Tasan 12v julkaistiin Valeäidissä ensimmäinen kirjoitus koskaan, hurraa! Sen jälkeen niitä onkin tullut MONTA. Luulen että kokonaisluku on jotain 2000 ja 2500 väliltä. Suurinta osaa teksteistä en todellakaan muista, osaa en kestä katsoa, osasta olen aivan ihmeissäni – olenko minä osannut kirjoittaa näin?
Edelleen Valeäiti on paikka, johon tallentuu meidän perheen tarinaa ja se on ihan parasta! Niin paljon pieniä kivoja asioita jäisi unohduksiin jos niitä ei kirjaisi johonkin. Vauvakirjoihin ei koskaan mahtuisi kaikki se pieni arkinen joka tekee just meidän perheestä meidät.
Joskus uppoudun selaamaan arkistoja ja vain lukemaan tekstejä. Joskus eksyn etsiessäni jotakin tiettyä asiaa ja löydän jotain jonka olin täysin unohtanut (onneksi). Julialla on muuten ”kiva” tapa kesäisin lukea Valeäitiä läpi, etsiä sieltä kauheimmat alkuaikojen aivopierut ja lähettää ne mulle 😀 En suosittele kenellekään.
Kyllä siellä heti alussa jo on monta sellaista tekstiä, jotka ovat olleet aikanaan sekä mulle että muille merkityksellisiä ja jotka edelleen vetää uusia lukijoita. Erityisesti ne joissa käsittelen vanhemmuuden vaikeampia puolia ovat yhä myös minulle arvokkaita tekstejä ja ovat syntyessään asetelleet jotakin palasia omassa päässä paremmin paikalleen.
Kirjoitan, koska ajattelen: ajattelen kirjoittamalla. Ehkä siksi tämä vain pysyy olemassa vaikka kaikki muu ympärillä tuntuu muuttuvan, ainakin tässä ammatissa. Ensin tekstien piti taipua kuviksi, sitten opeteltiin tekemään jatkuvasti storyja ja nyt pitäisi olla ammattimainen videon tuottaja ja saada alle kolmessa sekunnissa huomio PAM! Ei ku kuvakaruselli sittenkin, tai lyhyitä tekstinpätkiä?
Kaikkea opettelen mielelläni ja joissain tulen ihan hyväksi, mutta se ainoa luova olento joka minussa herää henkiin riippumatta siitä haluanko sitä itse vai en on teksti. Kirjoittamisen flow on maailman ihanin tila, ainakin jos sillä hetkellä on aikaa kirjoittaa. Joskus sanat tunkevat väkisin päähän ja näppikseltä ulos, joskus pitää hakea motivaatiota ja väylää kauan ennen kuin se tulee ulos mikä sisällä painaa.
Teksti on vapaa trendeistä, algoritmeista ja filttereistä. Se on edelleen hidasta sisältöä, jonka tuottaminenkin on ihanan monotonista, kuin juoksulenkillä olisi. Tossu toisen eteen, näppäin kerrallaan alas. Nakutinakutinak. Itselle sopiva rytmi ja pituutta sen verran kuin tänään maistuu.
Joskus tuntuu raskaalta, tai blogin kirjoittamisesta tulee pitäisi. Joskus tuntuu että on vaikea keksiä tänne(kin) sanottavaa niiden miljoonien muiden sisältömuotojen lisäksi. Ainakin silloin kun tuntuu että pitäisi vääntäytyä kolmelle kuperkeikalle ja tehdä mielettömän napakka houkuttelu että ihmiset jaksaisi klikata blogiin asti.
Ymmärrän, koska olen itse sama orava, minutkin pitää houkutella hitaamman äärelle.
Ehkä se onkin juuri tämän blogin suurin onni – se houkuttelee minut edes vähän hitaampaan sisällöntuotantoon, sellaiseen jossa riittää että vain kirjoittaa. Tätä tehdessä on rauhallinen, hallittu ja hillitty olo.
Niin että vaikka se joka vuosi tuntuu niin uskomattomalta että tätä on taas yhden vuoden lisää tehnyt vähän huomaamattaan niin toisaalta tosi kevyesti se käy. Tämä on mun koti, mun paikka, mun terapia. Mihinkäs sitä lopettamaan.
Kiitos että sinäkin olet täällä! <3