Mun on pakko pysähtyä tän illan äärelle ja laittaa talteen ilon, onnen ja ylpeyden tunteita. En ole hetkeen kokenut näin täyttymyksellistä päivää, viikonloppua, viikkoa! Sekalaisessa järjestyksessä iloa:
Olen päässyt vaiheeseen, jossa aidosti voin ja (yleensä ehdin) kirjoittaa joka päivä ainakin vartin verran kirjaa, ja siinä ajassa myös syntyy jotain. Paikoitellen jopa sellaista, mihin olen jollain tasolla ihan tyytyväinen.
Metrossa joku kiitti minua Väsyneiden naisten kirjoittamisesta. Lapsensa katsoivat keskustelua uteliaana vieressä ja kun poistuin itse metrosta, kuulin lasten kysyvän ”kuka hän oli?” ja vastaus oli ”Yksi kirjailija.” Pakahduin.
Tänään se yksi kirjailija nousi Kirjamessuilla lavalle puhumaan kirjastaan ja oletti, ettei paikalle tule juuri ketään, mutta sitten yhtäkkiä se koko paikka olikin ihan täynnä.
Parisataa ihmistä kuulemassa minun, UN Womenin ja Suomalaisen kirjakaupan mietteitä siitä, miksi Suomessa on maailman onnellisimmat ihmiset ja silti väsyneitä naisia. Yleisö kuunteli keskittyneesti, nyökytteli, nauroi, ja jopa taputti välillä kesken puheenvuorojen.
Puheenvuoron jälkeen nimmaria hakeneet ja kirjan merkityksestä itselleen mulle kertoneet ihmiset: jätitte jäljen. Olen maailman kiitollisin, että sain kuulla teiltä itseltänne, mitä mun tekstit teissä sai aikaan.
Entäs sitten tämä: Edellisenä iltana sain juontaa upean gaalan, jonka avajaisjuonnossa mainitsin kirjoittaneeni tämmöisen kirjan. Yleisö keskeytti mut aplodeilla. Häkellyin, onnesta! Kiitos upea MiB, mieletön yhteisöllinen energianne liikutti!
Mutta tänään kuulkaa elin unelmaa, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siellä kirjamessujen yleisössä tärkeintä oli nimittäin aivan edessä istuneet neljä ihmistä, mun omat lapset.
En ollut koskaan osannut edes unelmoida tästä ja nyt kun sen koin, oli vaikea olla liikuttumatta heitä katsellessani. Että mun omat lapset katselee eturivissä, kuinka iso salillinen ihmisiä kuuntelee kun mun kirjan takia puhutaan näin tärkeästä asiasta ja mietitään miten maailma voi muuttua naisille paremmaksi. Huh huh.
Ja sitten vielä se, että tän kaiken keskellä pääsin katsomaan vasemmalta ja oikealta, miten mun ystävät loisti samoilla messuilla. Oon niin käsittämättömän ylpeä heistä, ylpeä siitä että saan olla ystävänsä, ylpeä siitä, miten paljon upeaa kirjallisuutta meillä Suomessa on ja että sitä tuli juhlimaan ennätysyleisö!
Makeana, melkein humalluttavan ihanana sokerina pohjalla päästiin vielä koko perhe tänään todistamaan, miten meidän upea esikoinen voitti ensimmäisen voimistelumitalinsa. Sitä kohti on tehty töitä neljä vuotta, ja selätetty monta hankaluutta ja epätoivon hetkeä.
Unohtakaa kaikki mitä sanoin itsestäni, eniten olen ylpeä perheestäni.
Kiitos elämä tästä kaikesta 💜
Ps. Silti ensi viikolta odotan innolla tavallista arkea ja urheilua.