kaikki nukkumisesta syömiseen oli ihan arpapeliä ja panokset kovat (Tän vauvan niin pitäisi nukkua. Sen pitäisi kyllä syödä.)

Larppasin tuossa hetki sitten takaisin näihin tunnelmiin kun yritin syöttää pientä yksivuotiasta, huonolla menestyksellä.  Tiesin ensimmäisen pään pudistelun kohdalla, että tein minä mitä tahansa, tämä tyyppi keksii jotain muuta. Vääntyy asentoon, heittää lusikkaa, repii ruokalappua – sitä kaikkea mitä taapero osaa ja mitä taaperon kuuluukin tehdä.

Vaikka kuinka sanoisin että nyt on syötävä ja hei äläs nyt mene mihinkään, a taapero’s gotta do what a taapero’s gotta do.

Tämä on se suurin syy miksi meille ei ehkä voisi tulla kolmatta lasta. Minun hallintaa kaipaava nuppini ei sitä kestä. Taipumukseni kontrolliin korostuu silloin jos stressaan tai olen huolissani. Mitä rennompi (tai krapulaisempi!) olen, sitä vähemmän kiinnostaa onko kahvimukit niiden normaalilla hyllyllä, monelta lapsi nukkui päikkärit tai löytyykö perheen kengät telineestä vai oven edestä. Suojaan pärjäämistäni tarkoilla suunnitelmilla.

Pienten lasten kanssa tämä hallinnalla onnelliseksi on luonnollisesti vähän haastava metodi.

Vauvojen ja taaperoiden maailmassa kontrolli on lähinnä kaunis haave, johon väsynyt aikuinen tarttuu nähdäkseen toiveikkaamman tulevaisuuden. Se on keidas, joka siintää edessä mutta jota ei koskaan tule. Tietenkään mikään ei mene niin kuin ajatteli, niin kuin olisi järkevää, tai edes kohtuullista. Kaikki menee ihan toisin koska lapsi on kesken, ja se vielä hakee niitä oikeita tapoja. Aikuisen tehtävä on sietää ja ohjata.

Ei sillä että nämä kouluikäiset sen varmemmin asioita oikein tekisi, mutta ainakin niiden kanssa voi käydä asiasta keskustelun. Typerän ja jankkaavan keskustelun, mutta keskustelun kuitenkin. Taaperon ja luoja paratkoon vauvan kanssa mitään keskusteluja ei ole. On vain spagetteja lattialla ja veteliä raajoja haalarin päällä.

Alle kolmevuotiaan kanssa ja vähän sen jälkeenkin elämä on pääosin kaaoksen taltuttamista ja anarkian ennakoimista. Se on mulle tosi, tosi vaikeaa. Ei se sotku, ei se kaaos, vaan se ikuinen tunne siitä että tämä homma ei ole hallussa. Tätä ei saa haltuun, tätä ei voi järkeistää. Tämä ei tule menemään niin kuin ajattelin.

En pärjää.

Vauva ei nuku, syö tai kakkaa silloin kun sen pitäisi. Minä en tee mitään näistä asioista silloin kun haluaisin. Oikeasti mikään näistä ei haittaa ja hommat aina lutviutuu, mutta järjestystä rakastavalle ihmiselle se on silti jatkuvaa epäonnistumista. Mitä enemmän vauva-ajoistamme on aikaa, sitä selvemmin huomaan että ne vuodet ovat olleet mulle kyllä välillä aika vaikeita. Osin varmasti hormoneista, osin synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuen, usein ihan vain luonteeseeni liittyvän valuvian takia. Kontrollin ystävälle vauva-aika voi olla aika raskasta, vaikka kaikki menisi tosi hyvin ja lapsi olisi täysin terve.

Moni näistä ajatuksista nousi pintaan kuin luin Mutsie-blogin Irenen hienoa “Hullu kuin äidiksi tullut” -kirjaa. Siinä Irene kuvaili omaa matkaansa synnytysmasennuksen ja -ahdistuksen kanssa ja tunnistin itseni hurjan monessa kohdassa. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan voinut olla, jos olisin silloin tajunnut ettei ole normaalia asetella pöydälle hiuspampulaansa oikeaan asentoon huomista päivää varten. Pampulan paikka oli viiimeisenä tavarajonossa, jossa oli myös päivän vaatteet, kello ja kaikki muutkin tarvikkeet jotta onnistuisin saamaan vauvan ensimmäiseen neuvolaan yhdeksältä aamulla.

