Raskausviikko 36: Poikittain, väärinpäin, ehkä. Jotenkin.

“Mä en nyt oikein ole varma”
“Kyllä mä lähtisin sanomaan että tässä ylhäällä on jalat. Vai hetkinen”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Jotain kovaa minä siellä kohdunkaulassa tunsin”
“Mutta sehän voi olla vaikka polvea”
“Tässä se selkäranka menee”
“Syke kuuluu toisaalta tästä”
“Kokoakaan ei pysty mitenkään arvioimaan kun se on täällä niin alhaalla”
“Ei tästä kyllä osaa sanoa”
“Vai hei olisko se kuitenkin, kyllä tämä taitaa olla pää”
“Jotain isoa pyöreää minä tässä ylhäällä näen”
“No selvä, parempi tehdä lähete synnytystapa-arvioon”.

Olen niin iloinen että pidin kerrankin puoliani. Neuvolasta oli varattu tämä viimeinen lääkärikäynti alunperin viikoille 36+5 ja kysyin kohteliaasti onkohan se vähän myöhäinen aika kun vauva on mielestäni poikittain ja sitä ehkä pitäisi sitten tutkailla. Hieman mukisten minulle annettiin aika viikolle 35+0 ja nyt makaan ultrattavana lääkärin ihmetellessä vieressä. Hän oli ensin varma, sitten ei kuitenkaan.

Menimme lääkärin ehdotuksesta vielä varuiksi ultraamaan ja pyysimme matkalta kokeneen kätilön mukaan. Hänkin oli ensin ihan varma mutta sitten ei kuitenkaan.

Minä olen ollut koko ajan aika varma mutta en ihan kehtaa sanoa kun mistäs minä kuitenkaan tiedän. Vasta kun uskaltaudun sanomaan että potkuja tuntuu tosi paljon kohdunsuulla, kätilö toteaa helpottuneena että no se on selvä sitten. Väärinpäin. Saan ajan Naistenklinikalle tarjonnan tarkistukseen ja tarvittaessa ulkokäännökseen – jotenkin naurattaa että se osuu sille samalle 36+5 päivälle.

Vanhoista merkinnöistäni näen että myös Kakkonen on ollut tässä kohtaa poikittain ja vasta ultrassa 38+5 pää alaspäin. En osaa olla siis mitenkään huolissani, enemmänkin musta on jotenkin hauskaa että tyyppi on niin juoni että laittaa meidät ihan ihmetyksiin jo tässä kohtaa. En aio lähteä tekemään hullun lailla Spinning Babya tai ravaamaan osteopaatilla, katsotaan tilannetta sitten kun nähdään miten päin hän siellä todella on ja kyllähän ne vauvat väärinpäinkin syntyy.

Fyysisesti olo on muuten vieläkin melko lailla sama, vauvan liikkeet vain voimistuvat. Verenpaine 109/70, missään ei turvota, paino nousee (vielä) hallitusti ja kohdun SF-mitta on itse asiassa pysynyt samana kuukauden verran. Maha todella kasvaa sivuttain, niin kuin random ihmiset ovat terävästi havainnoineet.

Mutta! Olen saanut urheiltua! Tai no, siis. Tässä tilanteessa lasken urheiluksi sen että kerran sain käveltyä pienen lenkin metsässä (taisi olla hieman vajaat 3000 askelta) ja kerran uin ainakin 500m. Kova!

Henkisesti olo on…vaihteleva. On niitä hetkiä kun epämääräinen tumma möykky puristaa rintaa, mutta ehdottomasti eniten on hetkiä kun vain nautin tästä kaikesta kauheasti. Sitten on vielä kolumni C, outo realiteettipoimu jossa olen aivan hämilläni että minäkö se tosiaan tässä olen, raskaana? Siis olenko raskaana? Viikolla 36, mitääääh? Tuntuu niin oudolta.

Tuntuu myös omituiselta mutta erityisesti haikealta että ihan kohta tämä on ohi. Kuin olisin ihanan kevään korvilla ja pelkään jo vähän heinäkuuta joka kääntyy pian elokuuksi ja sitten se on taas ohi, tällä kertaa ikuisesti. Että enää vain nämä muutama hassu viikko ja sitten en tule enää koskaan kokemaan tätä.

Aivan järkyttävä luopumisen tuska. Vastahan aloin tottua siihen että olen raskaana! Vasta alan ymmärtää että muutkin näkevät mut niin. Miten tämä nyt voi jo loppua, hidastakaa joku aikaa pliis.

Samaan aikaan en malta odottaa että saan hänet syliini.

Ps. Lääkärin ihan ensimmäinen kysymys oli tuoliin istuessani “Olitko tulossa jälkitarkastukseen?”. Se hymyilytti jonkin verran tässä kohtaa.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut: