Tämähän on kuin Suomessa heinäkuussa: makaat bikineissä pyyhkeen alla hytisten ja olet valmiina salamana nostamaan pyyhettä jos aurinko vähän vain pilkahtaisi. Eilen illalla ja tänä aamuna olen suorastaan palellut. Mutta olen myös palellut, nimittäin selästä, otsasta ja olkapäistä. Koska pilvisellä säällähän kuuluu olla ilman aurinkorasvaa, tietenkin. Lapsiani en sentään ole altistanut tähän rusketusnarkkarin vieroitusongelmaan ja ne ovatkin pysyneet kauniin valkoisina.
Vaikka täällä on nyt siis pari päivää ollut suhteellisen kylmä (siis vain 20 ja pilvistä), en oikeastaan valita yhtään. On tämä silti niin parasta: syödään iiiso aamiainen, hengaillaan altaalla, otetaan aurinkoa omalla terassilla lasten nukkuessa, ellei itsekin vähän nukuta, ja juodaan tietty kaljat jos siltä tuntuu. Iltapäivällä heräillään rauhassa, kikatellaan koko perheen kesken kutitustalkoissa ja painutaan sitten vaikka rantabulevardille ihmettelemään. Illaksi palataan takaisin joka ilta vaihtuvaan buffaan, jossa ollaan toistaiseksi syöty mm. palmua ja ihan superhyvää sushia. Lopulta koko perhe kaatuu nukkumaan ja nukkuu mielettömät yhdeksän tuntia. Siis silloin kuin yöunia ei häiritse sängystä alas kopsahtavan Ykkösen itku.
Ainoa tuska tässä on se, että se loppuu kohta. Enää pari päivää ja palaamme taas siihen noin kahdentoista tunnin limboon, jossa elämä on yhtä kitinää, ahtautta ja epämääräisiä tahroja.
Eikä siinä vielä mitään.
Mutta tasan viikon päästä tästä hetkestä yritän selättää iltapäiväväsymystä koneen ääressä, toimistolla. A P U A. Takana on 129 kotona vietettyä viikkoa, tänään käynnistyi viimeinen, numero 130. Miten ihmeessä kaksi ja puoli vuotta kotona luuhannut, rajoja etsinyt ja asettanut, pyykkikonetta kuluttanut uhri osaa sopeutua takaisin työelämään? Se nähdään varmaankin pian, stay tuned.