Hiljaa nyt mennään mut henkiin mä jään

Miten menee tänään? 

Huonosti. 
Miksi, mitä on tapahtunut?
[julma mulkaisu]. 
Ai niin, sori, ethän sä tiedä.
[jatkaa seinän tuijottamista]

Näin meillä tervehdittiin kotiin tulevaa vuosi sitten. Minä olin saanut juuri diagnoosin masennuksesta ja ahdistuksesta, mies yritti ymmärtää miten sellaisen vaimon kanssa eletään. Tilanne oli sentään tavallaan parempi kuin viikot ja kuukaudet ennen lääkäriin ja hoitoon pääsyä:

”…itkettää. Koko ajan. Kaikki on liian vaikeaa. Pieleen menevä kulmakarvan sutiminen on ihan katastrofi, kädestä karannut vessapaperirulla vituttaa, hieman aikataulujen paukkumisesta huomauttava asiakas jää mieleen päiviksi.”

Tuli se päivä, jolloin hakeuduin itse lääkäriin. Sitä edelsivät viiltävät rintakivut, hengitysvaikeudet, pakokauhu ja lopulta sängyssä tapahtunut holtiton tärinäitku, jonka taltuttaakseni pyysin Insinööriä makaamaan päälläni koko painollaan. Ehkä, en muista kovin tarkkaan.

Lääkäri ei montaa minuuttia kanssani tarvinnut.
Keskivaikea masennus. Minulla? Mutta minullahan on kaikki niin hyvin. Minähän olen vahva. Keskivaikea ahdistus. Mistä muka? Ei mulla edes ole nyt niiiin paljon hommaa, toisilla on paljon rankempaa. Mulle ei vaan varmaan sovi perhe-elämä, eihän vauva-aikakaan sopinut mulle, se tuntui niin vaikealta.
Niin, jos joku olisikin osannut silloin kertoa. Että kyllä se sullekin sopii, mutta sulla on masennus. Että ei ole normaalia itkeä ensin kaksi tuntia ja saada sitten koko rinnan peittävä ihottuma. Kaikki siksi, että vauva nukahti etkä ole varma mitä tapahtuu kun se herää.
Minä sairastuin masennukseen jo heti ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Kuulin siitä tosin vasta viisi vuotta myöhemmin, jonkun terapeutin sohvalla. Sairastuin uudelleen masennukseen vaikeiden työ- ja tonttipäätösten aalloissa. Vai olinko ollut koko ajan masentunut?
Vaikea sanoa. Nykyään tiedän kuitenkin paremmin, miltä elämän kuuluisi tuntua. Tunnistan matalat hetket ja osaan ottaa ne vastaan. Uskon, etteivät ne enää vie minua valtaansa lopullisesti, eikä yhdestä huonosta aamusta tulekaan välttämättä huonoa viikkoa, kuukautta, kevättä.

”Itselleni ja muille väsyneille haluan sanoa, että elämän ei kuulu tuntua hirvittävän raskaalta. Jos sinusta tuntuu, pyydä apua. Ei tarvitse olla hullu mennäkseen vaikka psykiatrin juttusille. Sitäpaitsi, ei ole hullumpaa olla vähän hullu. Me kaikki ollaan.”

Minua auttoi hirvittävästi tieto siitä, että minussa on jotain ihan oikeaa vikaa. Etten ole vain epäkelpo ihminen, tunnevammainen vaimo ja aivan paska äiti. Diagnoosi laittoi selvittämään asioita, tutkiskelemaan tunteita ja puhumaan ihan hirveän paljon.

Puhumalla ääneen sain omaa vyyhtiäni purettua, ja opin etten todellakaan ole yksin. Olen ehkä jopa osannut antaa muutamalle muulle lohtua.

Kun aloin tehdä Valeäidin Nauhoitukset -podcastia, tiesin heti että haluan käsitellä myös näitä vanhemmuuden syviä vesiä. Ennen kuin ehdin edes ajatella kuinka, valtakunnan kaunein masennuksen äänitorvi Emmi otti minuun yhteyttä ja ehdotti yhden jakson aiheeksi synnytysmasennusta.

 

Nyt se jakso on julki, löydät sen tekstin lopusta. Siinä kuuluu yli puoli tuntia rehellistä kuvausta siitä, minkälaista on olla masentunut, ahdistunut, paskana. Hullu. Mukana on paljon valoa, iloa ja huumoria. Konkreettisia ohjeita ja neuvoja.

Jopa kolmannes äideistä sairastuu tähän paskiaiseen. Jos nyt mietit omia huonoja vibojasi, niin kyllä vain, se voit olla myös sinä. Ja se voi ihan varmasti olla se kaverisi, joka kuittaa sarkastisella vitsillä kaikki kuulumisensa. Kysy mitä hänelle oikeasti kuuluu. Kysy mitä sinulle oikeasti kuuluu.

 
anna minun kantaa, auttaa Anna minun, anna minun, 
anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa 
Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan 
Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät 
Hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa
Kiitos Janna meidän kaikkien hullujen teemabiisistä, kiitos Emmi yhdestä vuoden parhaista keskusteluista, kiitos Insinööri ikuisesta tuesta ja kiitos te kaikki, jotka luitte vaikeimmatkin tekstini ja nostitte taas ylös ihanilla kommenteillanne.
Hiljaa nyt mennään mut henkiin mä jään.