Hallitsin tavaroita, jotta hallitsisin tilanteen.

Kirjaa lukiessa muistin että on rankkaa olla vähän hullu. Muistin myös, ettei vauvat ole ihan minun juttuni. Pärjään siinä ajassa, mutta siihen liittyy myös paljon vaikeaa siedettävää. Sitä en vielä osaa sanoa johtuiko vaikeudet vain synnytysmasennuksesta vai onko tämä minun hallinnan tarpeeni joka tapauksessa haaste vauva-ajalle.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onko kontrollihätä helpottanut jonkun lapsen kanssa?

Irenen kirjan voi tilata ainakin täältä. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos on vauva tulossa, yksi sylissä tai jo isoksi kasvanut! Erityisesti se kannattaa laittaa miehen luettavaksi, jos itsellä on yhtään taipumusta asioiden hallintaan. Tekstit saattavat hyvinkin selittää muutamia asioita myös puolisolle.

Lue myös:

Kuvat 3 ja 4 : Irene Naakka, Mutsie

Tekeekö vanhemmuus meistä parempia ihmisiä?

17 Permalink

”Joskus minusta tuntuu, että lapseni kasvattaa minua enemmän kuin minä häntä” – Mikä tahansa naistenlehti missä päin maailmaa tahansa. 

Kasvattaako vanhemmuus tosiaan ihmistä?

Joskus sitä itsekin erehtyy lausumaan jotain ylhäistä siitä, kuinka vanhemmuus kasvattaa ja tekee paremmaksi työntekijäksi ja lässyn lässyn lää. Mutta jos nyt ihan arjen tasolla katsellaan niin en minä nyt sanoisi lasten myötä kypsemmäksi tulleeni. Lähinnä olen lapsellisempi kuin koskaan; kiukuttelen pienestä, vetäydyn mököttämään ja itken väsymyksestä.

En ainakaan muista DINK-suhteessa uhkailleeni että no ei mennä sit ulos ollenkaan jos et kerran halua pukea. Hyvin vähän muistan myöskään kahmineeni karkkia kaksin käsin kaapin suojassa muiden näkemättä.

Olihan elämä toki erilaista ennen lapsia. Niinä vuosina kun nukuin, päätin omat WC-aikatauluni ja söin milloin halusin minulla oli energiaa ja varaa olla joustava. Silloin jaksoin ehkä hengittää syvempään ennen kuin rakentavasti vastasin toisen kommenttiin. Oli aikaa ja tahtoa pohtia analyyttisesti, kuinka olemme päätyneet nyt tähän umpikujaan ja miten siitä päästäisiin pois. Oli kiinnostusta keskutella metatasolla yhteiskunnan ongelmista.

No hyvä on, ei ollut, mutta olisi saattanut olla jos minulla olisi ollut seitsemän vuotta aikaa ja intoa kehittää itseäni ihmisenä!

Ainoa mahdollinen hyve jota personaani on vanhemmuuden myötä karttunut on ehdottomuuden kariseminen ja mustavalkoisuuden muuttuminen muutamaksi muuksikin väriksi, sama ilmiö josta Satu juuri kirjoitti. Kun lapseksi on sattunut aivan eri temperamentilla varustettu yksilö, on pakko nähdä asiat toistenkin näkökulmasta. Ja kun huomaa olevansa täysin avuton, epävarma ja hirveän usein väärässä, ei se oma varmuus mielipiteistä vain enää pysy yhtä tiukkana.

En kuitenkaan ole kärsivällisempi, lempeämpi, viisaampi, rauhallisempi, rennompi tai ylipäätään parempi ihminen. Kaikkea muuta. En jaksa kuunnella turhaa urputusta, loputonta pohdintaa epäoleellisista tai osallistua kissanristiäisiin jotka eivät minua kiinnosta.

