Ei siis hyvää päivää miten nämä päivät juoksee. Elämän ristiriita, kun haluaisi eniten vaan jauhaa internetissä asioita omasta arjesta, mutta sitten sille ei muka ole aikaa, koska työkseen…kertoo omasta arjesta.
No. Nyt kirjan käsis on viisi päivää Hannan hellissä käsissä joten mulla on aikaa (vastata meilit, editoida yhteistyöt, miettiä orgaanisia sisältöjä, urheilla, soittaa puheluita, laittaa myyntimeilejä, tehdä raportit, hoitaa kirjanpito) kirjoittaa blogia!
Oikeasti, elämä on just nyt hyvää. Vaikka viimeksi tänään lounaalla valitin, että edelleen yritän keksiä itselleni jotain seuraavaa uutta. Olen ihan paatumaton, haluan aina vaan jotain uutta ja vaikeaa elämääni!
Nainen, yksi romaani voisi riittää.
Eeeenivei.
Avasin tämän blogipohjan sillä ajatuksella, että nyt kuulkaa kerron jotain arjen hauskoja anekdootteja, kuten sitä, että istun just nyt neljän eri lautasen keskellä kun pienille ei kelvannut oikein mikään ruoka ja länttäsin niille kaikenlaista tohon eteen, että saisivat syödäkseen, mutta täältäpä löytyi tämmäöinen raakileteksti!
Jossain kohtaa tätä vuotta olen siis yrittänyt kirjoittaakin jotain. Tässä oli taustalla joku onnentäyteinen hetki, kun fiilistelin sitä, miten ihania lapset on.
(Se ei varmaankaan ollut perjantaina, kun Nelonen huusi 50 min maanisesti.)
Tässä kuitenkin muistiin se, mitä olen ajatellut tänä vuonna usein. Mulla on maailman ihanimmat lapset ja tässä syitä miksi 🩷
Ykkönen:
Toivoi joululahjaksi listaa kirjoista, joista mä oon tykännyt tai joista kuvittelisin että hän voisi tykätä. Hankin niistä yhden kirjastosta, se oli fiiliksissä kun ei tule turhaa tavaraa kotiin, luki kirjan reilussa viikossa ja palautti itse.
Pakahdun joka kerta, kun puhun kanssaan jostain vaikeasta ja se osoittaa ajattelullaan häkellyttävää viisautta ja monipuolista ajattelua. Niin kuin öö kuka se on tollaiseksi kasvattanut??
Kakkonen:
Vetää mulle blind karaokea ja kehuu kun osun yllättävän hyvin vaikean biisin rytmeihin, laulaa mukana stemmoja ja osaa minkä tahansa biisin purkaa osiin, soittaa sen sitten korvakuulemalta pianolla.
Ottaa mut kainaloon, kirjaimellisesti, ja kysyy miten mulla menee?
Kolmonen:
Kirjoittelee pieniä lappusia ja kirjeitä meille, joissa kertoo kuinka koko perhe on sille maailman rakkain. On maailman parasta seuraa: kertoo vitsejä, juonii, kikattaa ja sanoo että äiti tää suklaapiilo on liian huono, ja tuo sitten mulle suklaata.
Toivoo joka ilta, että paijaan ja pussaan ja sitten kerrotaan toisillemme, että rakastan sua enemmän kuin maailmassa on…(ja pitää keksiä joku asia jota maailmassa on paljon. Esim hiekanjyviä kaikilla hiekkarannoilla)
Pienin:
Puhuu taukoamatta kaikkea ihanaa <3 Löysi kerran kadulta kävellessämme sellaisen invisbobblen hiuspampulan, läpinäkyvän ja kierteisen. Oli selvästi iso aarre, hän katsoi mua niin toiveikkaasti kun kiltisti kysyi ”saanko viedä tän kotiin?”. Sai.
Selostaa aamulla vakavana, miten ihmisellä voi äiti olla sellainen juttu, että se ei oo teeve ja sit sen pitää kattoo teekkalia. Niin mulla on sellainen juttu.
Kuvat ei todela liity. Ne kertoo, että olin Tallinnassa Julian kanssa ja että multa leikattiin kirurgisesti tukkeutunut sylkirauhanen pois. Nyt se on jo vähän vähemmän kipeä. Niin kuin Merja sanoo; ”Oot kaikenlaisten jännien vaivojen suosikkityttö”