Rakkaalla työkaverillani on kotona juuri siinä iässä oleva rakkauspakkaus. Jossain kohtaa pimenevää syksyä uhmakilsat alkoivat jo näkyä kasvoilla kunnes eräänä aamuna hän pyysi meiltä muilta apua. Kysyi voipuneena mitä tälle uhmalle oikein voi tehdä?
Annoin empaattisimman katseeni ja kerroin joka ikisen vinkin, jotka suinkin muistin. Ne olivat nämä:
Ei sille voi tehdä mitään. Okei okei, tämä ei nyt ollut se mitä halusit kuulla. Neuvo kuulostaa perseilyltä, mutta on omalla kierolla tavallaan lohduttavaa. On turha tempoilla ja miettiä miten on toiminut kasvattajana, kun et kuitenkaan voi sille mitään. Uhma kuuluu asiaan, ja se on (lopulta) hyvä asia. Se vaan ei just nyt tunnu siltä. Ei sitten perkele ollenkaan. Hoe itsellesi ”nyt on näin” ja odota milloin vaihe menee ohi.
Älä toivo parasta. Nyt jos koskaan pessimisti ei pety! Suuri osa aikuisen vitutuksesta tulee siitä jatkuvasta pettymyksestä että tämäkin aamu oli huono, vaikka kuinka yritettiin. Kun on uhma, on uhma. Se tulee olemaan paskaa joka päivä vielä monta viikkoa. Älä odota parempaa vaan suhtaudu asioihin niin että niihin menee aikaa, siirtymät on rasittavia ja hommat eskaloituu ihan väärissä paikoissa. Sillä jaksat hengittää muutaman hetken lisää.
Odota. Sekä sitä että tämä uhma menee ohi (se kyllä menee!) että sillä hetkellä vellovan räkäkohtauksen ohi menemistä. Niitä seuraa toki seuraavat vaiheet ja kohtaukset, mutta useimmiten tämän ämpyröinnin keskellä ei paljon muuta kannata tehdä kuin odottaa.
Varaa aikaa. Aamuisin saattaa käydä niin että keskimääräisen paviaanin kyvyillä varustettu ihmishahmo haluaa leikkiä stylistiä ja sekä päättää itse valita vaatteensa että pukea ne ITTE. Jokainen tietää että tähän menee vähintään tunti aikaa, ja sehän muuten tehdään ITTE sitten loppuun asti. Laita vekara operaation kimppuun seitsemältä ja ota oma aamukahvi vierelle mukaan. Kahdeksalta nappaat sen yhden hihan pukeneen mustekalan syliin väkisin, sullot toiseen käteen loput vaatteet ja puet karjuvan tyypin sitten rappukäytävässä.
Käytä sykemittaria. Siellä rappukäytävässä seistessä saat suurta nautintoa kun huomaat tehneesi juuri päivän salitreenit.
Varaa aikaa, vol 2. Yhdeksältä palaveri? Ei ole, unohda se. Se joka on aamuvuorossa uhmailijan kanssa ilmoittaa töihin että tulen ehkä mikäli hänen korkeutensa niin suvaitsee ja asettaa tavoitteeksi 10.30. Kaikki sitä ennen kulkee nimellä aikalahja.
Jos aikaa odotteluun ei ole, harhauta: keksi hassu leikki (pukeutumisrobotti pukee lapsen mekaanisesti hassulla äänellä), laske numeroita (”ehditkö kymmeneen mennessä pukea?”), heittäydy itse lattialle huutamaan, laita ventovieras juttelemaan lapselle, laita Kuningas Ei soimaan, teeskentele että eteisessänne asuu ehkä pölytonttuja. Joskus pieni yllättäminen saa uhmalevyn tipahtamaan juuri sen verran pois uraltaan, ettei vekara enää pääse samaan huutohurmokseen takaisin.
Valitse taistelusi. Vain turvallisuussäännöt ovat oikeasti tärkeitä. Autotielle ei juosta, turvavyö laitetaan päälle, kuumaan ei kosketa ja veitsillä ei leikitä. Näiden jälkeen valitse taistelusi jaksamisen mukaan. On ihan oikeasti ok olla vaikka kerran pesemättä niitä saamarin hampaita. Ja tähän liittyen:
Ole sopivasti sokea. Anna olla. Ihan jokaista sääntörikkomusta ei vaan kannata nähdä. Hulluksi tulee koko perhe.
Määrittele rima uudestaan. Laske sitä sitten vielä vähän. Pahimman kauden ollessa päällä saattaa tulla eteen ns. jo saavutetuista etuuksista luopuminen. Voi olla, että joku alkaa taas nukahtaa väliinne. Ehkä ette vaihda sukkia ihan joka päivä. Ehkä ruokapöydässä saa sittenkin taas rakentaa legoja. Vastoin yleistä luuloa, nämä myönnytykset eivät a) jää päälle ikuisiksi ajoiksi b) saa lasta huomaamaan että hän onkin tosi asiassa taloutenne kuningas. Kaiken, ihan kaiken, voi ohjelmoida uudestaan sitten kun tilanne on taas helpompi.
Pysy alasti. Joko kokopäiväisesti niin että joku passittaa sinut hermolomalle Auroraan, tai sitten esimerkiksi niissä aamuisissa lähtötilanteissa. Spagettikasan kanssa taisteleminen on kaikista kauheinta silloin kun olet jo silkkipaita päällä huulet punattuina ja hiki alkaa valua pitkin villakangastakkiasi. Pysy alasti ihan viimeiseen hetkeen saakka. Paska haisee pahemmalta kuumuudessa.
Sanoita. Se vanha tylsä sääntö on ihan hyvä. Kerro lapselle että mä ymmärrän että sua nyt harmittaa kun meidän auto ei olekaan punainen. Kyllä se minuakin harmittaisi. Mutta nyt me silti mennään siihen. Sanoittaminen auttaa lasta siinä varsinaisessa tehtävässä, jota uhma palvelee, mutta ennen kaikkea se saattaa olla juuri se mantra joka pitää sinun järjissäsi. Jos sanot ääneen sua kiukuttaa ettet saanut syödä koirankakkaa, saatat jopa löytää tilanteesta vähän huumoria.
Sanoita myös ilmiselvät asiat. Mut mä en haluuuuu-uuuuuh mennä kylpyyy-yyhyyhyyyn ei tunnu olleenkaan niin pahalta kun kerrot lapselle, että ei se hei mitään, ei sun tarvi haluta! Me mennään silti.
Ota lomaa. Lähde lenkille, valita työkavereille, vedä kännit, laita luurit päähän. Syö karkkia salaa keittiössä ja kiroile parvekkeella. Uhma on heviä shittiä, joka vaatii aika paljon vanhemmalta. Siitä on ihan ok ottaa lomaa jos se vain on mahdollista.
Hanki vertaistukea. Vaikka siltä saattaa joskus tuntua, lapsesi ei ole maailman vaikeimmin vastusteleva tyyppi. Tarkista vaikka: mene Prisman karkkihyllyn viereen perjantaina 16.55. Lue blogeja ja tsekkaa meemit. Muista aina, että jossain päin maailmaa juuri tällä hetkellä jonkun toisenkin lapsi itkee siksi että laittoi itse itsensä jäähypenkille.
Ja niin kuin aina kasvatuksessa: Kun mikään muu ei toimi, pistä Ryhmä Hau pyörimään.
Kyllä se siitä. Kunnes on seuraavan uhmakauden aika.