Vaikka naistenlehtien jutuista voisi toisin käsittää, vanhemmaksi tullessaan sitä ei automaattisesti maaretkallioidu ja ala juoda vihersmoothieta, kierrättää muovia ja hoivata empaattisesti kaikkia eläviä olentoja. Sitä saattaa vanhempanakin olla paikoitellen itsekeskeinen mulkku joka syö liikaa sipsejä.

Ainoat oikeat asiat, jota vanhemmuus on minussa muuttanut ovat nämä:

Elän läävässä. Olen sisäisesti siisti ihminen, jopa nipo. Kotini ei siltä näytä, sillä samassa taloudessa elää kolme dinosaurusta, joiden hännät heittävät kamaa lattialle ja rapaa seiniin.

Vuodenajat ovat muuttuneet: Kevään ja kesän (SS! AW!) lisäksi elämääni on tullut HV-kausi. Tällä joskus välikaudeksikin kutsutulla kaudella naulakossa on yhtä aikaa kaikki talouden ulkovaatteet, joista puolet on märkää hiekkaa ja toinen puoli jäänyt yhtäkkiä liian pieneksi.

Saan itseni lähtövalmiiksi viidessä minuutissa. Pakollinen selviytymiskeino jolla kompensoidaan sitä että vastaava toimitus lapsille kestää noin tunnin.

Edelliseen liittyen, standardini siisteydestä ulkonäönkin suhteen ovat massiivisesti laskeneet. Kuivashampoo on tullut elämääni vakiovieraaksi. Suihkun voi korvata wet wipellä ja dödöllä. Huulipuna voittaa mustat silmänaluset. Tahra mekossa ei tunnu missään, mutta jos se on ihmisen eritettä on syytä tarkistaa ensin ettei se haise miltään.

Olen aina myöhässä. Olin ennen aina ajoissa, sitten löysin maagisen aikakapselin, jossa voin väittää myöhästyneeni lasten takia ja kukaan ei valita. Sain elämääni monta hyvää minuuttia lisää!

En ole enää aamuvirkku. Oikeastaan, en ole enää virkku mihinkään kellonaikaan. Lapset eivät minua enää valvota mutta kaipuu rauhallisiin hetkiin saa aina venyttämään iltaa liian pitkälle ja aamusta tulee sitä myöten kankea.

Laukustani löytyy todennäköisemmin pieniä kiviä kuin meikkejä.

Ryyppään vähemmän ja urheilen enemmän. Tämä taitaa liittyä ikäänkin, mutta kyllä ne meillä elävät ihmisherätyskellotkin tähän vaikuttavat. Pakko pysyä kunnossa. Sitäpaitsi, urheilu on aina hyväksyttävä syy lähteä himasta hetkeksi pois!

Juon tosin aina viiniä kun voin. Lasi päivässä pitää uhmaraivon loitolla!

Olen oppinut hirvittävästi asioita, joita ilman olisin hyvin voinut elää: Suppo, kihomato, täi, märkärupi, napatynkä, eskariuhma, välikausihaalari (HV-haalari), seisomalauta, rintakumi, jälkivuoto, vauvarokko, synnytysmasennus, mitä näitä nyt on.

Sanavarastooni on karttunut aivan mielettömiä uussanoja! Ylieilen, tuoksuttaminen, jalkojen ranteet ja äitiettä ovat tämän hetken lempparit.

En enää tarvitsisi rintaliivejä mutta käytän niitä menneiden aikojen muistoksi.

Spotify-tilini on pilalla sillä se ehdottaa minulle lähinnä Robinia, Mikael Gabrielia ja Ipanapaa.

Listaa katsoessa saattaa ihan tulla mieleen että olen ehkä laiskempi ja itsekkäämpi kuin ennen. Hups.

Toisaalta, ennen en olisi vapaaehtoisesti siivonnut toisen ihmisen oksennusta keskellä yötä, keksinyt sitten rentouttavaa unilaulua siihen päälle ja nukahtanut rakas kaveri kainalossa. Ihan hyvä vaihtokauppa.

17 Permalink

Kun keinot loppuu, laske rimaa.

Laskin jokin aika sitten, että Kakkosen hampaat on pesty ainakin 3285 kertaa. Näppituntumalta sanoisin, että näistä noin seitsemän on mennyt ilman tappelua ja vääntämistä.

