Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tukiperheenä voi toimia melkein kuka vain – ja perheitä tarvitaan lisää

Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä ja Ping Helsinki

Tiedätkö sen tunteen, kun saat hetken ajan olla ihan yksin? Ehkä pakenit tunniksi ruokakauppaan, kolmeksi kampaajalle tai ehkä sait jopa olla yksin kotona koko viikonlopun. Niin kivaa kuin arkenne onkin, kaipaat siitä välillä pientä lepoa, ja se lepo tekee todella hyvää.

Tiedät varmasti myös sen, ettei kaikilla ole tätä samaa mahdollisuutta. Toinen kaltaisesi vanhempi saattaa olla tilanteessa jossa tukea ei vain ole. Ei ole puolisoa, sukulaisia lähellä tai ehkä on juuri muutettu uuteen kaupunkiin, josta ei vielä löydy tuttuja hetkeksi lapsia katsomaan. Tai sitten kuvittelemasi henkilö on kuormittunut ja tarvitseekin keskivertoa enemmän sitä omaa aikaa, eivätkä omat tukiverkot riitä.

Tukiperhetoiminnassa on kyse siitä, että ollaan se puuttuva verkosto niille, jotka tarvitsevat välillä breikkiä. Tukiperheenä olet se sukulaisperhe tai kummitäti, jolle soitettaisiin että hei voitteko hetken katsoa meidän lapsia, mutta oletkin sitä jollekin jota ette vielä tunne ja olet sitä sovitusti, säännöllisesti.

Olet takuuvarma lepohetki jollekin.

Tukiperhe kokemuksia

Tutustuessani SOS-Lapsikylän toimintaan hakeuduin ensin kokemusasiantuntijan pariin. Ystäväni Harri on toiminut jo melkein viisi vuotta tukiperheenä eräälle pojalle, joten vein Harrin sushille ja kysyin kaiken mitä tekin olitte minulta Instagramissa kysyneet: Minkälaisia lapsia tukiperhetoiminnassa on, mitä te teette lapsen kanssa yhdessä, onko vaikeaa palauttaa lasta kotiin viikonlopun jälkeen, entä kasvatusperiaatteet, synttärit ja ruokavaliot? (Haastattelun myötä erittäin suosituksi nousseen Harrin vastauksia löytyy Instagram Storiesin kohokohdista!)

Lopulta me kaikki yritimme kai vastata vain yhtä kysymykseen: voitaisiinko me toimia tukiperheenä?

Jututin Harria tuntikaupalla, vaikka aika pian tajusin käsittäneeni koko asian väärin ja monen kysymyksen olevan siksi hassu; tukiperhetoiminta ei ole sijaisperhetoimintaa, jossa vaikeassa tilanteessa oleva lapsi sijoitetaan pois kotoaan.

Tukiperhetoiminta on ennalta-ehkäisevää tukea, jota tehdään ihan tavallisten ihmisten toimin. Itse asiassa, Harria jututettuani vertaisin hänen kokemuksiaan kummisedän tai -tädin hommiin!

Harri aloitti Helsingin kaupungin kautta tukiperheenä ollessaan itse nuori ja menevä (ja komea, mitä näitä nyt on!) sinkkumies. Hänelle ehdotettiin leikki-ikäistä poikaa yksinhuoltajaperheestä. Harri, poika ja hänen vanhempansa tutustuivat ja todettiin että ihan hyvin sujuu – jatketaan. Ja niin he aloittivat kerran kuussa yhteiset viikonlopunvietot.

Viikonlopun aikana Harri ja nyt jo koululaiseksi kasvanut poika elävät tavallista elämää: ulkoilevat, tekevät ruokaa, käyvät joskus kavereiden luona kylässä ja joskus kinastelevat vaikkapa ruutuajasta tai nukkumaanmenosta. Epäselvissä tilanteissa Harri tsekkaa kotiväeltä miten hommat onkaan sovittu.

Melko tavallisen kuuloista, eikö?

Vuosien aikana Harri on löytänyt itselleen puolison ja muuttanut juuri avomiehensä kanssa yhteen. Tukiperhetoiminta jatkuu silti aivan kuten ennenkin, koska se on kaikkien mielestä mukavaa. Lasten kannalta parasta on aina mahdollisimman pitkäaikainen tukiperhe.

Harrin kaltaista tukiperhettä kaipaavia perheitä on moneen lähtöön ja hirvittävä määrä. Jonossa on aina perheitä. Lapsiakin on totta kai monenlaisia, eri ikäisiä ja eri taustoilla. Siksi alussa aina katsotaan minkälainen tukiperhe-lapsi-pari olisi paras, eikä esimerkiksi paljon erityistukea tarvitsevia lapsia voi kukaan tietämättään saada viikonloppuvieraaksi.

