Mun olisi pitänyt tietää paremmin.
Seisoin oviaukossa vihdoin hiljenneen taaperon kanssa ja tunnustelin oloani. Mietin että nyt olen kyllä jo niin reunalla että jos joku puhuu mulle tai yrittää koskea tai kysyä jotain, saatan räjähtää.
Korviin asti vihloi tajuton päänsärky, harmitti taaperon juuri saama jättimäinen kuhmu joka olisi mielestäni ollut estettävissä. Näin ympärilläni sotkua, kaaosta, tekemättömiä asioita.
Jos kaikki vain toimisivat täydellisen järkevästi, voisin kestää.
Syke löi vähän normaalia kovempaa, se tuntui kurkussa. Huulilla kihelmöi. Tunsin kyllä merkit, tiesin mitä on tapahtumassa: Sympaattinen hermostoni riehui villinä, onnellisena siitä että oli päässyt sellaiseen pisteeseen missä sitä vain yllytetään kovemmaksi.
Nyt mennään kaverit, tätä vauhtia ei voi kukaan enää hillitä!
Siinä minä sen noin kolme sekuntia mukamas hengittelin ja rauhoittelin itseäni, mietin että nyt on paljon kaikkea, kyllä tämä tästä. Typerästi jatkoin touhuani ikään kuin kaikki olisi hallinnassa. Tiesin toki että olin edelleen reunalla, mutta ei sitä vaan pysty itselleen myöntämään että nyt pitäisi vain itse poistua tilanteesta.
Reunalla olon yksi luonteenpiirre kun on se, ettei enää toimi järkevästi vaan täysin tunteen pohjalta ja nyt se tunne sanoi minulle “olet epäonnistumassa, tsemppaa nyt vähän, tee paremmin, suorita suorita”. Sitä puskee sitkeästi vaikka juuri lopettaminen olisi tärkeää.
Vaikka tiedän tämän kaiken, vaikka tunsin tämän kaiken, päätin palata tekemään sitä perhanan lounasta, vaikka se ei olisi ollut välttämätöntä ja vaikka juuri sen keskeytyminen aiheutti isoimmat turhautumisen tunteeni.
Ja silti (vai siksi?) päätin juuri silloin vielä viimeistä kertaa nalkuttaa lapselle että nyt se hammasharja suuhun. “Joo joo” se vastasi ja katsoi silmiin – viemättä harjaa suuhun.
Tiedättekö sen tunteen kun et ole enää varma että viekö suuttuminen sinua vai yritätkö jo oikein itsekin suuttua? Vietkö sinä tunnetta vai tunne sinua?
Kun aloin toistella kiihtyvään tahtiin “laita se harja suuhun nyt”, tiesin varmasti että tämä ei ainakaan toimi. Melkein kuin olisin hakenut itsekin sitä rajaa. Ja sitten raja pian löytyikin ja kiljun yhtäkkiä niin että koko mökki raikaa
LAITA! SE! HARJA! SUUHUN!!!!
Hammasharjan suristessa hiukan yllättyneen lapsen suussa käänsin itseni selin kaikelle ja itkin. Voi helvetti miksi olen näin tyhmä. Miksi en katkaissut tilannetta siinä kohtaa kun tiesin olevani jo aivan punaisella, kun tunsin seisovani yhtenä sykkivänä hermona siinä oviaukossa? Miksi hain tämän katkaisuksi?
Olen jo oppinut niin paljon ja tätä kaikkea tosi harvoin enää edes tapahtuu. Tunnistan jo tämän kaiken sentään nykyään. Minä siis itse asiassa jo tiedän paremmin. Nyt pitää oppia vielä toimimaan paremmin, niin kuin tosi usein jo osaankin.
Luulen että tarvitsen itselleni “turvasanan”, sellaisen ajatuksen tai sanan jonka osaisin lausua ääneen ja joka tulisi kaiken sen tunnemössön läpi aivoihini toimintaa aiheuttavana sytykkeenä.
Nyt olen vielä siinä tilassa että jos yritän tässä kohtaa puhua, pyytää apua tai sanoittaa jotain, vien vain tilannetta pidemmälle koska looginen ajattelu on tuossa kohtaa jo nukahtanut ja kaikki sanat ovat vain tunteita, jotka ruokkivat tilannetta entisestään.
Vuodet ovat opettaneet paljon. Nyt rauhoittuminen tapahtuu jo tosi nopeasti, onneksi, sillä heti huudettuani on jaloissani yksi hämmentynyt ja huolestunut neljävuotias, kysymässä katseellaan ja halillaan mitä oikein tapahtui ja tuntuu miettivän rakastaako äiti vielä meitä.
Rakastan, pystyn heti sanomaan sen kerrottuani että kaikki on ihan hyvin. Äidillä oli vain paha olla päänsäryn takia ja siksi liian helposta kiukustui ihan liikaa, anteeksi.
Pystyn myös heti pyytämään ja antamaan anteeksi luokseni tulleeni lapselle. Sen, jonka hampaat oli nyt puhtaat.
Osaan myös itse itselleni antaa anteeksi, tiedän että tässä oli monta elementtiä, joista tilannetta rakentaa: univelkaa, päänsärkyä, kaoottisuutta ja kuumakin mökissä oli. Toimin pitkään tosi hyvin tästä kaikesta huolimatta.
Ensi kerralla toivon toimivani vielä vähän paremmin.
Tunnetaitojen kasvattaminen niin lapsille kuin vanhemmille on kyllä itselleni ollut yksi haastavimpia asioita tässä matkalla, ja toisaalta palkitsevimpia. On upeaa nähdä että itse on päässyt pidemmälle ja että lapsetkin on tässä aika taitavia. Virheitä ja takapakkeja tulee, mutta eivät ne onneksi tämän pahempia ole.
(mutta jospa se nyt taas muutamaksi kuukaudeksi olisi tässä tämmöinen kiljunta)