Kakkosella on lievästi sanottuna luja tahto. Oma tahtonihan taipuu pehmeästi kuin muovailuvaha, mutta ei mennä nyt siihen.

Tahtojen taisto ollaan käyty kaikkien perustoimintojen osalta läpi, poikkeuksena ruokailu josta herra nautiskelija ei ole oikein koskaan halunnut kieltäytyä. Mutta esimerkiksi vessassa käymisestä voi ihan hyvin väittää vastaan! Riittävän kekseliäälle ja lujatahtoiselle miehelle on turha sanoa, että pissalla olisi syytä käydä, sillä:

”Mä kävin jo eilen.”

Aivan niin.

Asiat tehdään joko niin että hän haluaa ne tehdä, tai niin että me onnistumme manifestoimaan jonkun aivan jäätävän iloisen yllykkeen ja hassuttelun niiden ympärille. Pukeutumisen aikana on nähty mm. klassinen Kuka pukee ekana -skaba, ehditkö laitta housut ennen kuin lasken kymmeneen? ja jopa pukeutumislaulut, -robotit (Insinööri on vielä luovempi kuin minä) ja -räpit.

Mikään näistä keinoista ei ole erityisen aikatehokas ja siten arkeen sopiva.

Monta asiaa ollaan saatu vuosien aikana vähän helpommaksi, mutta yksi vahva tahdon saareke meillä edelleen esiintyy. Pukeutuminen.

Tyyppi ei pue itse. Koskaan.

Tämähän oli nähtävissä jo kauan sitten, kun yritykset pukeutumiselle menivät joko niin että Ykkönen lopulta teki homman hänen puolestaan tai hän teki homman itse mutta otti tehtävään sen vaatiman ajan (kolme tuntia).

Tässä viiden ja puolen vuoden kohdalla alkaa vähän rasittaa. Turhauttaa ja hävettää oma surkeus vanhempana. Miten en voi saada tyyppiä oppimaan tätä? Hän puhuu jo itsekin tästä, ihmetellen miksette voi vaan palvella minua.

Anna mun kaikki kestää.

Nämä vaatteet meni ennätysajassa päälle, koska luvassa oli kalastamista.

Yleensä tämä kulminoituu kiireeseen, hermojen menettämiseen ja tappeluun. Taas viime viikolla löysin itseni huutamasta ääni käheänä ja lopulta palvelin riuhtaisemalla yöppärin liian nopeasti pois päältä. Tuli itkut, tuli halit, tuli morkkis, vaikka anteeksi sainkin.

En halua enkä jaksa tapella ihanan poikani kanssa näin typerästä aiheesta, mutta välillä tuntuu että kaikki keinot on käytetty.

On kannustettu ja keskitytty kehumaan haluttua käytöstä eikä torumaan väärää; on tehty tarrataulut (”en mä halua tarroja, enkä palkintoa”); on palasteltu vaiheet, tehty vaatejono, annettu aikaa; on puhuttu nätisti, kerrottu miksi näin pitää tehdä, huudettu rumasti; on palveltu, on odotettu kunnes homma tehdään.

On turhauduttu, väsytty ja luovutettu.

Jos jotain lohtua pitää tilanteesta ottaa, niin ei tämä ihan täysin vain meidän haasteemme ole. Myös päiväkodeissa on todettu, että Kakkonen ottaa nämä pukeutumiset keskimääräistä hitaammin, eikä sielläkään ole varsinaisesti uusia keinoja löydetty.

Auttaisiko OOTDt?

Arvaatteko, miten olen ratkaissut tämän asian kiireisimpinä aamuina?

Olen laittanut lapsen nukkumaan valmiiksi päivävaatteissaan. Tai laittanut sen tarhaan yöppäreissä.

Tekisi mieli sanoa, etten ole tästä ratkaisusta kovin ylpeä, mutta oikeastaan olen. Näin hommat sujuu eikä ketään kiukuta (muuta kuin iltatoimissa, mutta ei mennä nyt siihenkin).

Vanhemmuudessa tärkeintä on lopulta terveet tyypit ja hyvä boogie, ei yö- ja päivävaatteiden ero. Jos se tällä sujuu niin hienoa.

Rima moi, olen täällä alhaalla. Tervetuloa mukaan!