Laskin tietokoneen juuri pöydälle, mutta piti vähän töniä Mäkkärin pussia pois tieltä.
Juomani kahvi veti kofeiiniöverit sille tasolle, että silmien takana tuntuu sellaisen pärinä, melkein humalainen olo. Samaan aikaan alkoi väsyttää aivan sairaasti, aina yhtä iso virhe.
Mutta kun se iso lapsi nukahtaa päikkäreille ja on noin 45min aikaa tehdä jotain, ei vaan malta millään nukkua. Ei mitenkään. Sitä haluaa istua hetken ja tehdä jotain mitä haluaa tehdä tai jonka jatkuvasta tekemättä jättämisestä on alkanut tulla kurja olo.
Siihen liittyen, vastailin juuri kahden viikon takaisiin blogikommentteihin, anteeksi.
Niin ja nyt se laps on jo nukkunut puoli tuntia ja kello on ihan liikaa ja salettiin en muuten mene herättämään. Esitän vain ihan syytöntä kun Insinööri ihmettelee iltakymmeneltä miksi lapsi ei vieläkään saa unta.
Lasten sairastamisessa on niin monta kurjaa puolta, eikä ollenkaan pienimpänä se huoli. Ihan jokaisen tavallisen flunssankin yhteydessä on jotakin jota miettiä. Meneekö pahemmaksi, oho olipa aikamoinen ääni jo tuo, saakohan vauva tämän? Saanko minä?!
Koska kyllä muuten yksi kamalimpia asioita on sairastaa itse silloin kun leikki-ikäinen on toipumassa mutta ei päiväkotikunnossa, oh my. Toivotaan ettei siihen mennä taaskaan.
Muuten olen jotenkin jo turtunut tähän. Vitsailin alkusyksyn että Kolmonen on 4-6 päivää päiväkodissa ja sitten saman verran kotona kipeänä, no nyt se ei ole enää mikään vitsi vaan just ihan niin se on. Jotenkin silti olen siihen tottunut, sovin tapaamisia niihin varmoille päiville ja ostan varastoon paljon herkkuja.
Varmat päivä lapsiperheessä = lapsi on juuri toipunut flunssasta eikä uusi ole vielä alkanut ja päivän parin ajan uskallat syödä sen pullan jämät.
4o minuuttia. Kauanko kehtaan antaa sen nukkua?
Miksi en nuku itse?
Koska kun nukun päikkäreitä herään siihen että on kuuma ja pää sekaisin. Se ei yleensä auta mihinkään oikeasti, mutta joskus on toki ihanaa laittaa silmät vain kiinni.
Oikeastaan se tuntuisi nytkin ihanalta. Silloin ei näkisi noita puolikkaita leipiä, hujan hajan olevia siveltimiä, tekemättömiä töitä ja kelloa joka sanoo että voi herranjestas se lapsi on nyt nukkunut ihan liikaa ihan liian myöhään ja ruoka-aikakin olisi.
Että näillä tuntemuksilla kiitos hei, ja kohti seuraavaa neljää päivää.
Teksti: tekstiä Valeäiti 2012 tyyliin, ennen kuin oli Instagramia ja puolikkaita ajatuksia ei saanut mihinkään muualle. Kaipaan joskus sitä aikaa!
Kuva: ainoa johon jaksoin nyt käyttää aikaa.