Voisimmeko toimia tukiperheenä?

Takaisin siihen kysymykseeni: voisimmeko me toimia tukiperheenä? Aivan ehdottomasti voisimme. Ainoa, mitä mietin, on meidän vakautemme tukiperheenä.

Kun talossa on vauva ja kouluikäiset, tuleeko liian monta kertaa eteen se tilanne että jo sovittu viikonloppu on pakko perua kun joku sairastuu? Lasten kanssa tähän tulee toki muitakin kysymyksiä: minkä ikäinen lapsi olisi paras meille, kenen huoneessa hän nukkuisi ja mitä tehdään kun autossamme ei riitä penkit. Osaan kysymyksistä osaan vastata itse, loput aion kysyä 20.11. järjestettävässä vaikuttajaillassa ja tukiperheinfossa, johon tulee lisäkseni myös liuta muita bloggaajia ja sinut on kutsuttu myös!

Huomaa että tämä infotilaisuus ei sido sinua mihinkään. Vaikka innostuisit sen jälkeen käymään tukiperhevalmennukseen, sekään ei sido sinua mihinkään. Edes ilmoittautuminen tukiperheeksi ei vielä sido sinua mihinkään! Uskallat siis hyvin tulla moikkaamaan meitä Paulig Kulmaan pullapalkalla (sinä siis saat sitä pullaa, et maksa tästä mitään!). Tästä voit ilmoittautua tapahtumaan.

Jos aihe kiinnostaa mutta et pääse tapahtumaan, kuuntele tästä vaikkapa SOS-Lapsikylän omaa SOScastia, josta selviää moni asia. Tai voit ottaa suoraa yhteyden SOS-Lapsikylään! Siellä vastataan kärsivällisesti joka kysymykseen eikä ketään maanitella mihinkään vasten tahtoaan. Meillä käydään kotona jo aika paljonkin keskustelua “voitaiskohan me?”, joten meillä seuraava steppi on koulutukseen ilmoittautuminen. Se ei maksa mitään eikä vie edes paljon aikaa, ja auttaa kypsyttelemään päätöstä.

Voit myös lahjoittaa rahaa jos haluat auttaa, mutta et pysty tukiperhetoimintaan sitoutumaan, siitäkin on valtavaa apua tuhansille suomalaisille perheille ja lapsille! Tästä pääset lahjoittamaan.

tukiperhe kokemuksia

Ps. myös aiemmin tästä kirjoittaneiden bloggajien jutut ja erityisesti kommenttiboksit kannattaa lukaista läpi, siellä on paljon kokemuksia! Täältä löytyy Lähiömutsin, Puutalobabyn, Asikaisen, Nakit ja Mutsin, Simppeli Sormiruokakeittiön ja The Realm of Marian videon jossa hän kertoo perheenä päätöksestä lähteä tukiperheeksi! SOS-Lapsikylän oma blogi vastaa myös moniin kysymyksiin.

Parhaat kesämuistot syntyy ilmaiseksi (sanoi hyväosainen, joka ei pahemmasta tiedä)

Mulla on ollu tänä(kin) kesän lievä pakkomielle ”tehdä kaikenlaista kivaa perheenä”. Listalla oli huvipuistoja, mökkeilyjä, kaupunkiretki jonnekin (mieluiten junalla!), eväsretkiä kivoihin paikkoihin ja paljon uimista. Sellaista että kesä tuntuisi kesältä, eikä vain joltain pitkältä vapaalta.

Tämä paljolti siksi että minun tylsistyvä mieleni saisi jotain jännää tekemistä ja odotettavaa  mutta myönnän että taustalla on myös jonkinnäköinen tarve tarjota lapsille niitä sellaisia klassisia kesämuistoja, joita voivat sitten omille lapsilleen kertoa edelleen.

Sitten olenkin ollut aika raskaana, pihalla onkin ollut aika paljon hommaa, sää välillä vähän epäsuotuisa ja anakondatkin on jumalauta karanneet. On jäänyt väliin saarimökkeilyt, uimarannat ja Särkänniemeilyt. Olen itse hajoillut välilllä vähän tähän kotona oloon ja tyhmästi stressannut siitä että lapsetkin joutuvat raukat vaan luuhaamaan täällä äitinsä seurana päivästä toiseen kotona.

