Meidän esikoinen on saavuttanut lopullisen pituutensa. Hän on kasvanut viimeisen vuoden aikana yhteensä alle sentin, joten nyt tiedämme, mihin asti hänen päälakensa koko loppuelämän (tai no ennen mummokutistumista) yltää ja se on ollut musta yllättävän iso juttu!
Tietenkin lapsi on vielä tässä melkein 14-vuotiaana ihan lapsi ja monin tavoin kesken, ja sekä fyysinen että henkinen polku vielä vaiheessa. Mut silti: Musta on tosi jännä ajatella, että nyt yksi näistä ryppyisistä vauvoista on saatu ruokittua, tuettua, nukutettua ja kasvatettua täyteen mittaansa.
Tämä kyseinen vauva ponkaisi jalkansa aivan luotisuoraksi ensimmäisellä mittauksella kuin sanoakseen, että ottakaa nyt hyvät mitat, aion vetäistä tästä vauhdilla isoksi. Vitsi se oli hauska näky kun pieni nukke ohuella, vähän liian isolla ihollaan pötkötti siinä, kaksi laihaa puikkoa jalkojen tilalla törröttämässä, ottamassa tilaa kun vihdoin sai. En unohda sitä koskaan, niin kun en unohda montaa muutakaan isoa ja pientä asiaa tämän kasvun matkalta.
Muistan monesta kuvasta siinä näkyvien vaatteiden koot ulkoa; muistan minkä kokoinen jalka oli ekalla ja missä vaiheessa lapsi alkoi itse toivoa, mitä päälle laitetaan. Nyt vaatteita ei enää osteta jatkuvasti lisää, ei ole samaa tarvetta. Se mitä valitaan, menee päälle vielä ensi syksynä ja seuraavanakin.
Hämmentävällä tavalla olen tästä pituuskasvun loppumisesta ylpeä ja huojentunut, vaikka täysikasvuisuuteen on vielä piiiitkä matka. Jotenkin sellainen, että okei nyt yksi meidän miljoonista matkaan lähettämistä marmorikuulista on päässyt radallaan loppuun asti turvassa.
Jotain samaa kuin siinä fiiliksessä, kun lapsi saa nimen. Että okei, tolla sä nyt meet sitte! Paitsi pituuskasvuaan ei voi edes myöhemmin vaihtaa, heh.
Ehkä se on vain sitä, että tähän se loppui se ikuinen mittaaminen ja kasvukäyrät ja mietinntä: nyt tiedämme, että kaikki tosiaan meni omalla kauniilla käyrällä ja hieno tuli.
Ehkä se on sitä, että juuri tällä lapsella oli kasvukontrolleja ja hetken aikaa lisäsin paniikissa öljyjä puuroon, kunnes joku vaisto sanoi että anna olla, hyvinhän sillä menee ja kuka nyt öljyistä puuroa haluaisi syödä. Siinä hän nyt, aivan uskomattoman upea nuori, täydellisen kokoinen halittavaksi, mahtava tyyppi, jonka kanssa on vielä aivan mielettömiä asioita edessä. Edelleen kaurapuurosta tykkäävä – voilla, ei öljyllä.
Seuraavaksi edessä on aikamoinen shokkimatka nimeltä miten pitkä tästä toisesta oikein tulee, sillä herra isojalka on ottanut tämän siskonsa juuri pituudessa kiinni. Elokuisena amuna ovesta lähti kaksi täysin saman mittaista lasta ulos, toinen kasille ja toinen kutoselle.
Missä välissä ne ryppyiset kasat muuttui upeiksi nuoriksi, kysynpä vain? Vastahan fiilistelin sitä, ettei niille tarvita enää turvaistuimia ja vyönkin laittavat itse kiinni. Nyt ne keittää puurot ja ruokkii meidät, huh huh.
