Jos olet Instassa ja seuraat mua siellä, sait tänään siellä pienen kiitoksen videossani. Fiilistelin sinne sitä, että tänään on Valeäidin synttärit! 🤩💜
HURRAA!! Tämäkin päivä nähtiin!
Vaikka kuinka itselleni väitän, että kirjoitan tätä blogia itselleni, en mä kirjoittaisi tätä jos kukaan ei olisi lukemassa. Tekstit tarvitsee lukijan ollakseen olemassa, ainakin mulle.
Joten KIITOS, että olet täällä, että jaksat joskus kommentoida, tai muistat silloin tällöin tulla tänne käväisemään.
Blogi täyttää nyt 14 vuotta, enkä voi valehdella: Musta tuntuu, että hän on eläkeiässä. Vauhti hidastuu, särmät loivenee, tulevaisuus tuntuu usvaiselta. Silti, iloa joka päivässä vielä.
Sanon saman kuin joka vuosi, jatkan niin kauan kuin tämä on kivaa. Ja ainakin viimeiset 8 vuotta olen miettinyt huolissani, että joko se kohta loppuu 🤣
Kaivoin naftaliinista ihan ekan vuosipäivän tekstin, se oli lutuinen. Tässä osa siitä:
”Siitä on siis jo (reilusti yli) vuosi, kun päivitin päivän viidennen statuksen Facebookiin ja mietin, että olisipa kiva kirjoittaa jonnekin vähän pidempiä tekstejä. Mietin ajatusta hetken, päivitin vielä kuudennen kerran (”harkitsee vakavissaan blogin aloittamista, somebody stop me!”) ja ryhdyin toimeen.
Pari tuntia myöhemmin (toim. huom. lol) valmiina oli blogipohja, nimi, taustakuva ja ensimmäiset kolme tekstiä. Täysin tapojeni vastaisesti nukuin päätöksen yli yhden levottoman yön, ja heti aamusta painoin julkaise-nappia.
Aloitin tietämättäni elämäni rakkaimman harrastuksen.”
Kyllä se näin edelleen on, vaikka harrastus on muuttunut välissä työksi ja takaisin harrastukseksi. Vuositasolla kaupallisia yhteistöitä on täällä enää vain muutamia, vaikka totta puhuen niitä kyllä kannattaisi asiakkaan näkökulmasta olla!
Ihan eka teksti on joskus hienosti otettu ruutukaappauksena talteen, joten saatte senkin nautittavaksenne alkuperäisessä muodossaan!
Kävin tänään huvikseni läpi muutamia vuosipäivän aikoihin kirjoitettuja tekstejä. Tämä Ykkösen ekaa yökylää kuvaava teksti vuodelta 2017 oli musta liikkis, ja osoittaa taas mulle, miksi blogi on tärkeä: en muistanut tästä mitään.
En itse tapahtumaa, enkä tätä kirjoitusta. Miten arvokasta, että täältä ne löytyy, jos vain joskus jaksaa kahlata!
Seitsemän vuoden kohdalla olen alkanut tajuta tän muistojen merkityksen.
Tammikuussa 2019 kirjoitin (ja jaksoin linkata tässä jokaiseen mainittuun tekstiin, hahahah en todellakaan ole nyt niin viitseliäs) näin:
”Seitsemän vuoden aikana perheeseen on tullut Kakkonen ja tätä kirjoittaessani on Kolmonenkin tuloillaan – vaikka väitin että perheemme on jo tässä. (toim huom lol 2, ehkä tää neljä sentään on oikeasti tässä)
Olemme muuttaneet kolmesti, ostaneet ja myyneet yhden tontin ja rakentaneet toiselle. Olen vaihtanut työpaikkaa kolmesti, sisältäen kahden eri osakeyhtiön perustamisen. Olen nauhoittanut kaksi tuotantokautta podcastia ja kolmas pyörii jo vähän kielen päällä.
(Toim huom vuodesta 2026: ja kirjoittanut jo melkein kaksi kirjaa!)
Olen sairastanut masennusta, ahdistusta, rytmihäiriöitä sekä lukemattomia flunssia ja yhden melko eeppisen oksennustaudin (synnyttäessäni Kakkosta). Olemme matkustelleet ihanissa paikoissa ihan hulluilla komboilla (5-kuisen vauvan ja 1v10k taaperon kanssa Kaliforniaan lastenvahdiksi, mitä mä oikein ajattelin?).
Julialla on erikoisena kesäharrastuksena lukea läpi mun vanhoja blogijuttuja. Se on tavallaan kamalaa, koska se linkkaa mulle aina ne pahimmat, joissa mun keskeneräisyys näkyy vielä aika graavilla tavalla 🤣 mutta kyllä mä voisin tänä kesänä harkita samaa.
Täältä vain löytyy niin paljon kaikkea, kuten tämä kohta, jossa olen selvästi herännyt someammattilaisuuteen, kirjoitus ekalta vuosipäivältä vuonna 2013:
”Ensimmäinen vuosi on nyt takana, toivon ja uskon että monta on vielä edessä. Tilaajamäärien lisääntyessä on selkeästi myös kaupallinen kiinnostus blogia kohtaan lisääntynyt, mikä ei mielestäni ole mitenkään väärin.
Yritän käyttää sen mukana tuomat vastuut ja etuoikeudet oikein ja käyttää tervettä järkeä. Aion lisäksi pitää huolen siitä, että taattua Valeäitikamaa tulee joka tapauksessa.
Paska lentäkööt ja kirosanat viliskööt, edelleen. Aion tänäkin vuonna kertoa teille hävyttömistä onnenhetkistä, sietämättömistä vihan tunteista, sekä puhtaasta laiskuudesta, jonka avulla kertakäyttövaipoistakin voi tehdä ”kestoilua” (nimim. kaksi vaippaa päivässä).
Yritän pitää juttuni edelleen henkilökohtaisina, provosoivina ja ärsyttävinä, vaikka tiedän, mikä vaara siinä piilee. Toivon, että osaan kunnioittaa omaa ääntäni ja teidän kiinnostustanne yli anonyymien pelon.”
Kuulkaa, musta tuntuu, että olen pitänyt oman lupauksen itselleni. Ja mitä tulee anonyymeihin, ne luovutti joskus ekojen vuosien jälkeen ja jäljelle vain ihan sairaan siistit tyypit – te.
Jatketaanko yhdessä vielä ensi tammikuuhun? 💜
(…ja olisiko tämä se vuosi, kun mut muistetaan edes ehdokkaana Tubeconin Vuoden Blogi -kategoriassa?? Hahahah en ole kovin katkera mut VÄHÄN.)j