Jotenkin erityisesti se väliin jäänyt Särkänniemi söi minua. Olin ehtinyt tehdä siitä päässäni sellaisen kesän kohokohdan, että sitten me oltiin siellä Särkänniemessä koko porukka! Vaikka meillä oli ihan sairaan kiva päivä Tampereella silti (kiitos vielä kerran ihana Maiju, sori kun en ihan naapurin muija -tasoa pysty olla!), päätin lasten puolesta että hekin ovat tosi pettyneitä kun suuri ja suunniteltu Tampereen keikka ei ihan aiotusti onnistunut.

Todellisuudessahan lasten pettymys kesti sen noin kolmetoista sekuntia. Isoimpia kiksejä ja taatusti tärkeämpiä muistoja ne ovat kerryttäneet ihan täällä kotiseudulla.

Kakkosen ensimmäinen Helsinki Cup ja ensimmäiset pelit koskaan, yksi vieläpä maalivahtina torjuttuine laukauksineen; Ykkösen kahdenkeskinen imetysvaateshoppailureissu äidin kanssa; lasten yhteinen nakuhyppely trampalla kesken kaatosateen, omalla pihalla saunasta viilentyen; spontaani leffailta yhtenä tiistaina; myöhäisillan retki lähirantaan märkäpuvut päällä, kylmään veteen kastautuen.

Eilen istuin siinä saunan terassilla ja kuuntelin sitä trampalta kaikuvaa iloista kiljumista. Mietin, että ei ne kyllä varmaan edes huomanneet sitä puuttuvaa Särkkää, mutta tämän ne kyllä tulee muistamaan. Kuinka me huudeltiin sieltä naked areastamme käsin että tulkaa jo takaisin lämmittelemään ja ne huuteli takaisin että Eikä tulla! tietäen hyvin ettei me voida nakuina sentään niitä pihan poikki lähteä noutamaan.

Siinä hetkessä sitä olisi voinut olla todella ylimielinen ääliö ja ajatella että kyllä ne parhaat ilot elämässä ovat kuulkaa ilmaisia. Että ei tässä mitään Särkänniemeä tarvita kun vaan ollaan yhdessä. En ajatellut, koska mikään ei ole koskaan ilmaista ja kesä on siitä vankka todiste.

Tämä näennäisesti melko virikkeetön kesälomammekin on jo muutamassa viikossa ollut hirveä rahasyöppö. Jokaiseen asiaan menee päivittäin rahaa enemmän kuin normaaliarjessa, puhumattakaan näistä retkipäivistä. Lämpimiä ruokia koko perheelle pitää nykäistä enemmän, huvipuistot maksaisi sen parisataa per kerta, shoppailu aina liikaa vaikka mitään ei muka ostaisi, huominen Heureka yhden lapsen kanssa melkein neljäkymppiä (plus ruoat päälle), yksi leffakäynti helposti kuusikymppiä herkkuineen ja ihan vaikka se futiskin harrastuksena satoja euroja vuodessa.

Puhumattakaan siitä miten monta gaziljoonaa pitää upottaa että ylipäänsä voi asua Helsingissä ja olla oma piha, tramppa, sauna. Tai että voisi vaikka lähteä äkkilähdöllä lämpöä hakemaan niin kuin iltapäivälehdet ovat tänään meitä kaikkia kehottaneet.

Päälle kesäkuun leirit, uudet kesävaatteet ja -kengät (mitä ovat nämä pitkät lapset meillä joille ei ollutkaan kaapissa mitään?), aurinkorasvat, neljän euron jäätelöpallot, bussiliput, eväsmansikat ja hemmetti noi pyörätkin on just nyt jäämässä pieneksi, pärjäisitkö vielä hetken tuolla?

Ilmaista on vain puistolounaat ja kirjasto ja niillä ei kyllä koko kesää painella.

Tämmöisenä superhyvätuloisena kermaperseenä (ja silti kesän menoja päivittäin miettivänä) minua kirpaisee joka kerta kun  näen Facebookin feedissä uuden päivityksen Apuna Ry avustus -ryhmästä. Siellä toiset perheet ovat saman kesäongelman äärellä mutta aivan eri mittaluokassa. Taas on yhdellä perheellä Kela-tuet myöhässä ja toisella yllättävä kustannus upottanut koko pelin, joku kaipaa pientä avustusta että saisi lapset edes kerran jätskille ja toisella on ihan toden teolla ruoka loppumassa kaapissa.

