Rakas Ykkönen,
täytit tänään kymmenen. Olen seurannut viime vuosina miten tuntemani äidit tekevät tunteikkaita postauksia 10v päivänä siitä kuinka he ovat olleet nyt äiteinä kymmenen vuotta wow ja myönnän vähän ihmetelleeni. Että eikös se nyt ole ikä muiden joukossa?
Varasin meille kuitenkin yhteisen kymppimatkan, niin kuin muutkin tuntuivat tekevän. Kaikki syyt juhlia isosti otetaan ilolla vastaan. Olimme suunnitelleet menevämme Lontooseen asti, mutta maailmanlaajuinen pandemia muutti tämänkin ja vietimme vuorokauden vähän lähempänä, Hyvinkäällä.
Siellä se kuitenkin otti minustakin vallan: se iso wow tunne. Katselin sinua reissullamme aina välillä kun et ehkä huomannut, aina täynnä ihmetystä. Että olet sinä kyllä ihmeellinen, miten olet jo noin iso ja voi että, tosiaan vuosikymmen. Kolmannes siitä elämästä, jota omastani muistan on mukana ollut sinä. Valtaosa ajasta, jonka olen isäsi kanssa ollut yhdessä, on maailmassa ollut sinä.
Olet yhtä iso osa minua kuin minä sinua. Tunnen sinut läpikotaisin mutta samalla tiedostan etten vielä melkein yhtään. Sinä olet vasta alkamassa, kirjoitat omaa lukuasi kirjaan. Jonakin päivänä sinä mietit ehkä omaa tytärtäsi katsellen, kuinka ison osan elämästäsi ja rakkaudestasi hän on.
Sillä sehän siinä kai se ihmeellinen wow-juttu on. Ensi hetkiltä lähtien, kun sinut asetettiin mahani toiselle puolelle, olet ollut tuttu ja ihmeellinen yhtä aikaa. Kuin pala minua, jatke omaan ihooni, mutta jonka tuntoja en kuitenkaan koskaan pysty kunnolla tavoittamaan.
Enkä haluaisikaan. Mitä enemmän huomaan sinun olevan oma itsenäinen kokonaisuutesi omilla ajatuksilla ja näkemyksillä, sitä enemmän sitä kaikkea kunnioitan. Olen vierellä ja ihan lähellä tietysti, ja autan aina kun voin, mutta on jotain ihan hurjan maagista katsella askeleen päästä kun toinen kasvaa, kukoistaa, loistaa.
Sinussa on jotain ihmeellistä karismaa, jota en tiennyt lapsella voivan olla. Olet avoin ja mitään peittelemätön, mutta samalla kuitenkin hieman mystinen. Seisot kuin kallio, järkähtämättömänä muiden keskellä ja annat toisten tyrskyjen pauhata. Sinua ei heilauta mikään jos et niin halua, mutta sille päälle sattuessasi pirskahtelet kepeästi meidän muiden aaltojen yli ja ohi.
Tuntuu että olet vauvasta asti ollut vain oma itsesi etkä mitään muuta. Muiden oletukset ja suodattimet eivät pärjää sinun olemuksellesi, sinä vain olet.
Rakastan sinussa kaikkea ja ihan mahdottoman montaa asiaa, mutta yksi niistä on se miten teet minuun vaikutuksen. En osaa oikein kuvailla miten voimakas tunne se on kun oma lapsi on ihailun kohteena. Viimeksi mietin tätä tänään. Meillä oli juhlat kunniaksesi ja hetken mielijohteesta pidin sinulle pienen puheen, jossa kehuin sinua muiden edessä aivan estoitta. Se saattoi olla vähän outo tilanne, mietin että vaivaako sinua sellainen huomio.
Sinä seisoit sen keskellä rohkeasti katse muihin kohdistettuna. Selkä suorana, jalat tukevasti maassa, heilumatta, rauhallisesti hymyillen. Välillä hymähdellen kun sanoin jotain erityisen kehuvaa, ikään kuin olisit ajatellut että ”Tämä on nyt jo ihan liikaa. Jatka”.
Haluaisin kertoa sen koko puheen uudestaan kaikille jotka tätä lukevat, mutta kuten jo aiemmin olen todennut, en halua antaa sinua muille. Haluan pitää vain meidän tietona kaiken siitä miten upea tyyppi tarkalleen ottaen olet.
Olen pitkään miettinyt, milloin lapset eivät enää ole vauvoja; leikki-ikäisiä; pikkulapsia; pieniä. Luulen että se raja alkaa kohta lähestyä. Olet tietysti meille aina pieni ja meidän vauvamme, mutta päivä päivältä jotain muutakin.
Olet hyvää matkaseuraa ja loistava parivalinta pakohuoneeseen. Hurjasti liukuva vauhtityyppi joka jaksaa näpertää yksityiskohtia. Taitava, viisas, hauska ja empaattinen. Sarkastinenkin, ja aivan loistavien lasautusten nainen! Parasta!
Äh ei tässä voi tämmöistä ihmettä kuvailla edes vähän. Olet vain ihan paras.
No niin ymmärrän nyt sen hössötyksen, kymmenen on iso rajapyykki. Onnea kulta, me kaikki rakastetaan sua hirveästi.