Herään ääniin, kännykän kello sanoo 23.29.
Jaha taas mennään, ajattelen. Tönin Insinöörin hereille, taidan sanoa jotain niinkin rakastavan rakentavaa kuin tee jotain.
Ensin se on pientä niiskutusta, sitten itkua, lopulta kovaa ulinaa. Insinööri paijaa, juttelee, laitan valoa, riitelemme keskenämme siitä miten kannattaa toimia. Pienempi herää, ulvoo yhtä pahasti koska tilanne on pelottava – miksi toi sisko huutaa noin kovaa, tehän olette sen vieressä?
Siskolla, niin kuin isommallakin siskolla on menossa yöllinen kauhukohtaus, vaikka me hölmöt ei sitä taaskaan ihan heti tajuttu.
Olisi pitänyt hoksata jo siinä kohtaa kun tajuttiin että Kolmonen nauraa usein unissaan, että tähän ollaan menossa. Mehän tiedämme jo, että unissa puhuminen ja käveleminen ovat tätä samaa jatkumoa, meillä on jo yhden lapsen kokemus ja tiedot.
Ykkösellä kauhukohtaukset alkoivat poikkeuksellisen aikaisin, jo yhden vuoden kohdalla, niistä kirjoitin täällä vinkkejä pyytäen. Ykköselle avuksi osoittautui todella perusasiat: pitää olla hyvät unet, vatsa täynnä, pissat pissattu, sopiva lämpötila ja stressitön elämä niin ei heräillä klo 21 tai 23.30.
Niin ja aika. Kauhukohtaukset todella loppuivat aikanaan.
Silloin 2-4 ikävuoden aikana kun mielikuvituksen kehitys oli vauhdikkaimmillaan ja sitä myöten kauhukohtauksia eniten, pystyi päivästä ennustamaan jo tuleeko yöllä minuutin tarkka herätys vai ei. Univelkaisena, sairastelujen aikana tai jälkeen, liian hurjan illan päätteeksi tai päiväkotiin lomilta palatessa huudeltiin öisin.
Opimme pian hoitamaan – tai sietämään – kohtauksia. Hänellä auttoi se että vuoteen vieressä istuttiin lapseen koskematta ja kerrottiin toistuvasti että nyt on yö, sinä nukut, voit jatkaa unia. Odotettiin. Juteltiin jopa ehkä keskenämme. Sitten kun huuto laantui ihan prosentin verran, lapsen saattoi ”kaataa” takaisin selälleen ikään kuin resetoida – tutussa asennossa aivot tajusi että nukkumassahan tässä oltiin ja uni jatkui. Joskus ei toiminut tämäkään heti, ja joskus piti käydä ensin pissalla.
Ykkösellä kauhukohtaukset jatkuivat säännöllisen epäsäännöllisinä pikkuhiljaa harventuen jonnekin 8-9 ikävuoteen asti, jolloin ne alkoivat muuttua unissakävelyksi (ei onneksi paljon, kerrossänky ja kerroksellinen talo ahdisti kyllä) ja unissa puhumiseksi. Nyt 12-vuotiaana hän nukkuu jo sikeästi ja ilman häiriöitä.
Mutta on sitten Kolmosen vuoro. Aivan kuten siskollaan, hän herää huutamaan nopeasti kovaksi yltyvää huutoa ilman ”järkevää syytä”. On ikään kuin hereillä ja saattaa vastailla kysymyksiinkin, mutta on ihan pihalla. Puhuu sekavia tai aivan ristiin itsensä kanssa. Käyttäytyy kuin keskellä uhmakohtausta.
Pieni on selvästi aivan unessa vaikka keho on hereillä olevan näköinen, pyörii valveen ja unen rajamailla eikä osaa suunnistaa kunnolla kumpaankaan suuntaan.
Emme ole vielä löytäneet juuri Kolmoselle sopivia keinoja, eilen auttoi laulaminen.
Edessä on ainakin ryhdistäytyminen lomarytmistä ja -meiningistä: univaje pois ja hyvät ruoat massuun. Sitten aletaan vähän katsella, josko voitaisiin ehkäistä jokunen kohtaus vaikkapa herättämällä lapsi juuri ennen ennustettua kohtausta, mutta ennen kaikkea sovitaan joku tapa toimia kun tämä show taas alkaa keskellä yötä.
Sillä jos jotakin olemme oppineet niin keskellä yötä ei kannata rakentavasti keskustella siitä mikä keino voisi toimia paremmin kuin juuri nyt yritetty. Ensinnäkään kukaan ei kuule sen huudon yli mitään ja toisekseen kaikilla on hermot kireänä.
Loppuun sanon vielä kaikille kohtalotovereille että onneksi lapsi ei mene tästä rikki. Kohtaukset on osa ihan normaalia kasvuprosessia, eivätkä yleensä haittaa lasta itseään juurikaan. Täällä lisää asiasta ja tässä mielenkiintoinen näkemys vielä nielurisoihin liittyen, josta kannattaa toki omalle lääkärille mainita.
Lohdutan myös että ei hätää, meillä muillakin menee myös hermot yöllä vaikka sympatiat onkin lapsen puolella. Huutoa on inhottava kuunnella, varsinkin kun tuntuu ettei mikään mitä itse tekee oikein auta. Mutta kyllä ne auttaa, lopulta <3 ole vain siinä vierellä tukena ja katso ettei toinen lyö päätä seinään.