Jokaisen tarinan perässä on onneksi useita kommentteja, joissa kerrotaan perheelle olevan hieman jätskirahaa tulossa, lahjakortti ruokakauppaan postissa tai yhden HopLop synttärivieraan arvoinen rahalahjoitus yhdistyksen tilillä. Usein osallistun itsekin pienellä summalla, sillä tiedän että tämä ryhmä on monelle viimeinen oljenkorsi tai valtavan onnen lähde. Että voi lapselle tarjota vihdoin ne synttärit, jotka jäivät joulun takia talvella pitämättä, ryhmän avulla.

Suomessa yli kymmenen prosenttia lapsiperheistä on köyhiä, reilusti toistasataa tuhatta lasta sinnittelee arjessaan. Moni järjestö tukee näitä perheitä systemaattisesti (kuten Pelastakaa lapset) ja onhan meillä Suomessa sosiaaliturva, juu. Mutta aina ei ehdi tai voi systeemi auttaa. Tulee lomakausia, yllättäviä menoja ja ihan vain rehellisesti toive saada joskus jotain muutakin elämään kuin arjesta selviytymistä. Käyntejä HopLopissa tai Lintsillä.

Elämässä kiinni pitäviä ruoka-apuja ja toisaalta pienten hetkien iloja tarjoaa juuri tämä muutaman naisen perustama ja vapaaehtoisvoimin pyörivä järjestö Apuna Ry. Apuna yksinkertaisesti tuo apua tarvitsevien perheiden tarinan näkyväksi Facebook-ryhmässään ja tarjoaa helpon tavan auttaa juuri sitä perhettä.

Jokainen perhe tarvitsee mahdollisuuden lomailla välillä ja saada arjestaan pientä breikkiä. Jos sinulta irtoaisi pientä apua, voit liittyä Apuna Ry avustus FB-ryhmään ja auttaa juuri tiettyä perhettä tai sitten laittaa vaikkapa suoraan rahaa yhdistyksen harkinnan mukaan käytettäväksi Mobile Paylla antamalla vastaanottajan numeroksi 16690. 

On tosi surullista, että Suomessa joudutaan menemään näin vahvasti yksilöiden väliseen apuun kun systeemi ei saa pidettyä perheiden nenää pinnalla, mutta samalla olen tosi iloinen että näitä tahoja löytyy ja erityisesti ihmisiä jotka jaksavat näitä pyörittää. Apuna on ollut mulle sopiva tapa auttaa, toinen ihana on ruoka-apua tarjoava Venner. Suuresti ihailen myös Karkkipurkin Annikan kaltaisia perheitä, jotka jaksavat toimia päivystävänä sijaisperheenä, lue tästä tosi hyvä juttu siitä.

Tuleeko vielä muita hyviä vinkkejä, joissa voi matalalla kynnyksellä auttaa muita perheitä?

Kannattiko lähteä Afrikkaan?

Myönnän miettineeni pitkään Ugandaan lähtemistä. Mietitytti onko mitään järkeä lennättää ihmisiä toiselle puolelle maapalloa muutamaa kuvaa, videota ja blogikirjoitusta varten. Matka on aina kuitenkin iso rasite sekä maapallolle että Planin budjetille. Kannattaako lähteä Afrikkaan?

No todellakin kannatti!

Kaupallinen yhteistyö: Plan Suomi ja Suomen Blogimedia

Matkasta oli monta äärimmäisen isoa hyötyä kohdemaan lapsia ja Planin toimintaa ajatellen. Ensinnäkin veimme konkreettisesti mukanamme ison lahjoituksen teidän avullanne: 1000 kirjaa ja hirveästi muistivihkoja, kyniä, kumeja ja värikyniä. Toisekseen, me pääsimme näyttämään teille livenä paikan päältä, miten homma oikeasti pyörii ja pystyimme vastaamaan (toivottavasti) kaikkiin kysymyksiinne. Kolmanneksi, me kolme saimme paljon paremman ymmärryksen siitä, mitä Planin toiminta todella on, joten pystymme vaikuttamaan teihin entistä paremmin. Siitähän tässä loppupeleissä on kyse; että me kolme saamme teidät liikkeelle ja mukaan Planin toimintaan.

”5-vuotias Evie Mosambikista sai juuri kummiperheen Vantaalta.”

Ilokseni voin kertoa, että olemme vaikuttaneet teihin! Saimme jo matkan aikana viestejä Instagramin kautta, jossa kerrottiin jonkun lähteneen kummiksi meidän juttuja seurattuaan. Yksi kertoi jopa olleensa skeptinen toimintaan, mutta seurattuaan matkaamme muutti mielensä ja ryhtyi kummiksi. Jo tämä yksittäinen tarina tuntui siltä, että tännehän kannatti lähteä. Lisäksi Planilta on jo useampaan otteeseen hihkuttu iloisia uutisia: käyntejä sivuilla on ollut selvästi normaalia enemmän, kummeja on tullut merkittävästi enemmän.

HYVÄ TE!

Yksi matkasta käteen jäänyt anti oli tämä Kampista ja minusta kuvattu kummivideo. Siinä välittyy minusta hienosti matkamme fiilis.

Katsoin videon läpi varmaan viidesti tippa linssissä ja jaoin omassa Facebook-profiilissani. Varttia myöhemmin uusia kummeja oli taas kaksi lisää.

”No niin, jouduin blogimainonnan uhriksi. 3-vuotias Esther Sambiasta sai kummit Helsingistä”

Kylmät väreethän siinä menee kun miettii, että minun muutaman päivän matkani on saanut monta ihmistä sitoutumaan pitkäkestoiseen auttamiseen. Haluan kiittää teistä jokaista, joka lahjoitti euronkin matkakassaamme, tykkäsi kuvastamme, jakoi juttumme, liittyi kuukausilahjoittajaksi tai otti peräti kummilapsen itselleen. En tiedä arvaatteko ollenkaan kuinka hyvältä se meistä tuntuu! Kiitos!

Ja tiedättekö, sillä kaikella avulla on todella iso merkitys. Esimerkiksi Kamulin alueella, jossa me vierailimme, on nyt mahdollista jalkautua entistä useampien perheiden luo. Tällä lauseella on kirjaimellinen tarkoitus. Planin paikalliset työntekijät todella menevät perheiden luo kyliin, istuvat niillä samoilla jakkaroilla kuin mekin videolla ja juttelevat. Opettavat, muistuttavat, kuuntelevat ja joskus vähän tenttaavatkin.

Onhan lapset vielä koulussa? Joka päivä? Onhan kaikilla riittävästi ruokaa ja toimiihan kylään kaivettu kaivo? Perheiden luona tsekataan kaikkien oltavat, tarkistetaan ravitsemuksen tila ja kerrataan miksi ehkäisyä pitää käyttää. Perhe perheeltä koko yhteisön mahdollisuudet kehittyä kasvavat.

Perheet, joiden luona me kävimme matkamme aikana olivat Luckylle ja muille Planin työntekijöille tuttuja; he ovat käyneet täällä ennenkin. Hämmästyin itse hieman kun Lucky kyseli kuulumisia Satun kummilapsen isoisältä. Hän todella tiesi mikä perheen tilanne on ja mikä osa auttamisessa on tärkeintä! Sitä jotenkin ajattelee järjestöistä että työ on pääasiassa massaduunia; asioiden edistämistä kabineteissa, avustusrekkojen liikehdintää ja valistavien ohjeiden jakamista pamflettien muodossa. Onhan se sitä kaikkea myös mutta myös hyvin käytännönläheistä ja paikallista. On ihan hurja ajatella että tapaamiemme ihmisten kaltaisten työntekijöiden kautta Plan tavoittaa satojatuhansia lapsia ja aikuisia ja kertoo yksilöllisesti samat asiat uudestaan ja uudestaan. Ihminen ja perhe kerrallaan.

Ugandassa on muuten aika hyvä kummitilanne, sillä kummeja puuttuu enää 37. Mitäs sanotte, eikö hoidettaisi Uganda ns. jiiriin kummitilanteen suhteen? Tästä linkistä pääset liittymään juuri Ugandan lasten kummiksi.

Kummius on hyvin yksilöllistä apua. Sen lisäksi että avun saa koko yhteisö, itse kummilapsi on kunniastaan äärimmäisen onnellinen, eikä se ole pelkästään mieltä ilahduttava asia vaan aivan konkreettinen apu: Kummilasten vanhemmat ovat kertoneet, että lapset ovat muuttuneet itsevarmemmiksi ja sosiaalisemmiksi kummiuden myötä. Opettajat ja Planin vapaaehtoiset raportoivat lasten paremmasta koulumenestyksestä ja korkeammista tavoitteista eli halusta vaikuttaa itse omaan tulevaisuuteensa.

Miettikääpä sitä. Te olette tehneet kymmenistä lapsista itsevarmempia, aktiivisempia yhteisönsä jäseniä, jotka kantavat mielessään joka päivä kiitollisuutta muutaman kympin kuukausimaksusta.

Kyllä kannatti.

Haluatko osallistua auttamiseen?
Ryhdy kummiksi tästä
Liity kuukausilahjoittajaksi

Lue myös: